Unettomuuden fenomenologiaa

Kylki on patjaa vasten. Se sijaitsee kilometrien päässä kuvitelmasta, jota yritän palauttaa mieleeni. Kuvitelmassa tähdet laulavat, lehdet varjostavat, aurinko nousee, planeetta pyörii ja yksittäisen ihmisen murheet ja toiveet katoavat näkyvistä. Kissa raksuttaa lattian poikki, pienoisdinosaurus. Asia kerrallaan nousee mieleen, kääntelen niitä hetken, ne katoavat. Ei ole mitään, minkä voisin tehdä, paitsi sanoa uudelleen - kyllä, sanoa, sanoin - tähdet laulavat, tähdet laulavat, tähdet laulavat.

Unet ovat kadonneet nukkumisesta ja liukuneet valveeseen. Haluan riisua käsineet käsistäni vain todetakseni katseella tai sormenpäillä, ettei tuntemiani käsineitä ole, ei ainakaan käsissäni. Huusiko joku minua? Entä ystävä, joka pyöräilee vastaan, näinkö kenties vain unta? Tiivistän tahtia, haluan ehtiä joogatunnille, ehkä erehdyin. Myöhästyn asahitunnilta, en osaa lähteä, makaan sängyssä itkuisena keränä. Kaikkialle sattuu, mutta sekin on kaukana, jollakin muulla nousee kuume, paitsi ettei tässä mitään kuumetta ole, on vain äärimmäinen uupumus, se tuntuu samalta kuin kuumeen raketoiminen. Olen kadonnut jonnekin.

Pitäisi neuvotella työhön liittyvä sopimus ja olla tarkka. Sähköpostitse saamani sopimusluonnos on kelvoton, sen on todennut jo kaksi juristia, jolle olen sopimusta näyttänyt. (Jos allekirjoittaisin sopimuksen sellaisenaan, minut voitaisiin tuomita samantien korvaamaan 3000 euron sopimussakko. Sen lisäksi antaisin avoimen valtakirjan toimiin, johin en voi itse osallistua ja joista voisi koitua kymppitonnien kulut. Ei semmoisia sopimuksia voi vain allekirjoittaa, vaikka eräät kollegani ovatkin niin tehneet, "koska sehän on vain sopimus". Minusta sopimus on muotoiltava siten, että siihen voi oikeasti sitoutua. En kai voi koskaan olla ihan niin uupunut ja vetämätön, etten pitäisi tällaisista seikoista kiinni.) On siis oltava itse skarppina nyt kun sopimusta aletaan kirjoittaa uudelleen. (Parin tunnin kuluttua, huh.) Ajatus katkeaa parin sekuntin välein kipuviesteihin ja niihin riivatun käsineisiin. Hetkinen, soiko ovikello tai puhelin? Juoksen katsomaan. Ei soinut. Siinä vaiheessa kun puhelimen herätys piippaa, en enää usko ääneen ja joku muu käy sammuttamassa huutavan laitteen. Sen vuoksi en ehdi asahitunnillekaan, makaan saunan ylälauteella kyljelläni ja koetan palata kuvitelmaan ilmastointilaitteen kohinasta meren äänenä tunnelin toisessa päässä. Yksin jääminen pelottaa, musertaa aamuun. En haluaisi jäädä yksin nyt kun en toistaiseksi tiedä, mikä kuulemastani on harhaa ja mikä ei. Toisen kanssa voin aina suunnata äänen kuultuani tarkkaavaisuuteni toisen kasvoihin, eleisiin, ne osoittavat, olenko kuullut omiani. Vaikka toisaalta, onko sen väliä, että kuulen näitä asioita, niillä on fysiologinen syynsä, oma logiikkansa, eivät ne voi minulle mitään. Voin ottaa ne vastaan ja käydä välillä ovella turhaan.

Oma hankaluutensa on sillä, että sopimusteksti hiotaan puhelimitse. Ei ole ketään, jonka ilmeitä voisin katsella. On yritettävä suuntautua ääneen luurissa, mikä on muutenkin haasteellista ja nyt silmittömän vaikeaa. No, jotakin tästäkin kuitenkin tulee.

Tätä valveen ja unen sotkeentumista tahmeaksi ja vaikeasti eriteltäväksi massaksi on tapahtunut ennenkin, joten en pelkää sillä tavalla kuin pelkäsin nuorempana. Pelkäsin kilahtavani lopullisesti. Nyttemmin en taida uskoa lopullisuuksiin. Voin elää viikkokausia yliväsymyshulluutta mutta se laukeaa jossakin vaiheessa. Jos saan eroteltua unen ja valveen edes jotenkuten, menen paremmin terveestä, saan levon ja työkuntoa enkä säpsähtele omia ääniäni. Toistaiseksi olen keksinyt kaksi asiaa, jotka pitävät minut kiinni sanoissa. Suunnassa. Valveenomaisessa. Kyllä, nyt kun aistinvarainen koordinaatisto alkaa liestyä päiväöiden ja yöpäivien hiertävään köyteen, sanojen suuntaavuus paistaa esiin kuin päiväpeiton alle huonosti piilotettu tähti. Villalangat eivät pitele ydintulta. Toinen kiinni pitävistä asioista on hierominen; ehkä laajemminkin työrooli voisi auttaa, mutta osaan nyt sanoa vain, että hierominen on hyvin sitouttavaa ja maadoittavaa, monimutkaista ja hienovaraista kuulostelua, enkä ainakaan vielä ole tuntenut tai kuullut kummia hieroessani. Toinen selkiyttävä tekeminen on kirjoittaminen.

Siinä missä kahden kommuunihuoneen väliä tai yhteistilaa tai mikä tuo nyt onkaan eestaas kävellessäni, olen näet itkenyt sen verran pitkään ja rajusti, etten henno mennä ulos kävelemään, ikkunasta näkemäni melkein samassa tasossa keikkuvat päät vaikuttavat liian helposti huolestuvilta sellaiseen, parempi kävellä huoneita eestaas, se purkaa jännitettä muttei saa ketään muuta huolestumaan, enhän voi kuitenkaan nyt juuri hymyillä kaikille vastaantulijoille ja sanoa tietäväni tämän menevän ohi kyllä, pitää vain huolehtia siitä, ettei sillä välin satuta itseään, siinä missä huoneissa eestaas kävellessäni ajatukseni katkoo parin sekuntein välein eikä mitään kokonaista päivää tai viikkoa tai aikaa tai tilaa tai ongelmanratkaisua oikein synny, kun istun alas kirjoittamaan, tekstissä tuntuu kuitenkin pelaavan sisäinen logiikka. On kuin joku muu kirjoittaisi, mutta entä sitten. Tuo joku toinen osaa ajatella monimutkaisenkin ketjun alusta loppuun.

Kuvitelmatkin tuntuvat nyt sanallisemmilta. Niillä on laulava rytmi eivätkä ne juuri operoi visuaalisesti tai tuntoaistillisesti. Ehkä uupumuksen tilassa kuuloaisti ottaa jostain syystä vallan ja oireet purkautuvat sen kautta? Siinä missä tavanomaisesti kulkee katua ja tekee ruokaa ja näkee ystävän ilman sen kummempia sanallistumisia, nyt joutuu tarrautumaan sanallistamiseen, vai onko se sanallistumista, senhän tekee joku tuo toinen, joku johon en yhdisty muuten kuin lonkkien painona pehmustamattomalla saunanlauteella maatessa, unta yrittämässä. Kissat nukkuvat siellä, saunassa, yritän seurata niitä uneen, jos niillä vaikka olisi eläinten viisaus nukkumispaikoista. Ne nukkuvat siellä kyllä. En osaa seurata niitä. Nyt yksinjääminen tuntuu - no, ei tyhjältä varjoisalta asunnolta tai miltään semmoiselta, ei kulkemiselta eikä hermostukselta siitä, ettei kaappeja ole vielä saatu porattua seiniin, tuollaiselta mitä arvelisin tavanomaisesti tuntevani tällaisissa oloissa - syanidinväriseltä lätäköltä, josta pistää esiin päistään kuorittuja muovisuojuksellisia kuparijohtoja. Eikä se ole kuva, vaan sanoja.

Yläkerrassa tehdään nyt jotain jyskäävää. Oletan, että siellä hajotetaan väliseinää tai otetaan keittiönkaappeja alas seiniltä. Tai sitten siellä on edelleen tyhjää ja kuuloaistini nelistelee miten lystää. Kello on yksitoista, aamupäivä. Tuntuu vain siltä, että voisin lysähtää kasaan mikä hetki hyvänsä, paitsi että olen kokeillut sitä jo monta kertaa. Lysähdän kyllä mutten nukahda.

Nyt kun olen yksin, on vain kestettävä kuvat ja ajatukset, sanat ja suunnat, jotka häilähtävät näkyviin vetäytyäkseen taas piiloon. Kaikista vähiten pidän siitä, mitä ajattelen nähdessäni teräaseita. En osaa kuvitella, tietyllä tasolla, satuttavani itseäni ainakaan veitsellä tai saksilla, mutta olen lapsena joutunut kuulemaan niin paljon sellaisia kielikuvia kuin "työntää veitsi vatsaan" tai "työntää veitsi kylkiluiden välistä syvälle" tai "leikata vatsaläskit pois, reisiläskit pois, käsiläskit pois", ja nuo kuvat siitä, mitä teräasein tehdään, ovat osa psyykkistä rakennettani, yleensä piilossa, mutta tällaisissa tiloissa ne tulevat kuin joku olisi viheltänyt ne esiin, ne tulevat kutsumatta aina kun kuljen keittiön poikki ja näen veitsitelineen ja teriin kokemustiedon ja assosiaation kautta viittaavat, neljänkymmenen viiden asteen kulmassa sojottavat mustat metalliniittiset kahvat. Luultavasti olen lapsena järkyttynyt noista kuvista kovasti, muistan pelänneeni äidin leikkelevän kaunista, ihanaa kehoaan ja nähneeni leikellystä, verta vuotavasta kehosta sisälmyksiä vääntäviä painajaisia. (Kysymyksiä, joihin ei löydy vastausta: senkö takia en pysty etenemään hänestä niin etäälle kuin keskimäärin äitisuhteessa etäännytään, siksikö että tiedän, ettei hän osaa kuin vihata suurinta osaa kehostaan ja tarvitsee siis jonkun toisen hyväksymään sen ja ihailemaan sitä? Olen monessa suhteessa niin etuoikeutettu äitiin verrattuna, että tuntuu kohtuulliselta tukea hänen myönteisiä kehoidentifikaation yrityksiään mahdollisimman pontevasti.)

Joogatunnilla meinaan taas nukahtaa selälleen rentoutukseen ja hengityksen kuulosteluun. Tunnin lopuksi joogaopettaja lausuu aina ääneen jonkin ajatuksen pureskeltavaksemme seuraavaan tapaamiseen saakka. Tällä kertaa ajatus kuuluu siten, että kannattaa luopua kaikista ennakkokäsityksistä ja -oletuksista, lakata ajattelemasta että asioiden kuuluisi sujua tietyllä tavalla. Että joskus virta vie nopeammin ja joskus hitaammin, mutta aina se kelluttaa. Seinä kohoaa edessä ja näyttää siltä kuin se kaareutuisi, mutta kun koetan tutkia asiaa tarkasti samalla kun yritän karistaa tuntoaistillista ankkuria käsineistä, jotka pitäisi riisua pikimmiten, en saa kuin suoraa aistimusta. Ja jostain pilkahtaa vastaus, kaiken hälyn ja kaukaisen teekeittimen naksahduksen ja sireenin katukuilussa tai kuvitelmassa takaa, takaa huut huut -laivojen, taloiksi naamioituvien tiehensä seilaavien alusten takaa, käytävällä seuraavaa tuntia odottaen hengityksen äänten lomasta, ja sekin on vain kysymys: pitäisikö siis hyväksyä unettomuus ja ahdistus ja testata sen kelluttavuutta vai tarkoittaako virran mukana kelluminen, että tarttuisin ajatukseen interventiosta. Ja äkkiä haluaisin kipeästi muistaa, mitä professori Godbole sanoo vapaasta tahdosta elokuvassa A Passage to India, mutten muista. Onneksi on IMDB:n sitaattipankki, josta kyseinen kohta löytyy takaisin kämpille päästyä:

Professor Godbhole: Nothing you do will change the outcome.
Richard Fielding: So "Do nothing!" Is that your philosophy?
Professor Godbhole: My philosophy is you can do what you like... but the outcome will be the same.

Ehkä se pitää tässäkin pintansa. Tiedän, että jossain vaiheessa kehon on asetuttava, keinolla tai toisella. Ehkä on yhdentekevää, miten asiaa lähestyn, teen kuten parhaaksi näen ja jotenkin kaikki ratkeaa. (Havaitsen kärsimättömyyden: ratkeaisi nyt eikä myöhemmin!)

Venytän nukkumaanmenoa, ja kun muut ovat pesseet hampaat, käyn empien sänkyyn jonkun viereen. Siinä vaiheessa olen niin poikki, että tipahdan saman tien syvään, mustaan kaivoon. Muutamaksi tunniksi. Herään taas aamuneljältä, sydän hakkaa ja verenpaine tuntuu korvalehdissä ja sormenpäissä, päivä ja yö sekoittuvat yhä tankeammaksi puuroksi. Harkitsen vaihtoehtoja, siinä määrin kuin nyt vaihtoehtoja voidaan harkita tuossa tilassa. Lääkäri? Ystävän luo hetkeksi muuttaminen? Luoja paratkoon, en edes tiedä, mikä tämän aiheuttaa. Onko se katumelu, joka alkaa heräämiseni aikoihin, vai sisäänvilahtavat autonvalot, vai jotakin muuta? Selvähän se, etten pysty valitsemaan mitään tervejärkistä lähestymistapaa, kun olen uupumuksesta hullu kuin pullosta tullu.

En ole nukkunut kuin riekaleita yli kahteen viikkoon.