lauantai 27. elokuuta 2011

Aikuisuudesta

Hah, pelkään vääriä asioita, kerta toisensa jälkeen. Koska se, mitä osaan ennakoida, on jo etukäteen pureksittava paloiksi, joihin voi tutustua rauhassa ja valmistautua. Ja itse tilanteessa voi sitten heilutella tuntosarviaan ja ilahtua ailahdellen, että joo, no niin, nyt iskee ujous, ääh, punastun, eikä siinä tunnu olevan mitään ihmeellistä. Plus että osaa vyöttäytyä oikeanlaisiin korvakoruihin eikä unohda niitä tyystin. (Siitä voi tulla alastomuuden tuntoja stressaavassa tilanteessa vaikken yleensä käytäkään korvakoruja.)

Jännitin eilen valtavasti. Niskaani ilmestyi kovia lihassäikeitä, tietyt lihakset vetäisivät itsensä täysin emotionaaliseen juntturaan. Niskarusetin vasen syrjä, oikean puolen splenius capitis. Ei se sen vaarallisempaa. Käytän kai vain kallon ja kaularangan liikuttamiseen lihaksia jotenkin eri tavalla stressissä. Myös pienet rintalihakset väsyivät. Mitähän nekin olivat tekevinään? Seurasin jännitysten kasvamista kävellessäni kohti kokoontumispaikkaa.

Kokoontumispaikalla notkui paljon sakkia. Tuutoreilla, paitsi omallani - hänet tunnistin heti, koska merkkasin hänet facebookissa kaveriksi - oli haalarit. Tuutorryhmä paljastui täysin meistä hieman vanhemmista naisista kootuksi. Kaikki muut taisivat sanoa: "Oi että ihanaa/helpottavaa että täällä on muitakin aikuisia." Jotkut sanoivat sen useampaankin kertaan ilahtuneen näköisinä. En kysynyt, mitä he tarkoittivat aikuisuudella. Minusta muidenkin ryhmien fuksit näyttivät aikuisilta.

Hyvänen aika, teen työtä sen ikäisten ihmisten kanssa. Olen ollut sen ikäinen. Silloin ainakin ajattelin itseäni aikuiseksi. (Ja olisin pitänyt itseäni, nyt-itseäni, aika vanhana.)

Teki mieli sanoa: "Älä nyt ainakaan sen varaan laske, että minä olen aikuinen." Mutta hymyilin vain ystävällisesti ja koetin vaikuttaa mutkattomalta ja sydämelliseltä. Mitä en missään nimessä enimmäkseen ole, en etenkään ensimmäistä, ja jälkimmäistäkin vain silloin kun on varaa luksukseen tai oikein kovasti pidän jostakusta.

Tuntosarvet vain viuhtoivat! Ne rekisteröivät puheet "meidän elämäntilanteesta, joka on toisenlainen kuin noilla nuorilla" ja "tehokkaasti eteenpäin vain, ei mitään elämänopiskelua enää" ja tässä vaiheessa huomasin vilkuilevani vähän kaihoisastikin niitä toisia ryhmiä, olkoonkin niissä vaikka kuinka haalarihinkua. Koska äkisti ymmärsin, että pahkinen, nämä asuvat isoissa asunnoissa, joissa on sohvat ja kauniisti rapatut seinät. Monilla on lapsia ja iso aikuisopintotuki. Hassu pieni sananvaihto: "Sinäkin sitten varmaan nostat aikuisopintotukea?" "Ei, en minä. Ei mulla ole koskaan ollut semmoista työpaikkaa. Mä saan ihan lasten opintotukea."

Mutta en panikoinut. Hyvä! Luoja paratkoon, en kyllä oikein kokenut aikuisuuttakaan, mutta salasin sen aika hienosti.

Niin: ja pelkäsin vääriä asioita. Sitä minun olisi ehkä pitänyt osata pelätä, mitä sitten tapahtuu, kun on aika käydä nukkumaan. Koska enhän minä pystynytkään nukahtamaan kaikilta näiltä kierroksilta. Vompsu nukahti heti enkä onnistunut seuraamaan häntä uneen ja Fauni oli seikkailemassa Helsingin yössä. Neljän-viiden aikaan lähetin hänelle tekstiviestin, jossa vinguin pateettisesti, onko hän tulossa joskus kotiin, koska en osaa nukahtaa juuri mitenkään. Ja sitten kun hän tuli, en osannut edelleenkään nukkua vaan halusin käydä vakavaa keskustelua siitä, kykenenkö näillä stressitasoilla asumaan kenenkään tai keidenkään kanssa. Koska - ja tämä saa ajattelemaan, etten ole kovin sydämellinen - kun asetetaan vastakkain alkavat opinnot ja ihmissuhteet, huomaankin äkisti pitäväni opintoja tärkeämpinä. Koska niistä voi saada niin paljon voimaa ja viime aikoina minusta on tuntunut siltä, että läheissuhteeni ovat muuttuneet kumman häilyviksi sen suhteen, saako niistä voimaa vai tuntuvatko ne tukahduttavilta. (Tietysti tukehtumisen tunne on minun tuntemukseni ja oletan sen johtuvan lähinnä omista kommervenkeistäni, en muiden teoista - he toimivat kuten ennenkin, en vain tunnu enää jaksavan kaikkia niitä asioita.) Olen kyllä vähän hämmästynyt tästä piirteestä, että priorisoin työ/opiskelua ihmissuhteiden edelle. Ei kai pitäisi - sillä enkö kuuntelekin päivät pääksytysten sitä, miten ystävät sanallistavat tarvettaan omaan huoneeseen, omaan vuoteeseen, omaan tilaan, omaan rauhaan, jopa omaan erilliseen asuntoon, jotta he jaksavat tehdä itselleen tärkeää työtä, oli se sitten tutkimista ja oppimista tai jotakin muuta. En ole aiemmin hahmottanut tuollaista oman tilan päättäväistä tarvetta itsessäni, mutta nyt olen jo kolmena viikonloppuna peräkkäin kriiseillyt asiaa, joten ehkä tässä on jotakin perää.

Yritin yöllä selittää asiaa Faunille, mutta se ehkä kuulosti vähän huuruiselta. (Olin kyllä täysin selvin päin, tietysti, tänäänhän on lauantai ja istun töissä, mutta väsynyt ja ylikierroksilla.) Paras sanallistus, jonka sain aikaan, kuului näin: Totta kai perusturvallisuus on ennen kaikkea itsessä. On vain niin, että tietyissä olosuhteissa siihen ei tunnu pääsevän käsiksi.

Minusta tuntuu, että voidakseni kunnolla opiskella ja myös sisäistää opittua minun pitää uudestaan tavoittaa tuo perusturvallisuus, joka joskus on helposti kosketettavissa ja etsittävissä, ja toisinaan, kuten nyt, täysin hukassa. Yritän pitää itseäni kurissa sen suhteen, ettei perusturvanlöytämiskysymykseen tarvitse vastata tänään, unettoman yön jäljiltä. Totta kai haluaisin asian ratkeavan mahdollisimman pian, mutta toistaiseksi olen keksinyt vain huonoja toimintastrategioita ja surheillut sitä, miten en ole aiemmin osannut ennustaa, että opintojen aloittaminen voisi tuoda mukanaan tällaisia vaikeuksia.

Ehkä kyse on pohjimmiltaan samasta ilmiöstä, johon olen kosahtanut aiemminkin stressaavissa elämänvaiheiden murroksissa. Että äkisti ne samat rakenteet, jotka ovat tuntuneet jotenkin tukevan entistä arkea, kaatuilevat päälle kaoottisesti. Ja luultavasti ne kaatuilevat - tai tulkitsen niiden kaatuilevan - siksi etten jaksa kannatella itseäni niin tarmokkaasti kuin tutussa ympäristössä ja toimintakentässä. Puhun samalla tavalla itselleni ja kehotan itseäni kohtuullisuuteen ja järkevyyteen, mutten jaksa ponnistella niihin saakka. Samat asiat, jotka eivät tunnu uhkaavilta vielä kuukautta, kahta aiemmin, muuttuvat hirvittäviksi vuoristoiksi, joita tähyilen synkeänä ja epäluuloisena. Uni riekaloituu ja imee puoleensa painajaisia, joissa maa repeilee ja hissit värisevät kuilujen yläpuolella.

Muistan lukeneeni jossain kohdin sosiaalipsykologian opintoja läheisten tuesta, joka auttaa juuri tällaisten paikkojen yli ja ohi. Muistan, miten lukiessa kävin aivan kylmäksi ja horteisen hitaaksi ja luin kappaleen uudestaan ja uudestaan ja sanoin pään sisässä ei, ei se noin ole minulla mennyt, ei varmasti. Pienemmissä asioissa toki kyllä, mutta silloin kun talot lähtevät liikkeelle ja yöt muuttuvat pimeämmiksi ja kuin tyhjästä ilmestyy uusi kehikko, johon voi venyttäytyä, sovittautua - ei, en onnistu näkemään noita toisia auttajina, koen vain oman tarvitsevuuteni kohtuuttomuuden ja ongelmallisuuden, vihaan sitä, se on niin epäreilu noita toisia kohtaan, koska paniikissa alan pelätä kaikkea mahdollista (tai ainakin selkeästi vääriä asioita, viisastelee jokin ilkikurinen valveen ääni) enkä enää osaa käyttäytyä kovinkaan aikuisesti ja järkevästi. Sellaisessa tilanteessa tarvitsisin äidin, en läheissuhdetta. Läheissuhteenhan pitäisi olla kahden - voih - aikuisen välinen avoin tutkimuskenttä eikä lapsen ja äidin suhde, jossa toisen tarpeet sanelevat toisen velvollisuudet. Ja kun huomaan, miten sopimattoman tarvitseva olen, haluan paeta näkymättömiin ja kuulumattomiin sinne saakka, että rauhoittuisin. Että pystyisin lähestymään itselleni tärkeitä ihmisiä avoimemmin, kuuntelevammin, rauhallisempana ja iloisempana. Etten pilaa ja romuta ihan kaikkea sekopäisessä tarvitsevuudessani.

Kuten kirjoitin, en ole vielä keksinyt kuin huonoja etenemissuunnitelmia tilanteen rauhoittamiseksi ainakin siksi ajaksi, että kykenen mielestäni taas sellaiseen kommunikaatioon, että osaan hyväksyä sen kohtuulliseksi edes jollakin tapaa. Toistaiseksi paras keksintö on perustaa uusi pienhuone olohuoneen nurkkaan. Se voisi olla esimerkiksi vieraspatja, voisin nukkua siinä yksin, se voisi olla turvapesä, jonne voi möyriä. Patja ei kuulosta kovin dramaattiseltakaan ratkaisulta: se ei maksa mitään ja toisaalta olisin tavoitettavissa entiseen tapaan muutoin kun nukkumaanmeno- ja nukkuma-aikoina. Mutta ehkä unirauha löytyisi taas.

Huvittavaa, miten samaan aikaan voi hakeutua taas korkeakouluopintojen piiriin ja olla näin hukassa ihan perusasioiden kuten unen ja ihmissuhteiden kanssa. Mitenkä muut suhtautuvat tuollaisiin asioihin itsessään? Kun huomaavat, että tarvitsisivat äidin, joka rauhoittaa ja nukuttaa? Kun huomaavat kärsivänsä eroahdistusta? Säikähtävätkö hekin niin noiden tilojen voimakkuutta, että tahtovat vetäytyä ja etsiä uudestaan rauhan itsestään, itsessään? Pelkäävätkö hekin, että nämä paniikit nakertavat salakavalasti suhteen kuin suhteen perustan, ellei niitä oteta vakavasti ja käsittelyyn?

Työvuoroa on jäljellä vielä vähän yli tunti. Se on onnistuttava pysymään hereillä. Siinä tämän hetken tavoite, kovin vastakkainen sille, mikä vallitsi viime yönä ja astuu taas voimaan työn loputtua.

2 kommenttia:

walopää kirjoitti...

no, toi mun keksimäni "metodi" syntyi just "äidin" rekonstruoimisen tarpeesta. Että tervetuloa vain! ;)

Veloena kirjoitti...

Kiitos! Hii, tuskin maltan odottaa! Viimeinkin saan äidin! Hal!