Yksin suuressa kaupungissa

Jokin nerokkuuden irvikuva tuikahti ilmiroihuun päässäni sillä sekunnilla, kun tajusin voivani varata maailman toiselle puolelle samaan hintaan lennon, jossa on bonuksena päivä Frankfurtissa. Totta vie halusin päivän Frankfurtissa. Ja niin varasin sen.

Olen pitänyt Frankfurtista. Olen seikkaillut siellä kahteen otteeseen ja kai yhteensä kolme päivää. Mutta aina seurassa. Nyt kun Frankfurt lähestyy, huomaan käyväni levottomaksi. Miten minun oikein käykään yksin suuressa kaupungissa? Löydänkö junan keskustaan? Entä takaisin lentokentälle? Äkkiä itkettää ja on vaikeaa saada unen päästä kiinni. Tuntuu kuin olisin survonut itseni painajaiseen. Muistan elävästi sen kohdan, kun olin juuri saapunut Lontooseen painavine laukkuineni ja valmiina valloittamaan saarivaltakuntaa. Lentoaseman viitoissa näkyi juna ja nuoli ylöspäin. Hukkasin yli tunnin ravaamalla asemaa neuroottisesti eestaas etsimässä hissiä tai portaita tai rullaportaita yläkertaan. Lopulta oli nöyrryttävä ja kysyttävä infon tädiltä, miten yläkertaan pääsisi. "Ei täällä ole yläkertaa", kuului tyrmistyttävä vastaus. Mutta tuo nuoli, tuo opaste, viitoin. Ah, se nuoli. Se tarkoittaa eteenpäin, sanoi infon täti selkeän huvittuneena hymyillen. Marssin junalle myrtyneenä, nimittäin en siinä vaiheessa ollut vielä tajunnut elämäni järjestyvän slapstickin lakien mukaan ja se pöljyys tuntui suurelta vääryydeltä.

(Nyttemmin en tietenkään mitään muuta ihmeemmin odotakaan.)

"Yksin on paljon helpompi välttää matkustamisen säädöt", väittää ystävä. Tavallaan se voi pitää paikkaansakin, huomaan ajattelevani, ainakin jos nuolten tulkintaa ei oteta lukuun. Mutta en voi sille mitään, että mielikuvani yksin suuressa kaupungissa kävelemisestä sisältää mielentilan, jota en yhdistä erityisemmin lomaan tai hauskanpitoon; on kuin näkisin itseni ulkopuolelta, ja siinä kuvassa hiukseni hapsottavat, pipo on vähän itkuisten silmien päällä, kädet huitovat levottomasti ja epärytmisesti ja kaikesta huokuu suuri kiihtymys.

Alan purkaa asiaa, ja äkkiä tajuan: olen viimeksi matkustanut kokonaan yksin vuonna 1996. Sen jälkeen (ja joskus myös sitä ennen) ne kohtaukset, joissa olen sijainnut yksin suurissa kaupungeissa, ovat tapahtuneet riitojen ja hankausten jälkeen. Olen karannut seurueesta joko sanoen tarvitsevani nyt oman tilan tai sitten vain karannut maailmanlopun myrsky kallossa riehuen. Kaikkialle kehoon on vähän sattunut silkkaa jännitystä. Yleensä olen taistellut tuntikausia itkua vastaan ja välillä joutunut antamaan sille periksi yksin ja jossain paikassa, jossa olen tuntenut itseni sen takia naurettavaksi ja typeräksi. Vain harvoin olen osannut ajatella, että tarvitsen tilan tässä ja nyt ja saan sellaisen myös ottaa, kunhan kerron siitä seurueelle. Ja että tuo tila on parasta ottaa ennen kuin se on pakko ottaa kurkkupalan takia. Useammin olen vain kokenut valtavaa kelvottomuutta, vihannut itseäni pistävästi sen takia ja piikitellyt itseäni siitä, etten osaa ihmisten kanssa olemista näköjään vieläkään. Olen ajatellut, että tätä se on aina ja kaikkialla. Ja että tämä romahdustila on rehellisempi ja tarkkanäköisempi ja todellisempi kuin se tila, joka on vallinnut vielä jokin aika aiemmin; tila, jossa romahduksen merkkejä ei ole ollut näkyvissä, jossa on ollut hauskaa rupatella ja tehdä yhdessä ja joustaa joustamistaan.

Oikeastaan tuntuu hassulta, että yksin matkatessaan joutuisi sellaiseen tilaan. En usko niin käyvän. Mutta on lisättävä myös, etten ainakaan nuorempana pitänyt yksin matkaamisesta. On eri asia liikkua yksin kotikaupungissa, siihen ei liity kiusallista tuntua. Mutta vieraassa paikassa käy helposti niin, että vain kävelee päämäärättä jalkansa tohjoksi eikä osaa syödä muuta kuin supermarketista ostetun pikku sämpylän. Ja juominen unohtuu täysin: illalla pissa on tummanruskeaa ja paksua. Koetan estää tällaisen skenaarion toteutumisen; päätän lauantaina töissä etsiä Frankfurtista mukavan kuuloisen lounaspaikan ja asettaa itselleni etukäteen lounasajan. Aion myös ottaa mukavan kirjan mukaan, niin että voin ruokaa odottaessani tehdä muutakin kuin tuijottaa ikkunasta ulos ja kiusaantua omasta vaivaantuneisuudestani.

Kas niin, eikö se kuulostakin hyvältä valmistautumiselta? Ilmaksi on luvattu 12 astetta ja täysin pilvistä. Ehkä kevään merkit näkyvät jo? Käynee niin, että kierrän lempipuistoni siellä, Nizza-puutarhan ja kiinalaisen puutarhan. (Jos vain löytäisin uudelleen kiinalaiseen puutarhaan... viimeksi kokemusta rikkoi se, että pagodissa, joka huipensi alueen, istui mies selailemassa läppäriltään pornoa. Kiinalaisen puutarhan hienoimmalla paikalla!)

Vaikka tunnelmat yksinpäivän suhteen ovatkin leppoistuneet alkukauhistuksesta, pidän edelleen täysin torvena valitsemaani yhteyttä, johon kuuluu päivä Frankfurtissa. Joudun näet nousemaan viiden maissa, huruttamaan lentokentälle kuuden pintaan, pyörimään pitkän päivän Frankfurtissa ja kun illan pimettyä sitten kone lähtee Rioon, arvatkaa vaan, kuka ei osaa nukkua lentokoneessa? (En osaa nukahtaa puoli-istuvaan asentoon. Tätä on testattu usein ja hyvin väsyneenäkin.)

Niin että kun saavun Vompatin luo Rioon, joka kuulemma pitää lausua Hiiu, eli kun saavun Vompatin luo Hiiuun, olen ollut valveilla kaksikymmentäkahdeksan tuntia yhteen soittoon. Ja Hiiussa on aamuyö, kello tulee juuri viisi. Jet lagissa ei saisi kuulemma nukkua päiväsaikaan, se vain hidastaa rytmittymistä.

Kun Hiiussa on seuraavan kerran nukkuma-aika (jos sallitaan iltakymmeneltä uneen käyminen), olen sinnitellyt valveilla yhteensä neljäkymmentäviisi tuntia. Huh.