Elokuun sade

Täällä sataa. Koko kaupunki tuoksuu kasvillisuuksille, vain harvoin yleisille käymälöille. Toivon hartaasti, että olfaktorinen kamera olisi jo käytössä. Toisin kernaammin murraijojen tuoksua kuin kuvia. Lisättävä: murraijojen tuoksua sateessa.

Sataa painavin, melko lämpimin pisaroin. Taivas nielee sisäänsä ammokäsivapahtajan ja sokeritopan huipun silloinkin kun on periaatteessa sateeton. Joutuu ajattelemaan uudestaan asioita. Minne mennä, esimerkiksi. Vuorelle ei voi kiivetä näköalailemaan, jos huippu on silkkaa sankkaa sumua.

Mutta otan mieluummin sateen. Sade käärii maailmaa pienemmäksi, intimoi. Se tapahtuu auditiivisesti. Nyt istun terassilla riippukeinussa ja kuuntelen äänen eroa valkealla, hieman löystyneellä pressulla ja terassin toisen puolen läpikuultavalla aaltomuovilla. Tuntuu myös ihanalta pujahtaa sateeseen hedelmäkaupan loisteputkivalosta, kohdata hämärä ja pisarat paljailla olkapäillä, sulloutua pieneen bussiin ja voimailla käytäväpaikalla bussin kiihdytellessä ylös jyrkkiä mukulakivirinteitä.

Päivällä, kun ei vielä satanut, näimme pienen apinan sähkölangoilla. Olimme miettineet, ottaako raitiovaunun alakaupunkiin. Päätimme kuitenkin kävellä. Onneksi. Liikennevälineistä ei huomaa samalla tavalla yksityiskohtia, kuten kädellissukulaisia, ruohotupsuja, jonkun terassilleen kekseliäästi kahden litran vesipullosta leikkaamaa minikasvihuonetta, västäräkkiä jolla on vitivalkoinen pää. Vaikka ei vielä satanut, sade roikkui kaiken alla valmiina samalla tavalla kuin se joskus roikkuu kotikaupungin yllä, kerää helteestä voimia ja sitten vyöryy koko meren kosteudella kaduille kertaamaan valoja.

Onneksi löysimme lähetysaseman kirppiksen. Täällä on nimittäin aivan liian kuuma niille puolipitkähihaisille, joita toiveikkaina lastasin laukkuun. Ja Vompolla ei ole enää yhtään puhdasta vaatetta. Kirppikseltä löytyi muutama toppi ja Vompolle teepaita, jossa kädelliset käyttävät aikaansa liikkumiseen, roikuskeluun ja ruoan etsintään. Ja kaiken aikaa sade rytmittyi vuorten luo.

On satanut tuntikausia. Kauanko se jatkuu? Jonakin päivistä haluaisin rannalle.

Aivan kuin sinne ei voisi sateellakin mennä. Sateessahan vasta onkin ihanaa uida. Toivon ukkosta, mutta toistaiseksi saamme nauttia vain kärsivällisestä, lohdullisen pitkäpiimäisestä, hitaasta ja täsmällisestä sateesta. Tällaista kokee harvemmin kotona. Siellä ilma ja maa jäähtyvät nopeasti eivätkä huou vastaan itsepäistä lämpöä.

Sade saa arvuuttelemaan, olisiko monsuuniaika sittenkin hyvä kohta matkustaa monsuunitropiikkiin joskus myöhemmin. Ei vielä aikoihin; ei ole rahaa. Mutta joskus. Ehkä. Istua, kuunnella sadetta, haistella sitä, kävellä sen läpi, tuntea sen sulkeutuvan ympärilleen.