Kahvilaongelma, nippu pääsykoetekstejä ja eteläparveke

Tiedän, että toisissa persoonallisuustesteissä tapaan saada tulokseksi, että olen taipuvainen idealismiin. Se tuntuu vähän hupsulta, kun kuitenkin elän elämää, jossa olen liuennut järjestöelämästä "tavalliseen" olemiseen, hengittelemiseen, innostumiseen ja maadoittumiseen. Tunnen paljon politiikan pyrstötähtiä ja järjestöjulkkiksia ja heidät tuntien en tosiaankaan voi kutsua omaa katsantoani tai elämäntapaani erityisen ideologiavetoiseksi. Enemmän kai mukavuusvetoiseksi tai onnellisuusvetoiseksi. Toisaalta ajaudun tuon tuosta ympäristöihin, jossa kyllä tunnen itseni täysin päätä seinään hakkaavaksi tyypiksi, joka ei ymmärrä tai ennen kaikkea ei tahdo alistua ankeisiin realiteetteihin. Esimerkiksi koulussa, työelämässä ja kahviloissa huomaan ärtyväni siitä, miten monelle tuntuu olevan aivan luontevaa edetä toimintatapojaan koskaan kyseenalaistamatta, aidan matalinta kohtaa etsien ja kyynärpäät terävinä. Miksi, huomaan kysyväni, yhä hämmentyneempänä, mitä vanhemmaksi käyn. Miksi ihmeessä? Miten he osaavat sisäistää tuon myönteiseen minäkuvaansa? Onko tuo sitä, mitä he tahtovat olla? Ja niin edelleen.

Selvennän: En esimerkiksi koskaan onnistunut ystävystymään sen luokkatoverin kanssa, jonka näin petkuttavan pääsykokeessa. (En nyt mene siihen, miten kovasti painin sen kanssa, etten huomauttanut hänelle nähneeni sen. Tai kenelle muullekaan. Mutta mietin kyllä edelleen, miksi tein niin, enkä oikein osaa antaa vastausta, ja se ärsyttää.) Vaikka kuinka yritin selittää mielessäni itselleni, että hän tarvitsi opiskelupaikan mielestään kovemmin kuin toiset, että en ehkä tiedä hänen tilanteestaan kaikkea olennaista ja niin edelleen, en silti onnistu hyväksymään asiaa. Niin että kun sitten etsimme ihmisiä yhteen yhteistyöproggikseen ja tätä ihmistä ehdotettiin, päädyin hetken harkinnan jälkeen sanomaan, etten luota tähän ihmiseen, koska olen nähnyt hänen tekevän jotain epärehellistä ja mielestäni sosiaalisesti vastuuntunnotonta. Ei mitään supertörkeää, mutta kuitenkin sellaista, että minun olisi vaikeaa toimia hänen kanssaan luottamussuhteessa. Ja että vaikka hän on tavallaan ihan mukava tyyppi, en halua toimia hänen kanssaan tiiviisti ja sillä siisti.

(En osaa näemmä edelleenkään olla miettimättä, onko hyväksyttävää tuntea voimakasta hylkimisreaktiota, onko siinä jotain liian tuomitsevaa, vaikka toisaalta sanoisin kelle hyvänsä muulle, että herramunjee, luota siihen mahanpohjatuntumaan, koska et sä sitä voi selvästi muuttaakaan.)

Ja kahvilat - kävin taas lounasaikaan kiireisessä paikassa, jossa on hyvää syötävää, joka sijaitsee hyvällä paikalla mutta jossa on pitkät jonot ja vähän pöytätilaa. Ei pitäisi. Tai ehkä juuri pitääkin, että saa työstää aihetta? Melkein kaikki sisääntulijat riisuivat heti takin ja pistivät sen varausmerkiksi tuolille. Jono mateli hitaasti. Yli puolet kahvilan paikoista oli tyhjillään, vain takein merkittyjä, ja ne takittomat tuolit kannattivat puolestaan kahvittelijan takamusta. Vapaita paikkoja oli vain muutama. Seurasin, kuinka takkiaan jättämättömät kaverukset eivät päässeet samaan pöytään, koska takit veivät tilan. Suututti.

En itse jätä koskaan tuommoisessa tilanteessa takkiani varaamaan tuolia, koska en usko, että se käytäntö oikeasti olisi yhteiseksi hyväksi. Tietysti se varaisi minulle paikan, mutta olen kyllä aina tähänkin mennessä saanut jonkun paikan, vähintään jokin aika tarjotin kädessä palloiltuani. En välttämättä saa sitä paikkaa, jossa mieluiten istuisin, selvähän se, mutta toisaalta, välillä niinkin käy, kun sitä paikkaa kansoittanut ihminen sattuu juuri olemaan lähdössä samaan aikaan kun itse lasteineni tulen kassajonosta etsimään paikkaa. Tulee ehkä vähän kuuma seistä takki päällä jonossa, mutta yhtäkaikkisesti, en yksinkertaisesti osaa ajatella niin, että minulla olisi oikeus seisottaa ruuhkaisessa kahvilassa kymmentä minuuttia tuolia tyhjillään. Joku ehtii siinä ajassa jo siemaista kahvia. Ja jos lasketaan yhteen ne minuutit, joina tuolia kansoittaa jonkun takki... Ei, ei ole helppoa toimia tavalla, jonka mieltää väärältä tuntuvaksi. Enkä halua toimia sillä lailla. Mieluummin vaikka olen vanha jäärä, joka hikoilee takissaan ja seisoo hetken tarjottimen kanssa.

Sosiaaliset tilanteet muuten saattavat käydä hankaliksi, jos tämä on tyypillinen tapa ajatella asioista. Helposti käy niin, että kuten valtaosa, kahviseura haluaa niinikään tehdä takkivarauksen, ja sitten sitä karahtaa ristiriitaan: ei halua jättää itse takkia tuolille varaukseksi mutta ei toisaalta halua luennoidakaan toiselle siitä, miten väärältä itsestä tuolin takkivaraus tuntuu. (On tietysti eri asia, jos kahvilassa ei ole ruuhkaa. Nämä ovat tilannesidonnaisia pohdintoja. Muutenkin kahviloissa on mukavinta käydä silloin kun niistä löytyy enemmän tilaa.) Vaikka asian koettaisi sanallistaa kuinka pehmeästi ja itselleen naureskellen, toinen saattaa niin halutessaan tai sillä tavalla ajattelemaan totuttuaan syyllistyä siitä kuitenkin. Pahimmassa tapauksessa tilanne menee myttyyn ja toinen alkaa luennoida siitä, miten kyllä jokaisen pitää nostaa omaa häntäänsä ja pitää itsestään huoli. Mistä olen tietysti ihan samaa mieltä. Mutta minusta vain tuolin takkivaraaminen ruuhkaisesta kahvilasta ei ole mitenkään välttämätöntä oman onnellisuuteni kannalta. Itse asiassahan se selvästi tuntuu huonontavan mahdollisuuksiani onnellisuuteen; olen joitakin kertoja raukkamaisesti varannut tuolin takilla, kun olen pyrkinyt miellyttämään tiettyä ihmistä enkä ole halunnut vaarantaa tilannetta, mutta siitä on jäänyt suuhun tympeä maku, koska tiedän, että olisin halunnut toimia toisin.

Nämä ovat näitä kysymyksiä, että jos puhun näistä tiettyjen elämäni henkilöiden kanssa, he pyörittävät silmiään ja kysyvät, eikö minulla ole parempaakaan ajateltavaa. Totta kai on. Mutta ajatuksiini mahtuu yhtä sun toista. Tämä on sitä toista. Pieni asia, johon aina välillä tussahtaa uudestaan ja jää miettimään sen valossa, miten eri tavoin me ihmiset todellisuuttamme elämme. Ei ihme, että tykkäsin graduaikoina Meadista ja Deweysta, joiden mielestä kontrasti yksilön ja yhteisön edun välillä on näennäinen. (Ehkä moinen oletus on ylipäänsä kaiken politiikan mielekkääksi tekijä? Tai ainakin on vaikeaa ajatella, miksi muuten kannattaisi yrittää hioa instituutioita ja yhteiskuntia käytännöiltään järkevämmiksi, jos ristiriita on asetelmaan sisäänrakennettu... hmm. Ehkä osa poliitikoista vain koettaa pienentää ristiriitaa tai tehdä siitä jotenkin siedettävämmän? Ja: On vaikeaa pitää mielessä sitä, että ihmiselle, joka ajattelee yksilön etunaan tuolin takkivaraamisen, kontrasti oman ja yhteisen edun välillä on mitä todellisin. Ääh, haluaisin paremmin päästä sisään siihen ajattelutapaan, mutta voi olla, etten noin vain onnistu. Ehkä siksi menen niihin kahviloihin ihmettelemään?)

Mitä parempaan ajateltavaan tulee, tulostin juuri suuren pinkan pääsykoetekstejä. Projekti paluu opiskelijaksi käynnistyy jälleen. Aiempina vuosina olen turhautunut sosiaalityön matskuihin sen verran, etten koskaan mennyt pääsykokeeseen. Nyt ajattelin koettaa, onnistuisinko sietämään kasvatustiedettä paremmin. Äkkäsin nimittäin taannoin, että kaikista tuttavistani taidan kaikista voimakkaimmin olla taipuvainen tarkastelemaan tilanteita oppimistilanteina. Lisäksi oppimisen erot kiinnostavat minua kovasti. Ja oppimiselämäkerrat. Koen oppimishinkuja tuon tuosta. (Ne lakastuvat itsekseen helposti mutta tuntuvat aika intensiivisinä, jos tarmoonnun ruokkimaan prosessia ja elämäntilannekin sen sallii.) Ja haluan tukea oppimiseeni - toisinaan olen sitä saanut, enimmäkseen en, ja minusta tuntuu, että vaikken tunnekaan kasvatustieteellistä sanastoa, monet ilmiöt ovat itselleni tuttuja hieman samalla tavalla kuin kirjallisuustieteen opiskelussa monet kirjalliset tehokeinot tuntuivat tutuilta, vaikka niiden nimet vasta silloin oppikin (ja unohti myöhemmin - sen mitä ei käytä, unohtaa). Ja vaikka aiemmissa yliopisto-opinnoissa suuntauduinkin kaikista vaikeimpiin ja vieraimpiin keksimiini aloihin, filosofiaan ja sosiaalipsykologiaan, ehkä voisi osoittautua ihan hedelmälliseksi sekin, että vaihteen vuoksi tekisi jotain kotoista.

Lisäpotkuna jo aiemmin syntyneelle ajatukselle olen työskennellyt jonkin verran edellisessä koulussani opettajana. Ihan vähäsen vain, mutta kuitenkin sen verran, että olen tajunnut aina hyljeksymäni ajatuksen opettajana toimimisesta osoittautuvan kenties aivan mukavaksi vaihtoehdoksi, kun puhutaan aikuisoppijoista. Aikuisoppijathan opiskelevat omasta tahdostaan, tuntuvat motivoituneilta, kykenevät tarkkailemaan omaa oppimisprosessiaan ja niin edelleen. Heidän kanssaan työskentely on tuntunut valtavan antoisalta. Itselleni tyypillinen neuroottisuuskin on painunut taka-alalle: oppiminen tapahtuu oppijassa, minä vain koetan avustaa, olla saatavilla, pompotella kysymyksiä näkyviin, avata mahdollisia näkymiä, joihin oppija voi halutessaan käydä sisään. Koska vastuu on lopulta oppijalla, ja työskenteleminen tapahtuu yhdessä, taivaitahipoville huolille ei jää niin paljon tilaa.

No, ehkä pitäisi ensin katsoa, kuinka kauan menee ennen kuin raivostun pääsykoematskuun. Toisaalta sekin voisi olla hyvä lähtökohta pyrkimiselle. Kunhan jaksan tarkastella raivostumistani oppimistilanteena...

Erityisen rauhallista pääsykoetankkauksesta tuskin tulee. Saimme nimittäin uuden asunnon. Se sijaitsee Kalliossa, kuudes kerros, eteläikkunat ja eteläparveke. Pitää muuttaa, kylvää, ulkoiluttaa taimia, kääntää maata ja niin edelleen. Hieroa edes sen verran, että saa maksettua kirjanpitäjän laskun ja yrittäjäneläkkeen. (Jos pääsen sisään, taidan kääriä yritykseni sievään pakettiin ja toivottaa sen horontoroon.)

Uusi kämppämme jaetaan kolmen kesken, ja tietysti eläinten. Asunto kylpee valossa. Kun astuin sinne sisään asuntonäytössä, en tarvinnut kovin montaa sekuntia sen tajuamiseen, että haluan asua nimenomaan siellä. Onneksi vuokranantaja ei kauhistunut kolmea eläintä. Tai sitä, että pieneen kaksioon muuttaa kolme ihmistä.

Ihmeellistä, eikö: voin lukea pääsykoemateriaalia myös eteläparvekkeella istuen. Sen luulisi nostavan motivaatiota.