Kasvillisuus harppaa. Miksi se tuntuu tapahtuvan aina juuri silloin, kun poistuu kaupungista muutamaksi päiväksi. Kun kävin viimeksi palstalla, herneillä ja pavuilla oli mittaa kymmenisen senttiä. Nyt niiden pituus on viisitoistakertaistunut ja biomassa ainakin viisikymmenkertaistunut.
Muistan saman ilmiön tapahtuneen aiemminkin palstan kanssa. Kevätkesällä kaikki kasvaa liioitellun hitaasti. Pientä mutta sitkeää, ajattelen. Eikä rikkakasveja sillä lailla ole, ei kunnolla. Niitä joutuu nyppimään. (Eivätkä ne nypi niin paljon, että motivaatiota pinsettitouhuiluun syntyisi.) Tuleeko satoa lainkaan, huomaa miettivänsä. Entä jos jokin vuosi olenkin riippuvainen tästä tässä, näistä taidoista muokata maata, kylvää, kitkeä, tukea kasvua erilaisin toimenpitein? Tai, laupias taivas, älköön niin käykö, jos joku muukin on.
(Aivan kuin sellaisessa tilanteessa turvautuisin viljelyyn. Eiköhän kesä menisi keräilyn merkeissä. Keräiltävästä ei tarvitsisi varmaankaan edes taistella samalla tavalla kuin viljellystä.)
No, jossain vaiheessa muutos kuitenkin tapahtuu. Hyppy. Muutama hellepäivä ja kosteus ratkaisevassa kohdin kasvua. Kaikki rehahtaa. Epäiltäväksi ei jää sato vaan kyky säilöä se talteen. Ja samalla voi maahan työntää lisää siemeniä, lyhyen päivän kasveja. (Mihin ne tungetaan syksymmällä?)
Myös parveke harppaa palstan tahtiin. Erimuotoisia raskaita vihreitä chilejä, punastuvia tomaatteja. Yrtit ja köynnöstävät kukat rehottavat.
Äkisti käsi näyttää pieneltä poimiessaan köynnöksestä kellastuneen lehden. Kuka onkaan kenen huomassa? Muistuttaako tämä jollain tavalla oppimista?
Tekstit
すべり台
1 päivä sitten
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti