tiistai 16. elokuuta 2011

Triviaalien todistusten hinku ja fyysinen taidekokemus

Olen jo pidempään leikitellyt ajatuksesta perustaa triviaalien todistusten blogi. Sen pitäisi olla yhteisyritelmä, totta kai. (Olen huono keksimään.) Tässä on ensimmäinen triviaali todistukseni, en nimittäin luota muistin kantavuuteen (enkä ala perustamaan uutta blogia keskiyöllä, vaikka sekä kukkuu että kehittyvä ovatkin luvanneet osallistua bloginpitoon): Kun Freudin teoriat saivat ensi kertaa kirjallisen muotonsa ja levisivät kriitikoiden käsiin, niistä sanottiin aluksi, että kenties moiset perversiot kuvaavat juutalaista psyykeä, mutta että meidän muiden alitajuisia prosesseja ne eivät kyllä kuvaa. (Antisemitismiä on ollut kauan ja monin tavoin.) Nyttemmin meillä on internet, jota kutsutaan joskus ehkä hieman leikkisästi kollektiiviseksi alitajunnaksi. Jonkin uutisen mukaan jopa reilu 40 prosenttia internetin sivuista liittyy jotenkin pornografiaan. Tuskin nämä kaikki ovat juutalaisten tuottamia.

Kävimme tänään taidenäyttelyssä Faunukaisen kanssa. Näyttelyssä pyöri paljon taideporukkaa, kuten toveri Timo, Swendolyne, Pau, Juhana Vähänen, taidemaalareita, kulttuurihörhöjä. Muiden kanssa en oikein osannut jutella (en ole hyvä taidepuheessa ja usein mietin, miten ihmeessä keksin erikoistua estetiikan filosofiaan näistä lähtökohdista käsin), mutta Faunin kanssa juttelin. Hän piti runosta, jota kuuntelimme. Minä en pitänyt siitä. Tai siis, pidin sitä kyllä voimakkaana ja paikoin hyvinkin vaikuttavana, mutta halusin työntää sen oksentaman tunteen ja kuvavyyhden kauemmas enkä kyennyt. Sulattelin vaikutelmiani hiljaisena yli tunnin vaipuen monimutkaisiin ja synkeisiin pohdintoihin elämäntehtävistä ja eri elämien perustarinoiden eroista. Lopulta tulin siihen tulokseen, että olisi parasta, jos voisin samantien ilmoittautua sellaiseen elintenluovutusohjelmaan, jonka kaltaista kuvataan Ishiguron romaanissa Ole luonani ain. Pragmaattisena, ja taannoisen brittialoitteen muistaen, ilmoitin asian alkajaisiksi ääneen haluavani luovuttaa munuaiseni. Fauni-parka järkyttyi. Hänen on vaikeaa ymmärtää sitä, miten vaikeaa on tuntea, että on ookoo olla elossa ja tällainen. Että siinä ei ole mitään lähtökohtaisesti epäillyttävää tai väärää. (Minulla on tuo tunne erehdyksestä läsnä lähes kaiken aikaa mutta enimmäkseen en tee siitä mitään numeroa. Sitten kun joskus puhun siitä, ihmiset tapaavat järkyttyä ja sanoa jotain sen tapaista kuin että ei niin pidä tai saa kokea; olen oppinut vaikenemaan.) Että voi tuntea tuskaa siitä, miten vähän osaa olla hyödyksi. En tiedä, mitä asiasta ajattelisin nyt kun sain taas ruokaa eikä kaikki enää itketä samalla tavalla. Joka tapauksessa koen kummallista iloa siitä, että vaikka maailmassa teurastetaan erään arvion mukaan vuosittain 60 miljardia tuotantoeläintä, en sentään enää tue tuota toimintaa rahallisesti lihan osalta ja nahkankin osalta vain silloin kun edelliset kävelykengät ovat menneet jo aivan tilsiintyneiksi.

Meinaan kirjoittaa, että tuntuu hieman hullunkuriselta samastua enemmän tuotantoeläimiin kuin taideinstituutioon, mutta eihän se oikeastaan ole lainkaan hullunkurista. Tai kummallista.

No kyllä minä sen ymmärrän, mikset sinä pidä siitä runosta, sanoo Fauni siinä vaiheessa kun olen saanut selvitettyä, miten munuaisenluovutusajatus liittyy kuultuun runoon. Hän ei koe sitä sillä lailla. Eivätkä kokeneet nekään naiset, jotka vessan edessä juttelivat, että niin niin, aihe oli toki raskas, mutta itse runo keveä ja taiturimainen, täydellinen.

Joskus minusta tuntuu, että minulta puuttuu jokin suomusto tai panssari tai yksinkertaisesti normaali happovaippa ihosta, kun jotkut asiat, joita näen tai kuulen tai tunnen, tällä tavalla voivat saada minut niin äärirajoille, että äkisti päätänkin olla sietämättä enää hetkeäkään kokemustani. Jotenkin se liittyy kokemusten läpitunkevuuteen ja voimakkuuteen. En osaa pitää niitä käsivarrenmitan päässä. (Niin kuin en oikein toisia ihmisiäkään osaa pitää kaukana, paitsi vahingossa, ujouttani tai tökeröyttäni.)

Ei se tietenkään ole mikään pitäisi.

Mutta olisi kätevää olla teflonimpi useissa tilanteissa. Tavoittaa niistä sama leikkisyys kuin triviaaleista todistuksista.

3 kommenttia:

Anonyymi kirjoitti...

http://www.youtube.com/watch?v=WUXodFgbDfQ

Anonyymi kirjoitti...

Taas löytyi samankaltaisuutta. Minäkään en ymmärrä miten joku voi pitää omaa olemassaoloaan täysin oikeutettuna ja hyvänä eikä kenties koskaan epäile sitä, että onko hänellä oikeutta tehdä niin ja näin taikka yleensä olla olemassa ja kuluttamassa tätä maailmaa. Minun on pitänyt selittää oman olemassaoloni oikeutus itselleni järjen avulla, tiedostaen sen, että vaikka kulutankin ja tuhlaan ja en elä läheskään aina eettisesti oikein, ainakin tiedostan sen, ja ainakin se on ehkä positiivista. Että voin tehdä itse tietoisen valinnan, ja jos tunnen siitä syyllisyyttä, ainakin se on oma valintani eikä jonkun muun minun puolestani tekemä tai yleisen mielipiteen sanelema valinta.

suklaahirviö kirjoitti...

Voi kun osaisikin pitää jotkut kokemukset käsivarren mitan päässä..! Itse olen aina saanut oudon maineen siitä, kun saatan masentua [itkeäkin] jostain ihan 'kummasta' syystä. Siihen saattaa riittää vaikka joku iskelmä, jossa on minusta latteat sanat [niiden ei siis tarvitse olla surulliset, sellainen arkipäiväisyys riittää, latteus], tai sitten joku samaa vikaa poteva telkkusarja.

Inhoan muuten sitä, kun joku sanoo: 'sinä itket/murehdit/stressaat IHAN TURHIA'! Sitä kuulee usein. On turhauttavaa yrittää selittää omia reaktioita, eiväthän ne useinkaan ole tahdonvaraisia.