Koiruuksia

Kävelen jäätä koiralla ja ilman. Siskon villakoira saapuu. Miten noissa pienissä karvapalloissa voikin olla semmoinen määrä virtaa? Koira pörheltää huoneesta toiseen ja seisoo välillä eteisessä jännittyneenä. Kissat pelottavat sitä älyttömän paljon. Etenkin kun kissoja ei voisi yksi hönttänä villakoiranpoika vähempää kiinnostaa. Ne ovat nähneet ennenkin näitä: harmittomia tapauksia.

Myös Nasu suhtautuu villakoiraan välinpitämättömästi. Se arastelee vähän, kun toinen näyttää kulmahammasta, mutta on muuten kuin toista ei olisikaan. Villakoira taas on Nasusta aivan järkyttynyt. Vaikka sen pitäisi olla okei tyttökoirien kanssa, Nasu taitaa olla sen mielestä aivan liian iso. Asiaa ei auta se, että kohtaamisessa Nasu on oikein riehakkaalla päällä, hyppii tasajalkaa ja härisee ilosta. Emmehän sentään ole sen kanssa nähneet pariin kuukauteen.

Kun Nasu tuli meille kauan sitten, se tuntui jotenkin kummalliselta ja väärältä. Olin tottunut villakoiriin ja niiden tapaan reagoida. Nyt taas Nasun tapa toimia tuntuu tutummalta ja luontevammalta ja sen tapa pöljäillä ja käyttäytyä huonosti, no, sekin tuntuu jotenkin helpommin hyväksyttävältä ja ymmärrettävältä. Entäs sitten, vaikka se on Uruk-hai? Sehän on vain sympaattista... Tottumuksen voima on tosiaan ihmeellinen. Seuratessani reaktioitani koiriin ja niiden väliseen jäkittämiseen en voi olla ajattelematta sitä prosessia, jonka läpi ihmiset käyvät vaihtaessaan seurustelukumppania. Samanlaisia kummallisia hankauksia siinäkin on aistittavissa. Siinä tietysti eroavaisuuksien vieraalta tuntumista tasaa oksitosiini, mutta silti, onkohan jokainen kumppania vaihtanut ihminen ajatellut, että tämä tuntuu kyllä hyvältä ja pidän tästä ihmisestä, mutta että edellinen - se, jonka kanssa asiat on jo luokiteltu toimimattomiksi - oli kyllä aivan omaa maataan. Että onpa tämä tyyppi hassun iso/pieni/karvainen/pehmeä/jäntevä/möreä-ääninen/hiljainen/helposti järkyttyvä/ilmeetön... ja vaikkei siinä ole mitään väärää, se tuntuu kummalliselta ja saa miettimään, sokeutuuko tuolle kummallisuudelle vielä joskus.

Vähitellen päivät koulivat toiseen muotoon, tutuksi toisten asioiden kanssa. Silloin kun seurustelin pitkän ja paikoin aika leveänkin miehen kanssa, mietin toisinaan toisia pariskuntia katsellessani, miltä tuntuisi seurustella jonkun noin pienen kanssa. Osaisiko sellaista. Ja nyt kun joku pitkä ihminen halaa minua, melkein järkytyn, koska en enää muista, miten ulottuvaisia ihmiset tosiaan saattavat olla, ja osittain minua hätkähdyttää sekin, miten jälki pitkän ihmisen kanssa asumisesta on haalistunut siinä määrin, että voin hämmästyä ihmisten raajojen pituutta; pitäisihän minun tietää, olen mittaillut semmoisia raajoja sentään melkein kymmenen vuotta.

Se kaikki saa mietteliääksi siitä, miten erilainen kokemus saattaa olla sellaisella, joka ei ole seurustellut ja asunut kuin yhden ihmisen kanssa. Joka ei osaa epäillä tuttuuden tuntua, joka ei tiedä, miten nopeasti se keikahtaa päälaelleen. Ymmärrän hyvin vanhempien ikäluokan paniikin lasten erotessa. Se on heidän omaa pelkoaan: miten voisi selvitä, jos menettäisi tuon tuttuuden? Sama pelko ravisteli minua ennen vuotta 2005, kun kuulin jonkun olevan eroamassa. Enää en osaa säikähtää ihmisten eroamisista. Vastaan ystävän erosta kertovaan kirjeeseenkin ystävällisesti ja pahoitellen vaikeaa aikaa ja vaikeita tuntemuksia, mutta pohjimmiltani yllättävän tyynenä ja tyytyväisenä ja vakuuttuneena siitä, että hän läpikäy suhteensa tärkeintä vaihetta: eroa.

Koirien kyräily tuo mieleen toisenkin seikan. Nasu suhtautuu luottavaisesti siihen, että vaikka silittäisinkin toista koiraa, lopulta tulen aina olemaan sen ihminen. Siinä se on tietenkin aivan oikeassa. Kenenkään sydämessä ei ole vain yhtä lokeroa, johon mahtuisi vain yksi koira kerrallaan. Roope-koira taas, no, se on juuri tullut, epävarma ja muutenkin paljon miellyttämishaluisempi luonteeltaan. Se kokee uhkaavana, jos silitän Nasua, ja nostelee vähän rähinähuulta, masentuu ja osoittaa mieltään. Se on menettänyt nyt kotinsa ja laumansa kahdesti. Tämä on sen kolmas paikka ja ensimmäinen päivä täällä. Saa nähdä, tuleeko tästä sen kotia. Ei ihme, että Roope-koiraa pelottaa.

Mitenkä äidit selviävät useiden lastensa kanssa? Lasten erilaisuuden kanssa? Tuleeko heille sellaista tunnetta, että he oikeastaan pitävät toisesta lapsesta enemmän ihmisenä, vaikka tavallaan rakastaisivatkin molempia ja koettaisivat antaa molemmille yhtä paljon eväitä hyvään elämään? Lasten kanssa kasvatusvastuun ja ehdottoman rakastamisen vaatimuksen täytyy tuntua vielä painavammalta kuin eläinten kohdalla. Ja jo eläinten kohdalla huomaan oman satunnaisesti ailahtavan epätoivoni: Opinko ikinä rakastamaan tätä eläintä sillä tavalla kuin se ansaitsisi? Opinko koskaan kunnioittamaan juuri sen tapaa olla tässä maailmassa? Ymmärränkö riittävän selvästi, miten ainutkertaisesta elämästä on kyse? Jo kissojen kohdalla on selkeää, että suosikit ovat muotoutuneet. Onneksi Fauni taitaa pitää Pienestä Pannumyssystä enemmän kuin Lohesta, muuten Pannumyssy-paralla ei olisi ketään, joka rakastaa sitä ylitsevuotavasti. (Pannumyssy muuten tietää tämän.) Roope-koira surettaa minua nyt: en osaa rakastaa sitä tuosta noin vain samalla tavalla kuin rakastan Nasua. Tai Lohta. Tai Pannumyssyä... Ehkä kukaan ei ole koskaan osannut rakastaa tuota koiraa sillä tavalla. Se on tähän asti joutunut olemaan aina se, jonka pitää lähteä, koska siitä ei välitetä. Tai mistäs minä siitäkään tiedän. Joskus välittäminenkään ei riitä.

Tuo lähdetetyksi joutuminen tekee siitä epävarman, liehakoivan ja siten entistäkin vaikeamman rakastaa. Osaisinko rakastaa tuota koiraa? Tulisiko siitä osa tätä laumaa? Suuria kysymyksiä. Haluaisin tietysti osata rakastaa kaikkea ja kaikkea, mutta en tiedä, onko minusta sellaiseen. Rakastamaan kaikkea ja kaikkia yhtä säteilevästi ja antaumuksella, pidättelemättä, kyselemättä, epäilemättä. Aiemminkin siihen on mennyt aikaa. Joskus lyhemmin, joskus pidemmin. (Nasun kanssa meni monta kuukautta, joiden aikana en voinut kuin tyrmistyä kyvyttömyydestäni kiintyä tuohon eläimeen. Kiinnyimme toisiimme tasatahtia, viipyillen.) Omaa epävarmuuttaan kestää parhaiten silloin kun tietää, miten tärkeää toiselle on, että edes yrittää. On niin paljon kysymyksiä, jotka suristelevat päässä: Ehkä joku toinen olisi paljon valmiimpi kiintymään tähän eläimeen, esimerkiksi. (Sama kysymys putkahtaa esiin myös rakkauksien kohdalla.) Eihän tämä (toisin kuin vaikkapa Nasu tullessaan) ole mikään ongelmaeläin, tälle varmasti löytyisi sellainenkin koti, jossa sitä odotettaisiin ihan toisenlaisella innolla. Ja eikö olisi oikein että jokainen saisi säteilevää, valmista rakkautta eikä haparoivaa ponnistelua ottaa huomioon, hyväksyä ja antaa kiintymykselle tilaa ja aikaa? Mutta onko kellään muullakaan antaa sellaista rakkautta tuosta noin vain? Millainen koti esimerkiksi tälle koiralle olisi paras?

Pitää ehkä vähän tutkastella koiraa vielä ja miettiä, tarvitsisiko se onnellisena pysyäkseen esimerkiksi jonkin sortin treenaamista. Epäilen, ettei minusta oikein löydy sillä viisiin koiraihmistä, että jaksaisin juosta koiratreeneissä monta kertaa viikossa. Jos alkaa vaikuttaa siltä, että Roope-koira tarvitsisi aktiivisemmin harrastavan kodin, se on kerrottava siskolle. Eikä sitäkään tiedä, haluaako sisko koiran takaisin. Kaikki on vielä niin auki. Olemme nyt varaventtiilinä, jotta siskon laumassa saadaan hetkeksi vedettyä henkeä ja mietittyä, mitä oikein tehdä.

Pahin riekaleisuus alkaa väistyä, kun eilen aamulla huomaan, etten sen pahemmin palasiksi mene, vaikka muut ydinlaumasta lähtevätkin aamulla töihin. Se on vain niin outoa: ensin olla jonkun kanssa ympärivuorokautisesti ja sitten joutua tottumaan uudestaan lähentymisen ja loitontumisen rytmiin.

Aika paljon auttaa sekin, että paimentaa itsensä aurinkokävelyille jäälle ja vesijuoksualtaaseen. Vesijuoksen ensimmäistä kertaa melkein vuoteen ilman että minuun sattuu juostessa tai jälkikäteen. Miten hyvältä se tuntuukaan. Voisin jatkaa vaikka koko illan, mutta pidän järjen päässä ja pysähdyn kolmen vartin kohdalla. Ahnehtimisesta tuskin seuraisi mitään hyvää. Pääsenhän uudestaankin. Sitten joskus, Nasun tuolla puolen.

Tiedustelen töitä kolmesta paikasta. Yhdestä olen kuullut heidän tiedustelleen paluutani Intiasta, toisesta on joskus sanottu, että heillä voisi olla minulle keikkoja, ja kolmas - no, on työpaikka, johon vannoin olevani ikinä palaamatta. Mutta jos pariksi päiväksi vain. Sitten ei tarvitsisi niin stressata rahan kanssa.

Tuntuu hyvältä saada kyselyt lähtemään. Siitä tulee semmoinen olo, että kai se elämä tästä taas alkaa muotoutua tunnistettavaksi. Ja joku kyselee sähköpostilla hieronta-aikaa, joku ennestään tuntematon.