Epookkien vaihtuessa

Nopeasti ne nousevat ja painuvat, pääskystävät taivaalla. Mielet, moodit, mielialat. Tuli mieleen yksi päivä, että tämä on sama taivas, sen saman kaupunginosan taivas, josta olen muuttanut ja josta toiset muuttavat pois ja jonne vyöryin takaisin ja josta muutin pois uudestaan vain muuttaakseni takaisin ensi tilassa. Varmasti pääskysiä on muuallakin. Varmasti. Mutta muistan muualta kesistä lähinnä lampun paperivarjostimen sisään eksyvät osakarvaiset yökköset, hömpät ruskeaharmaasiipiset ohuet ötit ja kiurunkannushurman keväässä.

Ehkä se liittyy auditiivisen piiriin, kiviseinien akustisiin tapahtumiin. (Meinasin kirjoittaa ominaisuus mutta se tuntui kokonaiseen metafysiikkaan sitoutumiselta ja peräännyin.) Pääskyset sopivat kivitaloihin, kivikaupunkiin, vaikka muistan niitä muualtakin.

Keskiviikkoillan keikalla hämmästelemme sisäpihan akustiikkaa. Pyydän ystävää heijaamaan hetken eestaas kappaleen tahdissa sillä tavalla kuin me ennenkin heijasimme. Ennenkin: sinä vuonna kun kaikkien elämä kääntelehti jyrkästi ja kaikki tuntui olevan liikkeessä ja kutsuin ystävän juoksemaan jäätä ja hän melkein huusi kiihtymyksestä, että mitä ihmettä te oikein teette, miksi sinä nyt sillä tavalla olet menetellyt, ja sitten vain nauroimme sille kaikelle vaikka ympärillä oli vain lunta ja jäätä ja teoreettinen jäänalisen merivirran mahdollisuus. Muistan hyvin tuon vuoden kevään: olimme keikalla, tekisi mieli sanoa samalla keikalla, ja heijasimme ja hymyilimme surumielisesti ja toiveikkaasti musiikin yli ja hetken musiikki kantoi meitä ja se, että kukin palaa sen loputtua yksin eriöönsä, tuntui kaukaiselta ennusteelta. (Sillä keikalla lauloimme mukana kappaletta Kevät, ja en usko, että sen kappaleen tulkinta enää siitä hetkahtaa mihinkään. Sinä tarjosit salmiakkia, minä olin hölmö, panin peliin koko elämän. Eikö jokainen lausuttu sana ole tätä? Ja kupla: se, ettei näe, miten toisetkin tekevät niin, kaiken aikaa. On helppoa sulkea silmänsä haavoittuvuudelta. Sinne asti, että sen tiedostaa. Sen jälkeen silmien sulkeminen käy yhä vaikeammaksi. Eikä sitä edes tahdo tehdä.)

Sama ja eri. Samanlainen, erilainen. Eikö tämä ole sama kysymys, johon päädyin gradun lopuksi: Miten voidaan sanoa, että kahden eri ajattelijan (mutta entä jos minuuksia ei ole...) systeemin malli on peruspiirteiltään sama, vaikka eroaakin tietyissä sanallistuksissa, ehkä johtuen epookin vaihtumisesta toisenlaiseksi? Mitä vaaditaan samuuteen? Kuinka paljon saman ilmiön kaksi eri sanallistusta voi muistuttaa toisiaan? Kuohahtavatko he, sanallistajat, samalla tavalla seksuaalisessa nautinnossa tai veistosta kiertäessään? (Kuohahtavatko he vain kun eivät juuri ole sanallistamassa?) Niin ja ymmärtävätkö he ilmiön samaksi ja kuvaavatko he sitä samoin? Mistä me saamme varmuuden näihin? Tarvitsemmeko varmuutta näistä? Haluan ajatella, että tämä on sama keikka. Mutta epookki on vaihtumassa joten vaikka heilumme siinä, ei se voi siltikään olla sama.

Mistä se tuntu tulee? Siitäkö, että äkkiä avautuu kokemusten labyrintti, jonne olisi helppo harhautua siitä hetkestä, musiikista sisäpihalla? Muistan juhlat, joissa makasimme lattialla ja selitimme selittämistämme. Hiljaisia iltoja kirjastossa. Ja toisia ihmisiä, koko joukon toisia ihmisiä, joita en ole nähnyt aikoihin. Tavan kutsua ihmisiä pulkkamäkeen ja kaakaolle. Koko sen joukon, joka auttoi minua väsäämään kirjahyllyjä kiinni kiviseiniin muutettuani takaisin hevoskastanjakukkulalle. Eikä suuttunut, vaikka työneuvottelussa halasin. Miten kylmä oli pyöräillä töihin. Miten pimeää ja jäistä, kaksi tai kolme kertaa viikossa, editointipaperit laukussa.

Silloin epookki oli vaihtunut yhden vuorokauden aikana. Nyt se on hitaasti vaihtumassa (venytetty nykyhetki, eikös tätä ole jatkunut ainakin, mitä kolme vuotta tai jotain). Eikä se kai ole yhteismitallinen kenenkään muun epookkien kanssa. Satun vain palaamaan yliopistolle juuri samaan aikaan kuin ystävä muuttaa ulkomaille. Emme ole edes nähneet niin tiuhaan, mutta mahdollisuus tiiviimmästä näkemisestä on kuitenkin häilynyt kokemuksen rajalla.

("Häilyä kokemuksen rajoilla": Minua vaivaa jokin kuva, joka on pilkahtanut mieleeni kolmesti. Kerran vesijuostessa, kerran pyöräillessä ja nyt toissaedellistä kappaletta kirjoittaessani. Jokin, joka vaatisi sanallistamista. Mutta kuva on liukas ja karttelee saalistajaansa. Ensi kerralla sen tullessa täytyy keskeyttää kaikki ja tarttua muistiinpanovälineisiin. Lausettakaan ei saa jatkaa loppuunsa. Tai sitten - tai sitten olen vain väsynyt ja mieleni temppuilee ja kuvittelen kuvan puskevan läpi vaikkei se teekään niin. Tai sitten se on kolkutellut jo monta kertaa ja käpristyy sanattomuuteen, koteloituu. - Ja äkisti, kun kirjoitan tätä, kuva aukeaa, satunnaiselta tuntuneen sanan koteloitua kautta. Kuva elämästä ja perhosesta, elämävaiheista, sukupuolitetun ajan teoriasta ja siitä, miten perhonen olisi miestäkin miehisemmän ajan edustaja. Keskeytän blogin kirjoittamisen täksi hetkeksi. Jokin eläinten kuvissa ja niiden usein ylenkatsottujen yksityiskohtien tutkimisessa kiehtoo.)

Niin, tuntuu kuin epookin vaihtuminen konkretisoituisi tässä kohdin. Ensimmäinen keikka ja viimeinen keikka. (Paitsi ettei se toinen, sama ja eri, ollut ensimmäinen keikka, mutta kuitenkin.) Irtautuminen oppimisesta ajatukseen aikuiselämästä. Palaaminen opintoihin, jotta hahmottaisi tarkemmin tilanteita, pystyisi ehkä vaikuttamaan jotenkin maailmankulkuun. On hyvä, että joku systematisoi lukuohjelmaani kaikkea ei heti niin mieltä ylentävää, koska muuten uppoan syvemmälle omaan kuplaani enkä osaa puhkoa sitä tarpeeksi taitavasti itse. (Ja minulla harvemmin keskustelut puhkaisevat mitään: repliikit jäävät aina liian lyhyiksi, tarvitsen paljon perusteluita ja liikaa aikaa, jotta kukaan jaksaisi puhkoa kuplaani keskusteluissa. Etenkin kun ei minulla ole niissä oikein mitään annettavaa toisille, ei sillä tavalla vahvoja mielipiteitä tai briljantteja kiteytyksiä.)

Sinua tulee ikävä, sanon ystävälle. Käymme syömässä ennen keikkaa. Keikalla on koko joukko ystäviä. Niin paljon, äkisti, niin paljon. Valtavia kiitollisuudenpuuskia. Yksi brasilialaisista kysyy, mistä tunnemme laulajan. Blogin kautta, vastaan. Millaista on tuntea niin monia ihmisiä kirjoittamansa kautta, hän kysyy uteliaana. Tosiaan, havahdun. Miten kummallista. En muista sellaista yleensä. Se on kummallista ystävyyttä, syvää ja luottamuksellista. Sitä arvostaa helposti enemmän, huomaamatta ja ajattelematta, kuin sellaista toista (yhtä uutta) toveruutta, joka syntyy siitä, että jaetaan tilaa uudestaan ja uudestaan ja vähitellen aletaan vakuuttua siitä, että tuo toinen aikoo sietää minua ja käyttäytyä mukavasti jatkossakin. Että ehkä saan tuntea ja kokea näin ja jopa joskus yltyä ilmaisemaan sitä jollakin tavalla. (Tosin on edelleen vaikeaa olla säikähtämättä tuon tuosta, että jos joku nyt loukkaantuu, kun vain ajattelen ääneen, päteekö siihenkin rikkoontumisen ja korjaamisen laki, koska ei se mikään ihmeliima sentään ole.) (Ihmeliima! Mistähän tuokin tuli?) Minulle on edelleen uusi asia, ettei ajatusrikoksia ole. Mitä tarkoitan uudella? No, ehkä jotain kuuden-seitsemän vuoden vanhaa. Niin uutta, että joudun muistuttelemaan itseäni asiasta tuon tuosta.

Vai sekö virittää epookkitunnelman, että kotona on taas parveke? Hellesäällä kasvustot imevät kuusikymmentä litraa vettä päivässä. Parvekkeettomasta kaudesta parvekkeelliseen.

Loppukesä, melkein syksy. Tämä on jostain syystä se kohta vuodenkierrossa, jolloin äkisti kaiken menettämisen edessä aistii kaiken keskittyneemmin, terävämmin. Tahtoisi vielä kerran sukeltaa polkujen pilkkuvarjostoon ja liukua mutaista suonhajuista lampea naudan tyyneydellä. Huomata tahdin höllentyneen, ihmisten kadonneen. Nähdä laput lasioven nurjalla puolen.

Millainen määrä lämpöä voikaan hohkata ihmisistä ja musiikista. Ja ehkä kaikki kaudet ovat pohjimmiltaan samoja - ei, huomaan, ettei tähän pysty tarttumaan. Eivät ne ole. On hädän kausia, kauhun kausia, kieltämisen ja imagonluonnin kausia, epätoivon ja abstraktioihin pakenemisen kausia, rauhoittumisen ja asettumisen ja varovaiseen rakkauteen ja konkretiaan kasvamisen kausia, pettymyksen ja turhautumisen ja siltä päättäväisen silmien sulkemisen kausia, kaiken ahdistuksen ja haavoittuvuuden ja samalla ilon ja ystävyyden kipeyden roppakaupalla kohtaamisen kausia ja - - nähtäväksi jää, mitä sitten. Kaikki ne ovat poikenneet toisistaan laadultaan niin paljon, että sanoisin, että olen enemmän näiden kausien läpikäynyt ihminen kuin että ne olisivat minun kausiani, jonkin minun, joka on säilynyt niiden läpi noita kausia määräävämpänä.

Joskus kauan sitten kävin toisella keikalla. Olin alle kahdenkymmenen ja sen ikäisethän hehkuttavat usein elävänsä elämän mahtavinta aikaa, tai ainakin sen aikaisessa ystäväpiirissäni niin tehtiin. Mistähän syystä? Vaikeaa kuvitella. Tuolla keikalla laulaja hihkaisi lopuksi mikrofoniin: "Kiitos teille, mahtava yleisö! Ootte ihania, rakastan teitä kaikkia!" Pidin sitä silloin teennäisyyden huippuna, koska en osannut kuvitella, että joku voisi tuntea niin. Jokin kuitenkin hihkaisun sävyssä jäi kaihertamaan, jokin joka ei oikein istunut tulkintaani. Laulaja nimittäin näytti siltä kuin olisi ihan tosissaan tarkoittanut tuota. Mutta miten ihmeessä, ajattelin, eihän semmoista voi tapahtua. Eiväthän ihmiset rakasta toisiaan. Ja vielä ventovieraita. Jotka ovat todennäköisesti aivan yhtä karmeita paskiaisia kuin itsekin, ja ansaitsevat aivan yhtä vähän elää. (Tosin olen aina ajatellut, että kunkin elämä on hänen oma murheensa enkä ole suhtautunut muihin kuin itseeni murhanhimoisesti. Itsessäni on ollut ihan tarpeeksi kiinnihirttävää ainesta jotta olisin kauheasti ehtinyt vihata muita.)

On hyvin vaikeaa ymmärtää, että tuo ihminen olisi sama kuin se, joka nyt kirjoittaa.

Muistan senkin kerran, kun kysyin lääkäriltä, pitäisiköhän minun ehkä hakea apua johonkin epämääräiseen ahdistushäiriöön, kun tunnen näin ja näin ja näin, ja huomaan stressin välillä jumauttavan kehoni täysin ja itkettää ja niin edelleen. Lääkäri kuunteli huolellisesti ja sanoi sitten, että hänestä tuo kuulostaa ihan normaalilta stressiin reagoinnilta ja että se, että pystyn puhumaan asiasta ja käsittelemään sitä noin, saa hänet ajattelemaan, että selviän asian kanssa oikein mainiosti. Ajattelin hetken, että käsken häntä tänne katsomaan, mitä kirjoitan diipatessani, mutta sitten tajusin, että ihan totta: onhan minulla tämmöinenkin selviytymiskeino. (Vaikka välillä tunnen karmeutta siitä että saatan levittää pahaa oloa.) Ja: olin tietysti lääkärin pakeilla aivan väärän kauden aikana, ahdistuksen roppakaupalla kohtaamisen kaudessa ja vieläpä siinä vaiheessa, kun aloin olla jo aika sinut sen kanssa, että pelkoja ja fiksaatioitahan riittää eikä niiden tiedostaminen nyt niin karmeaa ole. Epätoivon kautena minun olisi pitänyt hakea apua. Mutta eihän ihminen, joka ei osaa aavistaakaan, että joku voisi välittää ja tarjota apua, osaa tietenkään hakea apua. Sellainen käsite ja ilmiö vain puuttuvat siitä maailmankaikkeuskuplasta, joka kuuluu epätoivon kauteen. Kupla. Ehkä nyt keksin, miten voin puhua siitä. Elämismaailmana.

Tietysti voi olla, että epookit ovat vain tämän illan ja aamun kupla, viitekehys joka nielee havainnot hetkeksi unohtuakseen sitten. Eikä varmasti ainoa oikea tapa jäsennellä tapahtunutta.

Keikalla oli ystävätär, joka oli niinikään leikannut hiuksensa. Hänellä oli samoja pukeutumisen vaikeuksia kuin minullakin. Mutta kyse on enemmästä kuin siitä, mikä paita sopii puolipitkiin hiuksiin. Muistan keskustellessamme äkisti piirrokset ja maalaukset, joiden pohjana on itselläni useimmiten toistuva uni. Sinipukuinen kasvien nainen, punainen nainen, koiratar, komeettahiuksinen... heillä kaikilla on leikkaamattomat hiukset. Nyt unet ovat palanneet. Mutta viime yön unessa tapahtuu jotakin kummallista. Komeetta putoaa eikä sitä pysty kiinnittämään hiuksiin. Se pyörii sähisten unikaupungin katua ja juoksen sen perässä ja laukut ja vaatteet kuoriutuvat yltäni vauhdissa, ja kesken juoksun nostan toista kättäni ja haron hiuksiani ja tajuan, ettei kertakaikkisesti löydy mitään kärheä, jonka komeetta pystyisi tunkemaan tuohon sänkeen - unessa se on paljon lyhyempi kuin valveessa - ja ohi ajavien raitiovaunujen sisältä tuijottavat säikähtäneet naiset, kukin laukkuaan puristaen ja mykkänä. Ja pimeässä näen hissien koppien huojahtelevan epäluotettavissa vaijereissaan matkalla taloista toisiin, ja sitten keskellä sitä kiirehdintää komeetan perään alan nauraa, kaoottisesti ja riemukkaasti, ja tunnen kuinka jalkani versovat koirankäpäliä, jotka nelistävät nelistävät

ja istun kalliolla ja punainen koira ja musta koira tulevat luokseni nelistäen

ja sitten säpsähdän hereille, sillä taivaan, tämän kaupunginosan taivaan pääskyset suvaitsevat kirkua asfalttimiesten koneiden ylitsekin ja on vielä kesä ja parveke kaipaa vettä, komeettaa tai ei, ja lämpö konsertista ja siitä, että epookkia on vielä muutaman viikon ajan virallisen tiedotteen mukaisesti, se tuntuu kaikkialla kehossa. On mahdotonta nukkua, on kirjoitettava. Herättävä.