Hiljaisuus, kaipuu, monimutkaisuus

Rio de Janeiro on kummallinen paikka. On vaikeaa kuvitella mitään niin kaunista. Nähtävää on vaikka millä mitalla. Taidan sijaita ensimmäistä kertaa paikassa, jossa hahmotan selkeän kitkerästi, ettei kaikkeen kiinnostavaan ehdi millään törkätä nenäänsä. Koen hetkittäisiä huikaisevia onnen ja avoimuuden tuntuja. Ja samalla tajuan, miten huonosti mitkään suojamekanismit toimivat.

Sen huomaa selkeimmin nyt, yöllä, kun päiväunien jäljiltä on herännyt, venytellyt pölyisellä lattialla maaten ja Vompsu on kuorsannut sängyssä. Ikkunaluukkujen takaa on kuulunut, miten miehet ovat kantaneet juomalaatikoita kapeita portaita alas terassille. Yksi laatikoista on pudonnut. Kiroilua. Ja sitten, ilta. Huvilassa hostellia pitävä mies juhlii syntymäpäiviään ja terassille ahtautuu paljon muusikoita ja muita ystäviä naapuristosta ja pidemmältä. Tämä on kai se ilta, jota on odotettu. Tai siis, on odotettu.

Mutta asiat eivät suju, kuten toivoisi. Äkisti sitä onkin ihmisten keskellä, bändi soittaa livesambaa ja tajuaa konkreettisesti, miten ulkopuolinen on kaikesta tästä. Täysikuusta, kukkivista puista ja köynnöksistä, kimmeltävistä kaupungin valoista. Vompsu tanssii, itse olen niin väsynyt ja kivistävä kaiken kävelemisen jäljiltä, että jaksan juuri ja juuri istua. Huomaan ajattelevani vuokra-asuntoja, kotimaan kuulumisia, miksi yhteen työsähköpostiin ei ole tullut vastausta, miten latteaksi sitä tuntee itsensä, kun matkustaa tuollaisen ihmisen kanssa, joka jatkuvasti syöksyy kaikkeen pää edellä, olisiko parasta jos vain äkisti tekisin taas äkkijarrutuksen, äkkikäännöksen, alkaisin tehdä jotain aivan muuta ja elää ihan uudella tavalla. Ikään kuin se olisi ennenkään auttanut.

En halua kolmatta drinksua, koska tiedän, mitä tällaisessa mielentilassa tapahtuu alkoholiavusteisesti. En halua itkevämyttyyntyä. Tai luoja paratkoon karata kaduille harhailemaan paikassa, josta on alakaupunkiin tasan kaksi täysin turvallista reittiä. Niinpä jätän Vompsun bilestämään, luultavasti häneltä se sujuu paremmin ilman surullisuuttani, ja kapuan huoneeseen kirjoittamaan. Koetan suhtautua tähän surullisuuteen ja ulkopuolisuuteen uteliaasti ja tuomitsematta.

Vieraassa seurueessa, jossa hymyillään ja halaillaan ja suudellaan, mutta vain sisäryhmää, tuntee itsensä helposti todella ulkopuoliseksi. Etenkin kun ei ole edes oikein yhteistä kieltä. Tai jotkut puhuvat englantia, mutta kun keskustelu jää tasolle kauanko olet täällä ja mitä tykkäät meidän kaupungistamme, se on oikeastaan kuin ei olisi yhteistä kieltä. Tällaisessa tilanteessa huomaan selkeästi, miten riippuvainen olen edes jonkinlaisesta alustavasta hyväksynnän oletuksesta. Enkä oikein tunne oloani oikeutetuksi hengailemaan terassilla, kun en osaa sillä lailla pörrätä sosiaalisesti eikä tee lainkaan mieli tanssia.

Se, milloin tekee mieli tanssia, on jotakin hyvin haurasta ja teoriassa vaikeasti tavoitettavaa. Jotkut tilanteet kutsuvat sisään, toiset tuntuvat läimäyttävän oven kiinni kasvojen edestä. Sillä ei ole kauheasti tekemistä esimerkiksi päihteiden kanssa, ei minun kohdallani. Enemmän siinä on kyse turvallisuudentunteista. Perusturvallinen olo mahdollistaa leikittelyn. Miksi joissain tilanteissa turvallisuutta tuntuu olevan lähes mahdotonta saavuttaa? En osaa vastata tähän. Tiedän todeta vain joitain seikkoja: on viikkoja, ei, kuukausia, siitä, kun olen viimeksi kuvitellut osaavani haluta tanssia.

Tätä tilaa on vaikeaa kuvata. Keksin vain jotain sanoja: hiljaisuus, kaipuu, monimutkaisuus. Hiljaisuus sisälläni on niin voimakasta, että musiikki ja sanat jotenkin vaimentuvat sen lähellä. Niihin on vaikeaa tarttua. Niitä voi olla vaikeaa hahmottaakin. Voin keskittyä niihin, mutta ne ovat aina hiljaisuuden tuolla puolen, eivät tässä, kuten eläimet ja metsät ja epifyytit ja vuoret ja meri. Ja: kaipaan musiikkia ja sanoja. Kaipaan sitä tuntua, että musiikki kiskoo tanssimaan ja sanat laulavat. Ehkä tämä liittyykin musiikkipaastoon? Kun muut pohtivat jokin aika sitten facebookissa, mistä luopuisivat paastonajaksi tänä vuonna, huomasin ajattelevani, että olen ollut jo pidemmän aikaa itse paastolla musiikista. Kommuunissa asuessa ei oikein sillä lailla voi kuunnella musiikkia. Ja minulle se on aiemmin ollut yksi merkittävistä tunnesäätelyn keinoista. Kaipaan musiikkia. Kaipaan myös sitä, että osaisin taas koskettaa toista ihmistä välittömästi. Nyt tuntuu kuin kaikkialla olisi paksut seinät, joista on mahdotonta tunkeutua läpi. Mitä monimutkaisuuteen tulee, tarkoitan sillä suunnilleen tätä: Olen ymmälläni tästä tilasta ja se osittain vaikeuttanee kaikkea heittäytymistä. Muistan kausia, jolloin saattaa vain tempautua ja nauraa ja ojentaa käden ja koskettaa, kiertyä kainaloon nukkumaan ja niin edelleen. Se kaikki tuntuu silloin hyvin yksinkertaiselta. Nyt se kaikki tuntuu vaikealta.

Vakavasti ottaen, en tiedä, kuinka huolissaan ihmisen kannattaisi olla tällaisista tuntemuksista. Teen töitä sen kanssa, etten tempaisisi itseäni täysin irti kaikesta niinä hetkinä, kun huoli tihentyy. Mutta täällä vieraassa paikassa se on vaikeampaa kuin kotona, jossa voi sentään aina tehdä ruoan tai pyyhkiä pöydän tai keskittyä täysillä asiakastyöhön. Nyt on vain tämä hetki, musiikki ja vessaan jonottavien ihmisten pehmeä brassiportugali. Keveä huoli siitä, osaako Vompsu varmasti pitää hauskaa tuolla itsekseen. (Onko se vastuualuettani? Ei kai tarkalleen, mutta on vaikeaa olla huolehtimatta.) Tai Fauni tahollaan.

Tai pitäisikö minun huolehtia enemmän. Tai tehdä asioille jotakin. Mitä?

Ja yö etenee.

Tulee toisia päiviä. Päiviä, jolloin kello on äkisti väärässä. Nämä siirtävät kelloa neljästi vuodessa, sanoo hotellinpitäjä myöhemmin. Emme tiedä sitä siinä vaiheessa kun harhailemme lauttarantaan ja alamme odottaa lauttaa. Johan sen pitäisi tulla. Ei, se on mennyt tunti sitten. Täytyisi odottaa puolitoista tuntia lisää. Jalkoihin sattuu. Lähdemme laahustamaan kohti kotia. Intiimialueelle on taas kasvamassa paise. Toivon, että se suurenisi ja tulehtuisi pahemmin vasta Suomessa. Paitsi että ensi viikko on aivan toivotonta juoksemista. Jos paise heittäytyy hankalaksi, ei auta kuin mennä yksityiselle lääkäriasemalle sunnuntaina. Tai jo täällä. Mutta en haluaisi, että genitaalialueeseeni kajotaan kielellä, jota en ymmärrä. Jo viimeksi oli tarpeeksi kamalaa silkalla suomen kielellä.

Paiseesta huolimatta lähden sademetsävaellukselle. Paise tuntuu kävellessä muttei ole vielä kovin kipeä. Sademetsässä sen melkein unohtaa. Olen toivonut meidän näkevän lisää apinoita, vaikka edes samoja pieniä harmaaraidallisia marmosetteja tai isompia mustia kapusiiniapinoita kuin ennenkin täällä, mutta aika pian tajuan, etteivät apinat näyttäydy retkueelle, jonka vetäjä kilistelee avainnippua ja puhuu taukoamatta. Retki harmittaa vähäsen, koska vaikka metsä on ihana ja näkymät vuorenhuipulta huimat, en kestä retken vetäjää, joka ympäristön esittelyn sijaan keskittyy kertomaan lähinnä omista mieltymyksistään (ja semmoiseen sävyyn, että jos joku on toista mieltä, hän on väärässä) sekä lohkomaan vitsejä. Emme näe eläimiä siltä melulta ja tahtikin on melkoista marssia. Yksin metsään ei taas ole turvallista mennä, koska siellä on ryöstetty vaeltajia. Kun maksamme vaelluksen lopussa suolaisen hinnan meluisasta ja jonkun muun tahdittamasta turvallisuudesta, tulen ajatelleeksi, että jonkinlainen ryöstö sekin on. Samalla hinnalla olisi voinut melkein ostaa uuden kameran, jos edellinen olisi viety.

Toisaalta Vompsu on jo kerran ryöstetty matkallaan ja yksi kamera on jo viety. Mutta voi mennä vähän aikaa ennen kuin ajattelen myönteisesti maksullisista turisteille suunnatuista retkistä. Huomenna on tosin luvassa toinenkin sellainen: retki favelaan. Tällaisessa paikassa alkaa äkisti arvostaa pohjolan turvallisuutta. On vaikeaa tottua siihen, että kaupunkiin on piirretty tusinoittain näkymättömiä rajoja, joiden ylitse ei kannata käydä. Olemme liikkuneet aika riskialttiisti, riskialttiimmin kuin monet muut, jotka noudattavat kiltimmin suosituksia eivätkä luota vatsanpohjan tuntemuksiin. Mutta favelassa en uskaltaisi liikkua tuosta noin vain. Ei siis auta muu kuin ostaa retki.

Hostelli tyhjentyy muista vieraista. Täällä olemme enää me sekä yksi remonttimies. Hostellin pitäjäkin lähti Amazonin seudulle, koska tuumi, että tulemme täällä mainiosti toimeen itseksemmekin. Se tietysti pitää paikkansa. Mutta kaasupullosta loppui jo kaasu, joten söimme vaelluksenjälkeiset pastat hyvin al dente. Vettä ei voi juoda, koska kukaan ei lupauksista huolimatta korjaa suodatussysteemiä. Mutta on sentään rapistunut huvila mäessä, pimeä terassi ja banaaniviljelmältä eteemme suureen puuhun sieltä retkeilevät marmosetit ja yössä suhahtelevat leikot. Vompatti toteaa, ettei tämä tunnu miltään hostellilta vaan pikemminkin siltä kuin olisimme vuokranneet tämmöisen vanhan rötiskön.

Nyt emme voi enää aamupalalla puhua hollantilaissedän kanssa vuoroin saksaa, ruotsia ja englantia. Ei tarvitse tapella siitä, minkä pöydän saa.

Huomaan hiljaisuuden palanneen ympärille, ja se asettuu sopuisasti sisäisen hiljaisuuteni kanssa. (Monimutkaisuus tulee tuskin katoamaan.) Loma lähestyy loppuaan. Huomenna matkaamme faveloihin, torstaina on viimeinen päivä täällä, yön selkään ponnistaa lento kohti Pariisia, lentoasemailen siellä kolme tuntia ja sitten suhahdan Helsinkiin.

Tuntuu ihmeelliseltä palata kotiin. Turvalliselta. Yksinkertaisemmalta. En osaa ymmärtää, ettei siellä vielä voi olla kovinkaan kevät.