Semi

Ei oikein sairas eikä terve. Naulaan taulukoukut seinään. Lauantaina on tupaantulijaiset. En tänään jaksa mennä juhliin, jaksanko huomennakaan? On tähdättävä lauantaihin.

Tunnen itseni arvelluttavassa määrin etuoikeutetuksi, kun purnaan sopimuksesta hoitolaitoksen kanssa. Muut ovat enimmäkseen allekirjoittaneet sopimuksen älyttömyydet, koska kokevat jotenkin, ettei heillä ole vaihtoehtoa tai etteivät uhkaavat kohdat kuitenkaan tule täytäntöönpannuiksi. Minusta taas ei ole mitään järkeä solmia sopimusta, joka uhkuu älyttömyyksiä, vaikka ne kuinka olisivat alan käytäntö. (Sen pahempi alan käytännölle, ajattelen itsekseni.) Juristi, jolle sopimusta näytin, piti sitä toivottomana tapauksena. Ajatella, on aloja, joilla on niin huonot käytännöt, ja iso joukko ihmisiä, jotka eivät mukise epäkohdista. Harmillista, että kuitenkin haluaisin tehdä töitä myös tuossa paikassa, johon sopimusta valmistellaan. Tuleeko siitä mitään? Sopimuksessa on enää yksi kohta, jota en voi allekirjoittaa. Perusteluni sen allekirjoittamatta jättämiseen ovat hyvät. He vetoavat toistaiseksi konventioon. Katson, kuinka käy.

Ystävän runoteoksesta kirjoitetaan sanomalehdessä ja ärsyynnyn omituisella tavalla analyysista. En vain tuosta analyysista, vaan ylipäänsä tavasta, jolla ihmisistä kirjoitetaan; se on samaa ärsyyntymistä, jota olen kokenut silloin kun minun on pitänyt itse kirjoittaa lehtijuttuja ja kun minusta on kirjoitettu lehtijuttuja. Ihmiset esitetään tavoitteellisina, määräisiin käsityksiin pitäytyvinä, vaikuttamishalukkaina. Se tuntuu suurelta kollektiiviselta valeelta tai vähintään puolitotuudelta, yhden puolen liikaa korostamiselta. Kuitenkin kai kaikissa meissä on myös se, joka makaa kyljellään sängyssä ja hengittää muttei tahdo saada rintakehään riittävästi avaruutta. Ikävöin sen sanallistumista. Sitä tapahtuu niin harvoin.

Nyt kun semisairastan, pystyn nukkumaan täällä. Ei jotain hyvää, jos ei jotain ärsyttävääkin.

Kämppiksen koira on purrut Faunia useampaan kohtaan vasenta kättä. En kai siis sittenkään tulkinnut aivan väärin, kun koin koiran vahtivan pelokkaana ja murjottaen. Koiraa on vaikeaa tulkita, se on harvinaisen ilmeetön eikä juuri paljon ilmaise pelkoaan ennen kuin se kuohahtaa raivokkaana puolustautumisreaktiona ylitse. On keksittävä jokin menetelmä sopeuttaa koira tänne, keksittävä miten se voisi tuntea olonsa turvalliseksi. Oma turvallisuudentunne tuskin palaa vähään aikaan. Koira makaa pitkänä eteisen lattialla ja sen emäntä istuu huoneessa kirjoittamassa lopputyötä. Koira katsoo, kun lähestyn. Sen yli on astuttava, jos mielii vessaan. Puhuttelen koiraa mahdollisimman rauhallisella äänellä. (Se ei taida olla kovinkaan rauhallinen.) Sitten astun ja kesken liikerataa tiedän, että jos koira nyt murahtaa iskua edeltävän varoituksen, en voi tehdä mitään, koska olen kaatumassa eteenpäin toisen jalan varaan. En voi hypähtää, vetäytyä, kadota, perääntyä. Painoni siirtyy jo toiselle jalalle, toiselle puolen koiraa. Sitten tilanne on ohitse ja livahdan vessaan.

Kun Faunia on purtu, meillä on periaatteellinen pulma. On vahdittava, nouseeko pureman jälkeen kuumetta. Mutta Fauni on jo valmiiksi kuumeessa ja kotona saikulla. Onneksi käsi ei tulehdu, nyt sen jo tietää.

Tavallaan olen kai kotiutumassa. Vähitellen ainakin stressi pienenee ja ihmiset kommuunissa alkavat tuntua tutummilta ja vähemmän pelottavilta. Vaikka sille ei voi mitään, että tuntuu hullunkuriselta ajaa töistä Kalliosta tänne raitiovaunulla tai pyörällä. On vaikeaa kuvitella, ettei sinne palaisi riemuiten vappuna, joko aiempaan asuntoon tai johonkin toiseen, suurempaan ja yhteisempään.