... eikä siinä vielä kaikki!

Kämppis tulee kotiin töistä. Heti oven avattuaan hän huutaa: "Voi helvetin helvetin paskahelvetti!" Ja vetää henkeä ja seisoo siinä hanskat kädessä, käsivarret suorina, kasvot jähmeinä. "Et ikinä arvaa, mun pitää huutaa, mä en tajua mitään, miten tämmöistä voi tapahtua!" Menen halaamaan. Selviää, että hän on saanut tuetun asunnon, joka on suuri ja edullinen ja paljon paremmassa paikassa kuin tämä johon olemme juuri muuttaneet. "Mutta en mä voi sitä ottaa, mä en kestäis uutta muuttoa heti perään. Just kun kaikki alkaa asettua! Ja jos mä en ota sitä, joudun karenssiin tuettujen asuntojen kanssa!"

Tietysti sinä otat sen, sanon. Tietysti tietysti. Ei kukaan suutu, ei tämmöisiä voi ennakoida. Eikä tilaisuutta voi oikein päästää sivu suunkaan, ne ovat monen vuoden sopimuksia, ja paikka on loistava ja vuokra tyrmäävä. Nopean päässälaskun tuloksena: se olisi 220 euroa kuussa per henki, ei paljon mitään. "Teidän pitää tulla sinne myös, yhdessähän me sitä haettiin kommuuniksi." Nyökyttelen. "Joo, mutta ei vielä. Ota sinne joku muu täksi aikaa kun on tämä asunto. Ja me otetaan tänne vielä yksi uusi asukas sun tilalle."

Niin että ehkä me sitten vappuna muutamme sinne, toisaalle, siellä on parveke ja metsä heti vieressä mutta silti kävelymatka töihin, kaikkiin työpaikkoihin, ja uimahalli siinä ihan vieressä ja maauimala myös, mutta siis, katsotaan nyt, ei tässä jäniksen selässä olla. Kämppiksellä on tasan kaksi päivää aikaa päättää, mitä hän haluaa.

Jo illalla hän hyppii tasajalkaa ja rallattaa uutta osoitetta ääneen.

"Sitten jos sinä muutat sinne niin haluan kyllä sun huoneen tästä, en kestä tätä pimeää kovin hyvin", sanon. "Se on kiva huone", hän vastaa. Eikä missään vaihtoehdossa ole mitään valitettavaa: jos kämppis muuttaa, saamme valoisamman huoneen ja pääsemme taas yhteyksiin vapun aikoihin siellä toisessa kämpässä, jos nyt kaikki menee kuten kuvittelee, mutta eihän sitä kukaan voi taata, voihan hän löytää niinkin ihanat kämppikset, ettei malta luopua heistä, mutta ei sekään mitään, sitten voimme palata Kallioon, joka kuitenkin on taatusti ihana, ja taas jos hän jää, niin hän jää, mikä on mukava asia sinänsä. Lyhyessäkin ajassa ihmisestä oppii niin paljon, kun jakaa kodin. Näkee piirteitä, jotka muuten jäisivät kenties huomaamatta. Tajuaa, miten jokin aluksi ärsyttävältä tuntuva tapa tai tyyli pitää sisällään myös paljon hyvää ja kaunista ja ihailtavaa. Niin, kaipa häntä tulee ikävä, jos hän porhaltaa jo pian uuteen asuntoon.

Emmekä ole ehtineet edes tupaantulijaisia pitää, kun saa jo kokea hieman haikeutta kaiken lyhytikäisyydestä...