Moroja ja muuta räyräyruokaa

Morot ovat taas täällä. Piipahdan hallissa toiveikkaana ja syystäkin. Ostan puolitoista kiloa mehevää aromikasta kirpeyttä luomuhedelmien tiskiltä.

Päivät liukuvat ohitse. Seuraan hämmentyneenä ja kiinnostuneena, mitä tarkoittaa taas elää normaalikoira-arkea, sellaista, jossa koiran voi hetkeksi jättää kotosalle yksin eikä se mene siitä mitenkään sekaisin. Pidän tästä arjesta: voin tehdä muutakin kuin koiraa, mutta toisaalta on joku, joka jaksaa kanssani köpyttelyä ja sään ihmettelyä useamman kerran päivässä. Ei koira sentään herää yhtä aikaisin kuin minä, muttei toisaalta protestoikaan, kun herättelen sitä ulos.

Koirien ja koiran kanssa kaikki on niin arvaamatonta. Toisella kertaa Nasu ja Putte käyttäytyvät puistossa kauniisti, Nasu menee edeltä rauhallisesti ja Putte katsoo tarkasti ja matkii. (Putte on ottanut Nasun vähän kuin äidikseen, se tekee poikasmaisia eleitä Nasun suuntaan.) Koiria saa kehua ja ajatella hetken, että kas näin, noin se vanhan koiran viisaus suodattuu nuorempaan. Mutta pari päivää myöhemmin toisessa koirapuistossa Puten hermo pettää ja se ulvoo ja räkyttää pidemmältä toisille koirille - ja kun nämä koettavat tulla katsomaan, mitä se nyt komentelee, Putte juoksee kauhusta vinkuen pakoon, missä vaiheessa Nasun vanhat örkkikäyttäytymismallit aktivoituvat ja se syöksyy raivoisana puhurina puolustamaan pikku ystäväänsä, jota noin kurmotetaan. Eikä Nasua tietenkään tyydytä mikään muu kuin toisten täydellinen alistuminen, kerta toisensa jälkeen. Ei se näyki eikä pure, mutta hyppää päälle, kengurupotkii ja pitää niin pahaa ääntä, että toiset koirat järkyttyvät. (Ne eivät ole tottuneet kung fu -tyyliin, jota Nasu on omaksunut osittain kissoilta.) Ei voi kuin huokaista ja ajatella, että no niin, noin se nuoren koiran pönttöpäisyys myös aktivoi vanhasta jo unohtuneiksi kuvitellut käyttäytymiset esiin. Eihän Nasulla tietysti olekaan ollut koirakaveria pitkään aikaan puolustettavana. Ja on aivan selvää, että Puten pentumaiset lähestymisyritykset ovat saaneet Nasun ottamaan suojelevan äitiörkin roolin. Minä roikun Puten loimessa ja Fauni yrittää kahmia Nasua syliinsä niiden ärhennellessä olan takaa. Heti kun Putte lakkaa kiljumasta, Nasukin rauhoittuu.

Tässä vaiheessa tuntuu siltä, ettei ole yhtään liioittelua antaa koirille sikojen nimiä.

Tietysti niiden aiemmat ihmisnimet, joilla varustettuina ne alunperin tulivat, Roope ja Malin, voisivat sopia nekin...

Hieman toivoa räyskinnän keskelle antaa sentään se, miten aiemmin lapsille murissut Putte tarkastelee varovasti ystävän lasta, ja kun se saa lähestyä lasta omassa tahdissaan, kaikki on ihan okei ja lapsi saa samantien suukonkin suulle.

Koirat ohjaavat ajatuksia. Askartelen Putelle kaksi lointa, toisen huopuneesta villapaidasta ja toisen banaanisilkkineuleen retaleesta, josta piti tulla itselleni paita ennen kuin äkisti tajusin, että lanka on kiiltävää ja joulunpunaista, yök. Koiralle se kyllä sopii, se on sellainen pieni namu.

Tuntuu kummalliselta kun Vompatti on mennyt etukäteen Etelä-Amerikkaan ja tietää itsekin jo viikon päästä olevansa siellä. Niin kaukana, kuvittelemattomissa. Ja kun sieltä palaa, on enää muutama päivä maaliskuuta, ja sinä aikana on vain katsottava vuokra-asuntoja ja päätettävä, mitä asunnoista Kalliossa ilmoitetaan: aiotaanko niihin palata vai ei. Jos ei, sitten olemme tyhjän päällä ja on vain löydettävä uusi kommuunikämppä. Ja ainakin yksi kämppis lisää.

Hieman kyllä huolettaa, kuka hullu meidän kanssamme suostuu asumaan.