Tuttuus, vieraus, eksyminen

"No mutta miltä nyt tuntuu olla Riossa?" kyselee Vompatti istuessamme punaisessa radiotaksissa, joka kiitää tuntemattomia teitä tuntemattomassa kaupungissa. Katselen ulos ikkunasta: varastorakennuksia, graffiteja, kasvillisuusturkkisia vuoria ja puolialastomia ihmisiä kaikkialla. Sateenkaari osoittaa suurta, rapistunutta betonirakennusta, näyttää uhoavan siitä koko taivaan poikki. "Millä tavalla?" vastaan kysymyksellä.

Vompatilla on kuuma, minulla sopiva. Minulle tämä käy vain niin paljon luontevammin kuin Suomessa paleleminen. Vaikka tietenkin toisissa suhteissa on täysin vieras: esimerkiksi kieli saa vain hymyilemään ja kiitostelemaan, kun muuta ei tahdo irrota. Ja silti täällä tuntuu turvalliselta olla; esimerkiksi täällä ei jutustella kovin kohteliaasti. Frankfurtissa olin saada neuroosin siitä, kun kasvitieteellisen puutarhan ravintolan tarjoilijat kävivät viiden minuutin välein kysymässä, onko kaikki hyvin. Olin salin ainut sunnuntaibrunssin yksinistuja. Heitä huolestutti. Ja lopulta melkein huolestuin itsekin, vaikutanko jotenkin turhan traagiselta siinä aivan hyväntuulisesti kurpitsakeittoa särpiessäni. Hyvä tuuli katosi sen siliän tien mutta palasi toki heti kun sain kiittää keiton laatua (saksaksi, näemmä osaan puhua sitä yksin liikkuessani, vaikka seurueessa käytän epäröimättä englantia) ja purjehtia ravintolasta takaisin puiden ja kevätsipulikukkien valtakuntaan.

Toisaalta, ehkä turvallisuudentunne tulee aivan siitäkin, ettei tarvitse liikkua yksin. Huomasin näet Frankfurtissa, miten tavattoman paljon saatan järkyttyä asioista yksin. Toiset ihmiset ovat hyvä tunteiden vaimennuspedaali. En usko esimerkiksi, että saattaisin samalla tavalla pysähtyä tutkimaan edellisenä kesänä niin hienosti laitansa yli valuneen suihkulähteen nyt tyhjää laattasammiota samalla murheella. Sanoisin ehkä vain että oho nyt tuossa ei ole vettä. Yksin sen sijaan juutuin puoleksi ikuisuudeksi tuon altaan luo ja tuijotin alakuloisena suuttimia, jotka vaikuttivat väärään paikkaan joutuneilta siinä kaiken ilman keskellä. Ja itketti vähän sekin, miten ihmiset siellä eivät käyttäneet hanskoja, vaikka oli aika petollinen kevätsää, juuri sellainen, joka houkuttaa ulos liian keveissä pukineissa. Yksin sellaista tihentynyttä jonkin yksityiskohdan koko universumia ilmentävyyden tajuamista tapahtuu paljon helpommin; yksin kulkijan mieli on poeettisessa tilassa. Koetun ei tarvitse kommunikoitua.

Ajattelin yksin-päivänäni paljon työtä Lontoossa ja miten aika siellä jäsentyi. Nyt kieltäydyin menemästä taidemuseoon, joka oli nuorempana usein pelastukseni. Sen sijaan menin kasvitieteelliseen puutarhaan, joka oli sekin pelastukseni, mutta aivan toisella tasolla. Museossa saattoi tuntea olonsa jotenkin oikeutetuksi siellä oleiluun ja ajan kuluttamiseen, mutta kun on kasvien luona - no, aika pitää huolen itsestään. Etenkin jos näkee vielä mustarastaita ja oraviakin. Istuin pitkään tihkusateessa kukkivien puiden keskellä penkillä ja virkkasin turkooseja kukkia huopuvasta villalangasta.

Turkoosien kukkien estetiikka ei oikein vakuuta minua, mutta virkkaamisessa on paljonkin rauhoittavia piirteitä.

Frankfurt tuntui kummalta, koska sunnuntaiaamu oli autiuttanut sen. Joen toisella puolen juoksivat maratoonarit tai vastaavat värikkäissä paidoissaan ja numerolapuissaan. Yhdestä kioskista sentään sai rinkeleitä. Mutta vaikka kaupunki tuntui vieraalta ja kylmältä, en onnistunut löytämään niiden katujen ulkopuolelle, joita olen ennenkin kävellyt. Koetin kyllä valita satunnaisesti metroaseman, jolta kapuan maan päälle ja hetken luulinkin jo löytäneeni jotain uutta, kunnes pelmahdin siihen kulmaan, jossa on hyvä lankakauppa, ja tajusin äkisti, miksi kaiken vierauden keskellä seutu vaikutti niin tutulta.

Ainoa paikka, jonne eksyin, oli lentoasema. Lentoasemat karmivat minua. En ilmeisesti osaa oikein lukea niiden opasteita, vaikka kuinka yritän.

Kahden melkein unettoman yön jäljiltä - en osannut nukkua vanhempieni luona, jonne menin lentoa edeltäväksi yöksi, osittain Puten turvaksi ja osittain koska isä lupasi heittää minut keveissä vaatteissani kentälle - Rioon saapuminen tuntuu hyvältä. Ainakin kymmeneksi seuraavaksi yöksi on sänky, joka on vaakatasoinen. Eikä kello raikaa puolen tunnin välein. (Itse asiassa vanhemmillani on kaksi moikaavaa seinäkelloa, jotka ovat vielä hieman eri ajassa. He itse eivät kuulemma kuule kellojen lyöntejä lainkaan. Minun ajatukseni ja nukahtamisyritykseni kellot pysäyttävät taas häkellyttävän tehokkaasti. Näin käy siitäkin huolimatta, että olen kasvanut toisen kelloista kanssa. Sen sijaan, että olisin sopeutunut siihen, vihasin sitä vuosi vuodelta katkerammin. Mutta olin unohtanut sen - kunnes kello äänteli ja huomasin ajatusteni katoavan jäljettömiin.)

Koska molemmat meistä olivat väsyneitä - Vompsu tuli suoraan Chilestä ja oli koettanut nukkua yön lentoasemalla, koska hänet ryöstettiin eikä hänellä ollut puhelinta; lainapuhelimessa totesimme, että vieraan ja väliin aika vihamielisenkin kaupungin kohtaamispaikoista lentoasema on lopulta selkein ja turvallisin; valotauluilta voi aina tarkistaa toisen lennon saapumisajan ja -paikan ilman puhelinyhteyttäkin - lähdimme kaupungille epämääräisellä agendalla "ihan vähän vaan". Tietysti unohdimme kartan hostelliin korkealle vuorenrinteelle ja pyörimme sitten keskustassa kaikesta tietämättöminä, nälkäisinä ja keskittymiskyvyttöminä. Löysimme kaksi kiloravintolaa, sellaisia, joissa ruoat punnitaan ja maksetaan puntarin mukaan. Toisessa oli aika vähän kasviksia, mutta toinen oli kasvisravintola. Ruoka molemmissa maistui melko mitäänsanomattomalta tulista chilikastiketta lukuunottamatta. (Eikä se vielä paljoa pelasta.) Kotimatkalla kävimme supermarketissa ja eksyimme vuorenrinteen mutkitteleville kujille, joista vain jotkut ovat turvallisia kulkea. Kassit täynnä eksoottisia ihmeitä ja juomavettä jouduimme sitten lopulta kääntymään takaisin alakaupunkiin, koska emme vain hahmottaneet hostellin sijaintia. Otimme bussin ja löysimme hotellin, onneksi.

Tuntuu vähän kurjalta ettei täällä voi harrastaa normimatkailua: eksymistä ja löytymistä. On paljon alueita, jonne ei saa eksyä. Se tuntuu kummalta, samoin ihmisten paljas pinta, koska ilmanala tuntuu Keralalta ja kasvillisuudessakin on paljon samaa.

Kun pääsimme kotiin, olimme jo aivan yliväsyneitä. Nyt Vompsu makaa peiton alla pipo korvillaan ja horkkaa. Kello on yhdeksän illalla, joten kai se onkin ihan okei. Sataa trooppista suuripisaraista verkkaista sadetta. Huoneen kynnyksentienoo haisee kissanpissalta.