Osholan ensimmäinen päivä

Aamulla köpittelemme jäykkinä ja jännittyneinä Osho International Meditation Resortin tervetuliaisaamuun. Maha surraa edellisen illan hieman liian suureksi venyneen ruokailunkin jäljiltä vielä jännityksen lisäksi. Eikä yhtään auta ajatella, että jännitys on ihan turhaa: niin keho nyt yksinkertaisesti reagoi mielen syöttäessä siihen ymmärryksen uudesta paikasta, uusista ja ihmisistä ja ohjelmasta, jonka joku toinen on laatinut. Fauni nurisee matkalla asustaan ja on selvästi hermostunut siitä, että meidän pitää kävellä vehreän, hienon Koregaon Parkin kaduilla viininpunaisissa kaavuissa. (Mistähän muuten johtuu, että niin monesti miehille on vaikeaa leikitellä pukeutumisellaan? Koska he eivät useinkaan harjoittele sitä yhtä paljon kuin naiset? Vai onko otokseni vaan pahasti vinoutunut?)

Koetan kuvailla osholaa. Aivan ensimmäiseksi silmään pistää rauhallisuus ja roskattomuus. Suuret puut kietovat sisäänsä moderneja rakennuksia, vesi juoksee kivipintoja alas ja liplattaa altaissa. Tiet on kivetty eikä pöly tunge kaiken aikaa sandaaleihin. Kissat, joita alueella liikkuu useita, ovat hyvinsyöneitä ja vähemmän arkoja kuin laihat katit muualla Intiassa. Porteista hiihtelee sisään jos minkänäköistä ihmistä: keski-ikäisiä keskieurooppalaisen oloisia tätejä, nuoria välimerellisiä tyttöjä, muutama intialainen laiha mies, päänsä kaljuksi ajelleita ja pitkäponihäntäisiä keski-ikäisiä valkoisia ukkeleita, kuivakan lihaksikkaita japanilaisia. Kaikilla on viininpunainen kaapu. Kaapuaminen ei kuitenkaan oikeastaan saa minusta näkymää harmonisemmaksi, koska asujen samansuuntaisuus vain korostaa entisestään, miten omituisella tavalla jokainen ihminen on vain itsensä näköinen. Toisin kuin intiassa muuten, vastakkaisten sukupuolten näkee koskettavan toisiaan. Jotkut halaavat pitkään kahisevien bambujen alla sillä aikaa kun istumme kivipaasilla ja odottelemme tervetuliaiskierroksen käynnistymistä.

Viimein kierros alkaa. (Ehdin jo pelätä meidän jotenkin missanneen sen.) Meitä on alle kymmenen uutta ja kaksi konkaria, jotka vievät meitä kävellen ympäri kampusta ja luokkaan tutustumaan meditaatioihin. Kokeilemme lyhytversioita dynaamisesta meditaatiosta sekä kundaliinimeditaatiosta. Dynaaminen meditaatio osoittautuu haasteelliseksi, vaikka se on etukäteen tuntunut kiinnostavimmalta. Siinä pitäisi nimittäin toisessa vaiheessa tulla täysin hulluksi, ja toisin kuin olin ymmärtänyt, tai sitten nyt ymmärrän pieleen, nimenomaan purkaa turhaumustaan ja vihaansa. Saan huudettua raivokkaasti ehkä sekunnin, mutta sen jälkeen en oikein keksi mitään minua suututtavaa. Niinpä vain ulisen ja parun ajatellen eliökunnan tuhoa ja koetan tuntea sen tuskat kehossani, mutta lohduttomuudesta puuttuu jotain. Epätoivo, raivo... en saa niistä kiinni. Enkä tiedä, sen tajuan myöhemmin, kun seison pysähdyksissä ja kädet ilmassa, tekeekö minulle hyvää vahvistaa tätä surua itsessäni. Joka tapauksessa, kymmenen minuutin pikaversio dynaamisesta meditaatiosta ajaa ainakin minut jo aivan loppuun. Ehkä sitä ei tarvitsisi tehdä niin omistautuneesti ja täysillä, tajuan vasta myöhemmin illalla. Mutta toisaalta, kun ollaan paikassa, jossa keskitytään enemmän siihen, miten asiat tehdään, kuin mitä tehdään, ja kuitenkin meditoidaan, miten sitä voisi tehdä vain puolivillaisesti?

Lopun päivää ääneni on käheä ja äänihuulten tienovilla jomottaa kipu, koska olen kaikesta epävarmuudestani ja vihakelvottomuuden tunteistani huolimatta karjunut kaksi minuuttia niin täysiä kuin minusta ääntä lähtee.

Kundaliinimeditaatio sen sijaan osoittautuu pehmeämmäksi ja kiinnostavammaksi. Siinä neljäsosa ajasta ensin täristään, sitten tanssitaan, sitten istutaan ja tarkkaillaan kehon ja mielen tapahtumia ja lopuksi vielä maataan. Jotenkin se sopii paremmin tähän tilanteeseen. Siitä tulee hyvä, rento olo, eikä sellainen loppuunajettu, kivistävä olo kuin dynaamisesta meditaatiosta. Tai ehkä minulla on vaan tosi huono kunto kaiken ripuloimisen ja tanssimattomuuden jäljiltä. Hmm. Onhan sekin mahdollista. Joka tapauksessa, koska jo kymmenen minuutin versio oikeasti tunnin mittaisesta dynaamisesta meditaatiosta vetää kuitiksi, on ehkä järkevämpää aloittaa sen harjoitteleminen kotona tuosta kymmenminuuttisesta, kasvattaa sitä sitten viiteentoista ja niin edelleen, sen sijaan että menisi suoraan tunnin jaksoon eikä ehkä enää ikinä menisi uudestaan. Kundaliini tuntuu siltä, että sitä pystyisi tekemään tunninkin.

Aamutervetuliaisessa myös tanssimme vapaasti näiden kahden tynkämeditaation lisäksi. Se tuntuu hieman hassulta: Siinä me pogoilemme kaavuissa kuin mitkäkin ala-asteen limudiskolaiset. Kaikki vaikuttavat yhtä jännittyneiltäkin! Koetan vaklata, mitä Fauni mahtaa tuumata kaikesta tästä, mutta en oikein saa kiinni siitä, kokeeko hän edelleen hamemaisen kaavun jotenkin noloksi.

Itse koen vieraaksi toisen esittelijämme jotenkin kumman todistelevan otteen: että meditaatiot on laadittu erittäin tieteellisesti, esimerkiksi. Mitähän lisäarvoa moisen toistelulla ajatellaan olevan, kun puhe on kuitenkin suunnattu ihmisille, jotka ovat jo maksaneet mojovan summan tutustumisaamusta ja raahautuneet paikalle, eli ovat selvästi kiinnostuneita kokeilemaan metodia käytännössä? Eikö kuitenkin voisi ajatella, että jos metodi kolahtaa, sen omaksuu, ja jos ei kolahda, sitten etsii jotakin muuta. Istun hiljaa ja hämmästelen tieteellisyyttä, joka mainitaan moneen kertaan, ja tulen aika mietteliääksi sen suhteen, mitähän se puhujalle mahtaa tarkoittaa, etenkin kun hän kahdesti toistaa, että meditaatioiden takana on niin tieteellinen mieli, ettei hän itse ymmärrä siitä yhtään mitään.

Toinen seikka, joka esittelypuheessa töksähtää, on viittaaminen meditaation päämäärään: Sen aidon, luonnollisen itsen löytämiseen kulttuurisen ehdollistamisen kuonan alta. Tätä itseä kuvataan siksi, joka ei ole mieli eikä keho vaan se joka pystyy tarkkailemaan niitä ja on siis oikeastaan ei-itse. Minustakin metataso on hyödyllinen ja ehdoton edellytys kaikkeen tietoisella tavalla kohtuulliseen elämään (ja kyllähän esimerkiksi tietyt psykoterapiankin koulukunnat painottavat, miten tärkeää on identifioitua "terveen aikuisen moodiin" tai "terveen aikuisen ääneen"). Mutta että tuo tarkkailija olisi aidompi ja luonnollisempi, epäilen. Eikö juuri jokin aika sitten uutisoitukin, miten ihmisen aivojen sosiaalisia suhteita kartoittavat osiot kasvavat täyteen mittaansa vasta noin kaksikymmentäviisivuotiaana? Eivätkö nuo osiot vartu juuri kulttuurisen ehdollistamisen alaisina? Ja mikä vielä raflaavampaa: kun ihminen nyt kerran on tämmöinen kumma laji, jonka poikaset syntyvät niin puolivalmiina kasvaakseen kiinni kulttuuriinsa, tarkoitetaanko aidolla ja luonnollisella ihmisellä kulttuurisen ehdollistuksen alla sitä, joka ei osaa pidätellä virtsaansa eikä ulostettaan, koettaa tarttua ääniin käsillä ja niin edelleen. Joka ei osaa liikuttaa itseään pakoon, vaikka vaara sitä uhkaisi, joka tarvitsee äidin, joka omistautuu sille ympärivuorokautisesti sinne saakka että (kaipa kulttuurin tahraamien) vuorovaikutusten ansiosta poikasen keho varttuu ja voimistuu ja oppii kävelemään, juoksemaan ja lopulta erottamaan ainakin hypoteettisesti sellaisia jatkumoita kuin uni ja valve tai valhe ja tosi. Ei varmaankaan toivota, että aidot itset kuolaisivat lattialla ja heiluttelisivat kämmeniään ja huutaisivat laskettuaan alleen. Mutta voi sanoja.

Huomaan miettiväni sitäkin, onko edes lapsenomainen tai lapsen kaltainen hyvä kuvaus siitä, mitä meditaatiolla voitaisiin tavoitella. En ole siitä aivan varma. Ainakin oma lapsuuteni oli pitkälti dogmaattista, välillä hyvin ahdistunutta ja ilotonta. Se riehuriemu, joka vuorotteli toisten riepottelemaksi tulemisen kanssa, sisälsi sellaisia piirteitä, joita en haluaisi takaisin. En haluaisi enää leikkiä, kenen jalka menee ensiksi poikki muuntajan katolta hyppiessä. En haluaisi kuohua ja ajatella olevani kuolematon. Tai uudestisyntynyt messias. Laupias taivas. Pysyköön sellainen kaukana minusta. Lapsiakin on niin monenlaisia; ajattelen tuttavien kahta lasta. Toinen heistä on syntymästään saakka ollut hyvin ujo, arka ja itkuinen ja alkanut nyt vasta vähitellen toeta jaloilleen kouluun mennessään. Toinen taas on syntymästään saakka ollut iloinen ja huoleton. Ehkä elämä leikkaa peräänkuulutettua lapsenomaisuutta jälkimmäisen tapaisilta lapsilta. Ehkä he voivat saada sitä takaisin. Mutta mitä meihin syntymässä säikähtäneisiin tulee - meille se on jotakin täysin uutta. Itse jäsennän esimerkiksi rohkeuden mennä juttelemaan välittömästi vieraalle ihmiselle selväksi aikuisuuden merkiksi. Minä opin sellaisen vasta aikuisena, yliopistolla.

No mutta se termeistä. En pidä termien kuuntelemistani kulttuurin saastekerroksena; niiden kuunteleminen tarkoittaa paljon iloa, huvia ja kenties joskus pilkahduksen aavistustakin siitä, miksi kommunikoiminen (ymmärtämisestä puhumattakaan) menee välillä niin puihin. (Valitettavasti tuo aavistus saapuu useimmiten jälkijättöisesti. Joku voi nyt kysyä, mikä aavistus se tuommoinen on, mutta kutsun tätä aavistukseksi, koska se on jotain niin hataraa ja epämääräistä.)

Pienen kampuskävelyn jälkeen meidät jätetään selviytymään omin nokkinemme. Silmäilemme esitteitä ja päätämme osallistua illan kundaliinimeditaatioon ja iltakokoontumiseen, jonne pitää mennä valkeissa kaavuissa. Koska aamuohjelma on tyhjentänyt meitä, menemme syömään ruokalaan. Siellä on täysjyväriisiä! Melkein itken ilosta - sinne saakka, että joku tulee huomauttamaan, ettei riisiä saisi ottaa laakealle lautaselle vaan se pitäisi laittaa soppa- tai salaattikulhon näköiseen kippoon. Jaaha, vastaan huolettomasti, no ei sille nyt voi enää kai mitään. Kassalla samasta asiasta tylytetään vielä tuomitsevampaan sävyyn. On vaikeaa olla vähän hämmentymättä - onko nyt oikeasti niin paljon väliä sillä, mihin astiaan olen riisin ottanut? Hämmennystäni en älyä purnata edes siitä, että jos kerran on oikeita ja vääriä kulhoja, olisi ihan mukavaa, että niistä voitaisiin jotenkin opastaa ruokajonoon asettujaa. Riisistä laskutetaan joka tapauksessa kolminkertainen hinta, koska laitoin sen lautaselle kulhon sijaan. Luulisi sen kompensoivan aiheuttamaani vääryyttä.

Ruoan jälkeen tarvomme hotellille, koska on selvinnyt, että ennen iltakokoontumista on käytävä suihkussa ja tarvitsemme siis mukaan pyyhkeet iltavaatteiden lisäksi. Nukumme hotellilla lyhyet päiväunet ja rymyämme takaisin vasta juuri ennen kundaliinin alkua. Koetamme etsiä lukkokaappien vartijaa - meditaatiohalliin ei saa viedä laukkuja - mutta löydämmekin vain tiedon, että hän on lakannut palvelemasta jo yli tuntia aiemmin. Tajuamme nukkuneemme onnemme ohi - ja ei vain kundaliinin, vaan myös iltakokoontumisen. Äkkiä ilta avautuu edessä pitkänä ja tyhjänä silkan paperien huolimattomasti lukemisen takia. (No jaa, ei kai saisi olla näin ankara. Informaatiota taisi vain tulla aikamoinen klöntti kerralla!) Onneksi Fauni keksii, että hän voi jäädä istuksimaan kahvilaan laukkujen kanssa, jos minä menen kundaliiniin. Vastustelen aluksi, mutta kun huomaan Faunin olevan ihan hyvillä mielin tarjoamassa mahdollisuutta, tartun siihen kiitollisena.

Kundaliinimeditaatio suoritetaan suuressa, korkeassa hallissa, jonka sisäkatto mukailee rakennuksen pyramidin muotoa. Tanssiessa on hauskaa kurkotella tuota kattoa kohden. En muista, pitääkö silmät sulkea koko meditaation ajaksi, siitä ei mainita johdanto-osiossa, joten pidän silmiä välillä kiinni ja välillä auki. Se muuttaa harjoituksen luonnetta olennaisesti. Toisaalta itseen on parempi syventyä silmät kiinni, toisaalta näkymä - salillinen viininpunaisissa kaavuissa täriseviä ja tanssivia ihmisiä - on liian komea, jotta malttaisin pitää silmät koko ajan kiinni. Ja miksi meditaation pitäisi tutkia vain mielen polveilua, eikö se voisi ulottua tutkimaan myös havainnon etenemistä, juuttumista ja nimeytymistä ja sitten taas yllätyksen ja aiemman ajatusvirheen tajuamisen kautta raikastumista?

Minua joka tapauksessa kiinnostavat salissa pyörähtelevät ihmiset. Mitähän he täältä hakevat? Ja kissanpieksut, mitähän minä täältä haen? Kai olen vain utelias. Tanssiminen suuressa seurueessa synnyttää hyviä tuntemuksia.

Oikeastaan tuntuu hassulta sanoa kundaliinimeditaation iskeneen erityisesti. Siinä saadut huomiot ovat melko samanlaisia kuin huomiot esimerkiksi NIA-tunneilla. En oikein usko, että on kaikille toimivaa meditaatioreseptiä tai että jokin tanssi, esimerkiksi, olisi itsessään luonteeltaan ei-meditaatiivista. Mutta tuntuu täsmällisemmältä jo kirjoittaa, että kundaliinimeditaatio muistuttaa tanssia ja sen jälkeistä venyttelyosiota meditaationa.

Kundaliinin jälkeen Fauni ilmoitti menevänsä ehkä pimeyden meditaatioon. Hyvä, sanoin, mutta minä en sinne tule. (Istuminen ei selvästikään ole minun juttuni. ) Ei se onneksi haitannut; Fauni arveli pimeyden sopivan hyvin hänen lievään kiusaantuneisuuteensa meditoimassa nähdyksi tulemisesta. Niinpä syömisen jälkeen (söimme toisaalla) Fauni lähti pimeyden meditaatioon ja minä tulin kirjoittamaan muistiin, mitä kaikkea on tapahtunut ja miltä tuntuu. Huomenna pitää varata lukkolokero heti aamusta, ettemme jää uudestaan paitsi meditaatioista. Luvassa on mielenkiintoisia juttuja: Gurdijeff-tanssia, naurumeditaatiota, lisää kundaliinia.

Ostin aamuksi taas ananaksen. Järkyttävää tajuta, että parin päivän päästä lentää maahan, jossa ei ole varaa aamuananaksiin, ja vaikka olisikin, ne ovat siellä niin toislaatuisia, ettei niitä tekisi mieli joka aamu syödä.