Lutkaliiga

Sattumoisin pääsen kuuntelemaan naistenpäivän jälkeisenä päivänä äitini ja toisen hänen ikäpolvensa naisen käymää keskustelua, joka alkaa Tuksusta. Ei heitä närästä pelkkä Tuksu. Nykyäänhän on muotia näet sekin, että jos nainen vaikka, no, erehtyy lähempiin kanssakäymisiin jonkun miehen kanssa ilman avioliittoaikeita, siitä heti kerrotaan jollekulle. Ennen aikaan sellaista, kuulen heidän puhuvan, tekivät vain miehet. (Muistan hämärästi, että avoimuusaiheesta käytiin epämääräistä käninävääntöä joissain blogeissa keväällä 2006, mutta tietenkään en löydä tähän hätään mitään linkkejä - muistan kuitenkin pitäneeni Hurinaa jonkinlaisena sankarina tässä asiassa ja ajatelleeni, että häpeilevät miehet, niin se silloin jäsentyi, siinä olisi ihmeteltävää verhon taa, olisi hyvä vain karaista kohtaamaan avoin seksuaalisuus. Lempeästi toki, mutta myös päättäväisesti... Hmm... )

Olen verhon takana kuuntelemassa aiemman sukupolven keskustelua. Siitä tulee mieleen utilitaristinen teoria ja tietämättömyyden verhon takaa valitseminen. Paitsi etten ole valitsemassa kantaani. Olen kasvanut totaalisen toisenlaiseen Suomeen kuin äiti ja tämän ajatar. En osaa edes kuvitella, millaista olisi haluta elää siveyttä, jonka motivoijana on häpeän pelko.

Mieleen pongahtaa myös ystävättären kertoma herkullinen kesämökkikuvaelma. Siinä äiti ja tytär istuvat saunanjälkeistä viinilasien ääressä, pöydällä avoinna naistenlehti ja sen testi. "Seksi on mielestäni sopivaa... a) vain avioliitossa, b) vain vakituisessa suhteessa joka tähtää avioliittoon tai avoliittoon, c) kun molemmilla on hauskaa ja tekee mieli, d) vasta kolmansilla treffeillä." Jotakin sinnepäin. Ystävätär kirjoittaa paperin reunaan ceen ja hänen äitinsä epäröinnin jälkeen been. Sitten he katsovat toisen kirjainta ja päätyvät tuijottamaan täysin pöllämystyneinä toisiaan. Että niinku noin voi ajatella. Ja että tuo, läheinen, jonka kuvittelin tuntevani, ajattelee noin.

En muista, puhuivatko he hämmästyksestään. Oma äitini on ilmoittanut jo kahdeksantoista vuotta - täsmälleen puolet elämästäni - sitten, ettei halua kuulla pihaustakaan seksielämästäni. (Tämä tapahtui sen jälkeen kun avauduin hänelle hänen tilitettyään ahdistuneena, että häntä pelottaa, kun hän ei tiedä yhtään mistään mitään siihen liittyen.) Olen noudattanut pyyntöä. Mutta aina välillä saan kyllä kuulla äidin näkemyksiä seksielämistä ylipäänsä.

Nämä naiset, puhutaan verhon takana, nämä nykyiset naiset, niitä on niin vaikeaa ymmärtää. Jos ennen joku erehtyi, niin, siitä vaiettiin visusti. Ongelma on nykyään se, ettei mitään enää osata hävetä. (Mikä ei taatusti pidä paikkaansa.) Kuuntelen hämmentyneenä suuremman häpeilyn kaihoamista verhon takaa. Niin, nykyään kaikki naiset taitavat olla sellaisia, joille ennen oli nimi, jonka kaikki varsin hyvin tiesivät ja jota kukaan ei halunnut itseensä heijastettavan.

Voi luoja, ajattelen naistenpäivän jälkimainingeissa, näistä naisista me kaikki, kaverini ja minä, olemme yhtä lutkaliigaa. Ja ihan totta: En osaa hävetä sitä. Pidän sen sijaan myönteisenä piirteenä häpeän laimentumista, mitä vastuulliseen seksuaalisuuteen tulee. Ja minun vastuulliseni on aika erinäköinen kuin äidin vastuullinen. Enkä ole varma siitäkään, miksi siitä emotionaalisesti ei-niin-vastuullisesta puolesta pitäisi olla häpeissään; kai useimmat ovat eläneet epämääräisiä turbulensseja, ihastuneet epäsopivasti, tienneet jo siinä vaiheessa, että tämä sattuu ainakin itseä ja syvältä, mutta asiasta on kuitenkin puhuttu ja se on hyväksytty. (Jaa, en ole varma, onko täysin vastuullista seksuaalisuutta olemassakaan... ainakaan sitä mielestäni ei ole katkeroituneeksi ja piikitteleväksi muuttuneessa suhteessa sinnittely siksi, että joskus fiilis on ollut toisenlainen, ei.)

Oikeastaan tekee hyvää kuulla tuo keskustelu, koska sitä kuunnellessa muistan taas, miten suuria erot välillämme saattavat olla, vaikka tietysti yhtäläisyyksiä putkahtelee esiin tuon tuosta ja vaikka äidin ja itsen välinen suhde on kai sellainen, ettei niin läheiseen mikään muu voi koskaan enää symbioosivaiheen jälkeen päästä. (Vaikka onneksi symbioosista on etäännytty, onneksi meille molemmille, nimittäin.) Ei ehkä tarvitse hämmentyä yhtä paljon taas sitä miettiessä, miksi vanhemmat hahmottavat vaikkapa työt, asumiset ja muutkin isot linjaukset ihan toisella tavalla kuin itse tekee. He ovat keski-ikäisiä, minä lutkaliigaa. Vaikka kai sitä itsekin on nuorempien mielestä keski-ikäinen. Ainakin kohta puoliin.

Haaveilenhan esimerkiksi lasitetuista parvekkeista ja pihoista ja kuohun kevättä kasvien siemeniä tilaillen.

Mutta en osaa kuvitella, ainakaan vielä, ei, ei, että haluaisin maailman, jossa häpeä sulkisi useamman suun.