Riekaleista

Koetan tarttua toimiin edes hetkeksi. Jospa vaikka asiat selkiytyisivät, kun kukkaruukuista kuopsuttaa pois vanhaa multaa ja sulloo uutta tilalle. Nostelen matkalaukuista tursunnutta kamaa hyllynreunoille ja ahdistun siitä, että kahden ja puolen kuukauden päästä ne pitää taas pakata ja raahautua jonnekin. Stressiä taitaa olla jonkin verran, koska herään itkuisena ja haluaisin vain sulkea silmät ja kadota. Tai haluan kotiin, mitä se sitten tarkoittaakaan.

Voi luoja, ajattelen peittojen välissä, olen takaisin Autiossa maassa. Elämä kiertää kehää, siltä tuntuu. Kierros kierrokselta jaksaa suhtautua kärsivällisemmin ja vähemmän dramaattisesti siihen, miten sattuu, mutta toisaalta - tuntee jo pientä epäuskoa sen suhteen, kannattaako edes yrittää tehdä mitään asioiden eteen, koska kaikki joka tapauksessa rapautuu taas muutamassa vuodessa. Muistikuvissa asunnot tuntuvat valoisilta ja avarilta tai ainakin jollakin tapaa sadunomaisilta, on aikaa istua ja tuntea iltapäivän solahtavan kehoon, voi kävellä kadulla ja tuntea siitä ilon, tai vaikka juosta jäätä kilpaa laivan kanssa. Miten tämä asunto voi olla näin hämärä, miksi jäällä käveleminen ei tunnu paljon miltään? Miksi ihmiset tuntuvat sijaitsevan kilometrien päässä ja näyttävät kaikki niin määräisiltä ja suunnitelmallisilta ja kiireisiltä, ettei osaa kuin ujosti pyöritellä jalkateriään ja miettiä, miten tuonne sujahdetaan.

Etenevätkö tapahtumat kohti veitsenterän havahtuneisuutta ja ylevää hetkien estetiikkaa vai kohti turvallista, käsitettävää ja helpostisanallistettavaa, jossa toisaalta tuntee vankilaklaustrofobiaa ja kaulapantainhoa? Vai jääkö elämä junnaamaan kummalliseen välitilaan, venyneeseen kodittomuuteen, joka ei kuitenkaan täytä onnettomuuden tuntomerkkejä? Miten on, asunko kahden ja puolen kuukauden kuluttua takaisin Kallion yksiössä? Asunko yksin vai asuuko joku kanssani?

Tuleeko niitäkin päiviä, jolloin tunnistan pääskyset taivaalla ja ilo kirkuu sisälläni krookuksia ja viettäviä katuja ja seinänhajua ja jalat vievät vahvasti johonkin suuntaan? Osaanko ajatella, ettei siinä ole kyse mistään pelottavasta?

Tietävätkö muut, mitä elämältään haluavat, nyt tai ylipäänsä? Minä en ainakaan tiedä. Jokainen suunta tuntuu pelottavalta, ja reagoin kuten kauhujen talossa, jähmettyen paikalleni.

On paras alkaa mullanvaihtoon, kun pää pyörittää näin mittavia ja synkeitä skenaarioita.

Niihin johtavat ainakin nämä seikat: Olen huolestunut siitä, kestääkö kehoni hierojantyötä siinä mittakaavassa, että voisin ajatella sitä pääasiallisena tulonlähteenäni. Pompsun työ, johon hän on aiemmin vaikuttanut tyytyväiseltä, on paljastunut osittain aika painajaismaiseksi ja saan kuulla hänen arpovan, kuinka kauan hän sitä jaksaa. Pompsu haluaisi jatkaa komuuniasumista. Fauni ei vaikuta kommuuniasumisesta kiinnostuneelta tai semmoisen kuvan olen ainakin saanut (hänestä ei aina ota selkoa). En tiedä, miten haluaisin itse asua paitsi että en ainakaan halua taas ravata kahden asunnon väliä. Enkä tiedä, mitä työtä tekisin. En löydä työpaikkailmoituksista mitään järkevää. Intian-matka on syönyt varallisuuteni. Brasilian-matka syö loputkin varat. Siskon koira tulee tänne kokeilemaan, josko se osaisi asua meidän laumassamme. Paitsi että mikähän se meidän laumamme oikein on... tuntuu raskaalta palata kotiin, koska nyt pitäisi revetä jotenkin kahden ihmisen välille. Matkalla oli helppoa: oli vain yksi ihminen, jonka läheisyydentarpeita tyydytti. Nyt äkkiä näitä ihmisiä on kaksi ja huomaan taas luiskahtaneeni vanhoihin pelkoihin siitä, etten jaksa, kykene, pysty, että vain loukkaan ja satutan kaiken aikaa. (Pelkään tietysti samoja asioita parisuhteessa, mutta kolmiosuhteessa vastuut ja niiden mukana pelot tuplaantuvat ja onnistumismahdollisuudet tuntuvat puolittuvan!) Huomaan odottavani kylvöaikaa ja Annalan peltoa, joka on maailman ainoita paikkoja, joissa toimimisessa on selvät sävelet, ja sitten samaan aikaan pelkään, ettei minusta ole ehkä sielläkään kylvämään, kitkemään, harventamaan, että olen vain niin rikki ja kivulias, että kaikki menee päin persettä.

Entäs sitten, koetan sanoa itselleni, kaikki saa mennä päin persettä. Niinhän elämässä aina välillä käy.

Kommuunikokeilu on verottanut kasvistoani raskaalla kädellä. Italianjasmiini, kaikki tuoksupelakuut ja rahapuu ovat menehtyneet. Olen niin väsynyt, etten jaksa oikein edes surra moista.

Olen lukenut lentokoneessa saksankielistä lehteä ja repinyt siitä talteen pienen jutun kasvien kevätkukinnoista eri puolilla eteläisempää Eurooppaa. Nyt levitän leikkeen pöydälle, silmäilen sitä ja ihmettelen, miksi olen korjannut talteen sen sisältämän informaation. Lentokoneessa olen vielä hahmottanut horisonttini kauemmaksi, olen hahmottanut kotiinpaluun mahdolliset kurtut mutta nähnyt niiden ylitse, ajatellut huolimattomasti, että ainahan asiat järjestyvät. Ikään kuin niitä ei pitäisi järjestellä.

Pahinta on, etten oikein edes pysty hahmottamaan, minkä tarkalleen odotan romauttavan taivaan niskaan.

Se tuntuu vähän huvittavalta. Huvittavasta käsin taas on helppoa nimetä tilanne riekaleiseksi. Voi riekaleisuutta. Silloin kun vielä asuin eksän kanssa ja tärähdin riekalevyöhykkeen kurimuksiin, hän ei voinut juuri mitenkään käsittää, mikä ihme minua risoi. (Risominen on sana, jota en itse mielellään käytä, mutta hän puhui nimenomaan risomisesta.) Kaikkihan oli hyvin. Paitsi ettei se aina siltä tunnu... ei silloin kun hahmottaa hetkeksi elämänsä melko kaiuttomaksi putkeksi, joka on putki juuri siksi että kerralla voi tehdä vain yhden valinnan ja ne toiset mahdollisuudet lipuvat iäksi ohi, ja silloinkin harvoin kun niitä joskus tarjoillaan uudemman kerran, tajuaa taas niiden ainutkertaisuuden ja niihin sisältyvät kohtalonomaisuuden riskit ja se kaikki saattaa tuntua niin halvaannuttavalta että silkkaa kauhuaan typistyy ja tarttuu mieluummin johonkin aivan muuhun, nonsensikaaliseen rallattamiseen tai peppipitkätossusukkiin tai uskomuksiin, joille arvaa tuhahtavansa jo kuukauden päästä. (Uskomukset ovat työkaluja. Tuskin universaalityökaluja löytyykään...)

Ei, ei voida olettaa minun tietävän, mitä tahdon. Ei kaiken aikaa. Ei enimmäkseenkään.

Tahdon sen tuolin omenapuiden alla. Tai edes parvekkeen chileille. Tai ainakin viltin puistoon.

Tahdon kylvää kurpitsoita.

Vain joskus harvoin tahto leikkaantuu esiin vellovasta massasta ja silloinkin se tuntuu miltei pakkomielteeltä, ja vaikka sen taakse järjestyy ongelmitta, kantaa sitä painopisteensä yläpuolella, siinä on silti jotain avaruusmuukalaismaista, siinä selkeydessä. Tahtominen on katastrofi, tahtomattomuus on katastrofi, katastrofia on yhtäkaikkinen epävarmuus siitä, mitä seuraavaksi keksii tehdä, samoin varmuus siitä, että tahtoo näin ja näin seurauksista välittämättä. Suljen silmät, hämärtyy. En ole ehtinyt vesijuoksemaan, vaikka ajattelin mennä. Muistan välähdyksenomaisesti teepaidan, jonka näin Hyderabadissa. "Life without a cause is life without effects."

Mistä tämä väsymys tulee? Kauanko se kestää?

Torstaiaamuksi on siivottava lattioita koska vieraaseen paikkaan tuotu koira voi protestoida pissien. Niin ne muutkin täällä aluksi tekivät, vaikka periaatteessa sisäsiistejä ovatkin.