maanantai 11. lokakuuta 2010

Karsikkoilo

Väsymys sen kun syvenee, normalisoituu, kerrostuu. Se muuttuu poikkeustilasta joksikin, minkä kanssa eletään. (Sikäli se muistuttaa sairauksia ja kipua.) Siihen oppii, sen kanssa oppii selviämään ja luovimaan kuiville.

Tähän tilaan liittyy kummallinen ilo, aivan omanlaisensa. Tekemiseen on mahdollista kadota täysin, kadottaa kysymykset ja kriittisyys ja itsensä. (Minä pidän sitä ensisijaisesti hyvänä seikkana omalla kohdallani, koska jos kysytään, ajattelenko ja puntaroinko ja kritisoinko liikaa vai liian vähän, taivun vastaamaan, että enimmäkseen liikaa, vähemmälläkin selviäisi aivan mainiosti. Joku toinen voi toki olla näistä asioista toista mieltä, mutta taidan olla läpeensä kyllästynyt siihen arvomaailmaan, jota niin kovasti hinguin kaksikymppisenä. Vaihe vaiheelta kohti tasapainoa.) Ylimäärä leikkautuu pois.

Koska on uupunut hyvin fyysisellä tasolla, tekemiset karsiutuvat. Työ kannattelee, samoin tekevät toisten tunnetilat, niiden kuunteleminen. Kun jään yksin, jaksan maata juuri ja juuri matolla vatsallani ja kirjoittaa pari laskua asiakkaille, siinä kaikki. Siihen ei liity mitään erityistä asennoitumista. Teen asiat, piste. Hemingwaylaista aika tuntematonta maastoa.

Seitsemän päivän työviikon, unettomuuden ja ystävän huolien kuulemisen jälkeen olo puristuu niin ohueksi, ettei oikeastaan jää varaa kommentoida mistään mitään. Kuulostelen, odottelen tasaantumista, tarkkailen tilaa. Kaikki erimielisyydet on sovittu, ei oikeastaan ole mitään jännitettävää. En jännitä sitäkään, nukahdanko, tai miten, missä ja milloin osaan nukkua kunnolla seuraavan kerran. Alan lueskella kirjastosta lainaamaani kirjaa, se tekee kiitolliseksi. Olen unohtanut kirjat viime aikoina, se ei ole hyvä. Kirja tarjoaa hyvän tuen ohuelle ololle ja karsikkoilolle. Tuntuu kuin kaikki turha olisi pudotettu pois. Siinä on kummallinen rauha.

Elääköhän joku tällaista suuren osan elämästään?

2 kommenttia:

Villiina kirjoitti...

Olen tullut siihen lopputulokseen että joutilaisuus ei sovi minulle. Jos on liikaa vaihtoehtoja, liikaa aikaa pohtia ja ahdistua. Sama juttu pätee työyhteisöön. Kiire ja selvitymistaistelu pitää mielen valppaana ja tuo tyydytystä. Liika on tietenkin liikaa, mutta ei ihmistä ole tehty makailuun ;-)

Palautuminen on eri juttu ja siksi jonkinlainen työn ja vapaa-ajan jaksottuminen taas sopii.

Minna kirjoitti...

Karsikkoilo - aivan huikean hieno sana! Sinulla on taito kielellistää sisäistä maailmaasi vaikuttavan tarkasti ja kauniisti.
Voimia!
T:Minna