Lisää keväistä

Työ valvojana entisessä koulussani sujuu hyvin. Opiskelijat ovat mukavia ja innokkaita. Tosin jo viidentoista ensimmäisen vastuuminuuttini aikana liemikauha juuttuu erääseen koneeseen, joka ensin vaikuttaa rikkoutuneen röörienavausoperaatiosta, mutta lopulta kaikki selviää. En ole ennen tainnutkaan saada palkkaa keksien syömisestä ja hierottavana olemisesta, rooiboksen juomisesta ja leppoisasta jutustelusta. Ehkä pitäisikin hakea aikuiskasvatuksen koulutusohjelmaan yliopistolle...? Tuskin sinne pääsisin (en pidä itseäni erityisen välkkynä, etenkään tällä erää) mutta voisin tykätä kyllä tuon tyylisistä hommista.

Koirat käyvät peräpäivinä avannossa uimassa. Putte molskahtaa avantoon illalla vahingossa. Se katselee hetken avovettä sen näköisenä, että onpas jännän näköinen jää, ja kävellä löntystää sitten avantoon, mulskis. Aamulla taas herään aikaisin, seitsemän pintaan, koska aamurytmini pitää iltarytmiä paremmin ja seurailee valon liikkeitä ikkunoiden takana. Kiskon pyjaman päälle fleecehousut ja lasten kurahousut, tai aikuistenhan ne ovat, mutta aivan samanlaiset kahistimet minulla on ollut viimeksi hiekkalaatikkoikäisenä, joten miellän ne sitkeästi lasten kurahousuiksi, sieppaan koirat mukaan ja kävelemme hautausmaan poikki jäälle. Aurinko nousee ja ensin punertaa, sitten kultaa jäätä taittaessamme matkaa umpihangessa ja poluilla. Kun pääsemme avannolle, haluaa vuorostaan Nasu tutkia sitä. Mangun sitä pois avannon luota, koska eihän Putte selvästikään osaa varoa. Nasu luimuilee ja päättää sitten jättää manguntani omaan arvoonsa. Se loikkaa tahallaan avantoon niin että roiskuu. Huoahdan ja päätän, että ehei, nyt emme pingo kotiin kiiruusti kuten edellisenä iltana. Päätetty lenkki kävellään loppuun saakka. Ja niin me sitten jatkamme tarpomista ennen aamiaista kappelin takaa vitkaasti nousevan auringon tahdittamina, Nasun turkki täynnä jääpuikkoja.

Jos päättäisin ottaa koirien teot itseeni, en kestäisi (sillä tavalla puhekielisesti). Tai jos päättäisin ottaa oman itsepäisyyteni tunnolleni, voisi silloikin olla vaikeaa. Mutta nyt me vain kuljemme ja maailma lepää vaiti, moottoritiesillan yli sujahtaa työmatkalaisten busseja, pilkkiukotkaan eivät ole vielä saapuneet autolla parkkipaikalle. Rakennustyömaalla alkaa kalke ja poraus.

Kun saavumme kotiin, toiset nukkuvat vielä. Tungen nyt suihkuun toisen rontin kuin edellisenä iltana. Jääpuikot eivät voi mitään lämpimälle vedelle, joka noruu turkkia pitkin.

Mieleen nousee asioita kuplina, joiden alkuperästä ei ota selkoa. Muistan äkkiä sen kirkkaan oivalluksen, jonka koin jossakin keskustelussa Eufemian kanssa hänen kirjoitettuaan että olemme käsittelemästämme kysymyksestä eri mieltä mutta ettei se mitään; että voimme olla eri mieltä jostain seikasta, mutta silti keskustella ilman pakottavaa tarvetta sulloa näkemyksiä kompromissiin, eikä siihen tarvinnut liittyä mitään epätoivoa tai epäuskoa, ei puhetta ymmärtämättömyydestä eikä aasimaisuudesta, ei edes taustalla häämöttävää kuvitelmaa, että ihannetilanteessa näkemyksemme maagisesti valahtaisivat yhteen. Hyödyllinen oivallus, kertakaikkisesti. Se olisi ollut kätevää saada vielä silloin, kun kävi yliopistolla, mutta parempi myöhään kuin ei milloinkaan. (Ja joka tapauksessa minusta on hauskaa ajatella, että voisin hakea yliopistolle uudestaan ja jos tärppää, ehkä päästäkin sinne opiskelemaan.) (Minusta kyllä tuntuu, että käytännössä olin oppinut kyllä jo vuosikausia aiemmin sietämään suuriakin näkemyseroja, mutta sisimmässäni koin kummaa kauhua niiden ääressä, jonkinlaisen aavistuksen siitä, että toisen mielestä varmasti olen väärässä ja minut siksi pitäisi ahtaa hänen mielestään oikeaan ajatusmalliin, mikä ei tehnyt keskustelusta erityisen kutkuttavaa, etenkin kun olen aika huono vakuuttumaan omien ajatusteni tai aavistusteni paikkansapitävyydestä, sen huonompi, mitä teoreettisempaan kamaan mennään, ja toisaalta saatan olla hyvinkin haluton omaksumaan minusta selkeästi vastenmieliseltä tuntuvia ajattelutyylejä; jos olenkin epävarma joidenkin ajatusten paikkansapitävyydestä, saatan toisinaan olla hyvinkin varma sen suhteen, etten tahdo alkaa hahmottaa maailmaa tietyllä tavalla, etten tahdo sellaista maailmaa. Kyllähän teoria jonkin verran - kuinka paljon, vaikeaa arvioida - ohjaa havaitsemista, ja on suuntia, joita en tahdo itsessäni kehittää, koska en pidä niitä lainkaan hedelmällisinä.) Tuosta oivalluksesta muistan parhaiten huikaisevan ilon, joka tuntui kevätauringolta. Ehkä siksi se nyt tuli mieleen. Tai jostain muusta syystä.

Kohta puolipäivä: keittiöbunkkerissa on ikuinen yö. Seuraavan kämpän keittiössä on oltava valoa, päätän. Olisi kätevämpää kasvattaa kauranversot keittiössä. Olen kasvattanut niitä kolme ruukullista kissoille ja koirille, ja yhden asetin hamsterikämppikselle, jonka nimi on Jumppakuutio. Tuntuu voimaannuttavalta kylvää liotetut jyvät mustalle multapedille, laittaa peti piiloon lautasen alle, ja sitten yhtenä aamuna huomata, miten oraat pirulaiset nostavat sitkeillä käsivarsillaan lautasen ja ruukunreunan väliin raon, josta laitaoraat pujahtavat päivään vihertymään.

Pian saa mennä uudestaan jäälle. Katsotaan, kuka tällä kertaa menee avantoon.