lauantai 9. lokakuuta 2010

Tasaantumista odotellessa

Hämmentävää, miten hankalasti keho osaakaan asettua. Ei sitä tunnu kiinnostavan tippaakaan uuteen asuntoon asettuminen. Ensin en osaa nukahtaa, tai pysyä unessa, mikä ilta mitenkin päin, sitten näen painajaisia. Unissa koetan palata entiseen asuntoon. Unissa jokin on vialla, yhdessä unista minulla on suojaamattomat kuukautiset ja valkoiset housut ja siitä huomautetaan jatkuvasti metrossa kaupassa töissä koulussa (missä ihmeen koulussa?) ja vastaan vaan, että vähät minä siitä ja vedän valkoisten housujen päälle vielä yhdet ohuet valkoiset housut ja kuvittelen, että veri ei värjää niitä. Ja matka mäen huipulle valoon kestää ja polveilee ja laukku on täynnä valkoisia housuja. Loputtomiin.

Ei tunnu mitenkään kummalliselta, että näen tuollaisia eriteunia, koska kommuunissa asuminen virittää tutkimaan saastaisuusfantasioita aivan uudesta näkökulmasta. En ole aiemmin asunut aikuisiällä sellaisen ihmisen kanssa, jolla olisi missään kohtia omiani tiukemmat käsitykset liasta, puhtaudesta, lian ja puhtauden erillään pitämisestä. Miehet, joiden kanssa olen asunut, eivät ole liiemmin piitanneet tuollaisista seikoista. Tai ainakaan he eivät ole piitanneet niistä niin paljon, että niistä olisi tullut mitään keskusteluun nousevaa. Jossain vaiheessa paskaisuus on alkanut ärsyttää toista ja hän on siivonnut. Nyt kun viisi aikuista ihmistä ja muutama eläin koettaa asettua jakamaan asunnon, on rajankäyntiä tietysti paljon enemmän.

En ole mitenkään varma siitä, miten näitä rajoja kannattaisi tutkia. Olen koettanut myöntyä toisten suoralta kädeltä täysin käsittämättömiltä tuntuviin toiveisiin, koska selvästi ne koskevat seikkoja, jotka jotenkin hermostuttavat heitä. Ei minun mielestäni tarvitse ymmärtää, miksi jokin käytäntö tuntuu toisesta saastaiselta, koska ne tuntemukset nyt ovat lähtökohtaisesti aika irrationaalisia. Riittää, että tiedän, että jokin saa toisen kananlihalle, niin ehkä, toivottavasti, kun kaikki menee nappiin, muistan varoa sitä jatkossa.

Eilen tuli ikävä tilanne, kun itse törmäsin omaan ällötykseeni ja pyysin, että koirien lihaklöntit siirrettäisiin koirien lihoille varattuun pakastimeen siitä pakastimesta, jossa on marjoja ja ihmisten ruokaa. Huomasin toisen haluavan minun jotenkin perustella asian. Mutta en osaa perustella sitä pitävästi. Minua se vain ällöttää. Ja ällöttää voimakkaasti, enhän olisi muuten ottanut asiaa lainkaan puheeksi. (Useimmissa kohdin pystyn ajattelemaan, haluan ajatella ja siten ajattelenkin niin, että näin tuntuisi minusta luontevammalta, mutta että ei tämä nyt ole niin ihmeellistä ja voin kyllä ihan hyvin opetella toisenkinlaiseen luontevuuteen.) Voisin ehkä keksiä ällötykselle litanian perusteluita, mutten oikeastaan taida haluta, koska eivät saastaisuuskäsitykset lopulta taida palautua mihinkään erityisen rationaaliseen. Miksi esimerkiksi (unenkin) kuukautisveri on jotakin saastaista, mutta verilettuihin myytävä veri ei? Miksi jossain kaapissa on sopivaa säilyttää lakanaa ja toisessa kaapissa ei? Miksi jokin ruoka-aine nostaa inhoreaktion? Tai miksi hämähäkit saavat jonkun kananlihalle ja kyvyttömäksi toimimaan muuten kuin kirkuen ja husien? (Tai miksi ihmiset haluavat tutkimusten mukaan pestä käsiään valehdeltuaan...)

En sitten meinannut saada yöllä unta, koska ystävä tuli sanomaan lihat siirrettyään, että hänestä tuntuu, että häntä pompotetaan ja että se tuntuu pahalta, enkä osannut vastata siihen oikein muuta kuin että kyllä minustakin on tässä viime päivinä monesti hetken tuntunut siltä, mutta että se kai vain kuuluu yhteiselämiseen, ja että meillä kaikilla on omat näkymättömät rajamme, ja että ne nyt vain kulkevat eri kohdissa. Sanoin myös, että kyllä ne lihat voi siirtää takaisin, jos asia tuntuu ärsyttävältä. (Enhän voi etukäteen tietää, vaikka voimakasta ensiällötystä voisi seurata tottuminen, vaikka tässä kohdin sisäinen tuntemukseni onkin hyvin erilainen kuin muissa järjestelykysymyksissä, jotenkin voimakkaampi, ihon alle porautuva.) Mutta ei hän halunnut.

En oikein tiedä, miten tuon kämppiksen kanssa pitäisi sopia asioista. Meillä on vielä paljon opittavaa toistemme kanssa toimimisesta, hyvin erilainen toimintatyyli. Hän on selvästi tottuneempi ilmaisemaan suoraan, kun jokin tuntuu hänestä pahalta. Itse en mielelläni ilmaise sellaista ennen kuin olen nukkunut yön yli, koska tunteeni ovat kohtuuttomia (ihan kuten muidenkin tunteet laimentamattomina) ja toisaalta niiden jälkeen ja niiden ohjaamana - muttei dominoimana - omaksuttu asenne harvemmin on. (Vaikka minustakin on välillä ensiksi tuntunut, että minua pompotetaan eikä asioissa ole neuvotteluvaraa, niin muistan kyllä välittömästä järkytyksestä toivuttuani, ettei ketään erityisemmin kiinnosta minun pompotteluni vaan että kyseessä on jokin asia, joka hiertää toista jollakin tavalla, jota en oleta sen rationaalisemmaksi kuin omiakaan mieltymyksiäni ja ällötyksiäni; lopulta en yleensä näe mitenkään tarpeelliseksi palata sanallisesti pahastumiseeni, koska toisen toiveissa ei ole ollut mitään väärää, ja säikähdys on ollut lähinnä omaa ylireagointiani, jossa olen kuullut toiveen vaatimuksena. Miksi kuulen sen niin, en tiedä. Mutta kun hahmotan sen uudelleen toiveena, ja toisen rajojen suojelemisen yrityksenä, ärtymys katoaa.) (On varmaan pakko lisätä sulkuihin se, etten oleta mieltymysten ja ällötysten olevan keskustelun ulkopuolella. Mutta oletan muutoksen niissä tapahtuvan hitaasti, asteittain ja vaivihkaan.) Koska ystävä ilmaisi pahastumisensa niin kiihtyneenä, menin aivan lukkoon enkä ollenkaan osannut kysyä tilanteessa järkevästi, miten hän olisi oikeastaan halunnut minun ottavan asian puheeksi, mikä tarkalleen synnytti tunteen pompottamisesta ja niin edelleen. Tähän käytännön keskusteluun täytyy palata kunhan pääsemme kahden, ettei kotielämästä tule helvettiä. En haluaisi pompottaa ketään, mutta toisaalta, jos jokin asia ärsyttää enkä keksi mitään keinoa kiertää tuota ärsytystä muulla tavalla, haluaisin jotenkin saada tuoda sen keskusteluun.

Tavallaan odotan keskustelua innokkaasti, koska juuri tämän kaltaisia oppimistilanteitahan olen kommuunielämältä odottanut. Toisaalta pelkään keskustelua kuin ruttoa, koska pelkään kämppistä ja hänen kärkevyyttään. (Siinä tietysti saattaa olla koko jutun johtolanka: häntä ärsyttää jotenkin pelkoni. No, sitä tärkeämpää, että asia selvitetään.) Hammaslääkärifiilis: haluaa hoidattaa hampaan, mutta pelkää kaikkea siihen hoidattamiseen liittyvää. No, onneksi tiedän, miten kiitollinen olen aina hammaslääkärin nostellessa tuolia yläasentoon kaiken jo ratkettua. Ei kai tämä ole mitään sen kummallisempaa. Mitä oikeastaan voi karmeimmillaan tapahtua? Että toteamme, ettemme vielä osaa oikein tulla toimeen keskenämme? Hullunkuriset pelot. Tai ettemme haluakaan oppia tulemaan toimeen keskenämme kaikkine hulluuksinemme ja puutteinemme? Sekin on kyllä hyvä tiedostaa mahdollisimman nopeasti.

Yöllä tuntuu pahalta koettaa nukahtaa, maata sängyssä ja olla epävarma siitä, miten erilaiset temperamentti- ja neuvottelutyylit oikein saadaan sopimaan yhteen. Koetan uskoa rikkoontumiseen ja korjaamiseen, mutta siihen on aika vaikeaa uskoa sellaisena hetkenä. Mistä ihmeestä nämä vaatimukset tulevat? Että pitäisi osata lukea toisten ajatuksia ja arvata etukäteen, mikä heitä loukkaa? Ei, en halua vaatia itseltäni sellaista. Toivoisin kyllä, etten loukkaisi, mutta en tiedä, tekeekö tuo toive minusta onnettoman. Voi olla. Pitää ehkä vähän pitää sitä silmällä.

Minua hämmentävät yöllä valvoessa ja tätä asiaa päässä ratkoessani ne ihmiset, jotka jotenkin kätevästi määrittelevät itsensä ja omat taipumuksensa, toteavat vain olevansa sellaisia ja pahimmassa tapauksessa olettavat, etteivät siitä koskaan muutu. On minussakin temperamenttipiirteitä, jotka tunnistan, mutta haluan kyllä tehdä niiden kanssa töitä ja muokata niitä toisenlaiseksi, ja välillä olen raivoissani itselleni, kun en osaa oppia nopeammin reagoimaan välittömiin tuntemuksiini toisella tavoin. Ja mietin, että kun ei ole yhtä tyyliä, joka takaisi oikean tavan ratkaista asiat - ei, ei voi olla sellaista, ihmiset ovat liian erilaisia supistuakseen yhteen tyyliin vaivatta ja kipuilematta - niin miten sitten noita tyylejä sovitetaan yhteen. Se joustaa, jolla on siihen voimavaroja? Vai kuinka? Mistä tietää, minne saakka voimavarat riittävät? Vai meneekö se niin, että se joustaa, joka haluaa joustaa jonkin ammoisen minäkäsityksensä takia? Mietin myös töissä silmäilemääni testiä, jossa yhtenä tehtävänä oli miettiä, keitä ihmisiä ihailee ja mitä se kertoo omista arvoista. Koetin miettiä nimittäin testiä pääni puhki ja huomasin, että ihailemiseni tapaavat lopahtaa siinä vaiheessa kun saan tietää ihmisestä lisää: eivät kenenkään teot ole ihailtavia alusta loppuun saakka. Kaikissa tuntuu olevan karmeita määriä kohtuuttomutta, jopa Gandhissa. Ei se sitä tarkoittaisi, ettenkö kunnioittaisi monia ihmisiä ja pitäisi vielä useammista, ainakin hetkittäin. Tai etteikö minulla voisi olla paloiteltuja esikuvia (tyyliin ihailla Gandhin toiveikkuutta tai ihailla sitä, miten tarkasti vaikkapa joku tanssija tuntee kehonsa). Mutta en ole vielä kuullut yhdestäkään ihmisolennosta, jonka jokin teko ei saisi minua pudistelemaan päätäni harmistuneena ja myötätuntoisesti: jaa, vai tällä tavalla, no, sellaista se on.

Pahin kärki unettomuudesta tuntuu taittuneen, vaikka vieläkin arki takkuaa ja selkää ja harteita särkee kaiken aikaa ja pää raahautuu mukana painavana kuolleena murikkana. Tunnistan tämän taittumisen: se sattuu siihen hetkeen, kun äkkään, ettei minun tarvitse ratkaista unettomuutta tässä ja nyt, heti paikalla. Voin odottaa ja katsoa ja antaa tahdon muotoutua.

Silmäilen yksi päivä Wallace Stevensin käännösrunoja ja hymyilen sanoille "elämme leirissä". Siltä se tosiaan vähän tuntuu, kun ei ole ovea, joka taakse voisi mennä, on vain ohut liila verho. Ei ole mitenkään kummallista, etten osaa vielä nukkua tällaisessa järjestelyssä. Kaikkea hetkessä sopeutumista minäkin nyt menen odottamaan, huooh. Mieleen tulevat lapsuuden leirit, joissa niissäkin uni jäi muutamaan tuntiin yössä. Alan ymmärtää paremmin äidin puheita omasta tilasta ja sen tarpeesta. Minulle ei tunnu olevan tärkeä oma tila, johon ei kumppanikaan pääsisi (ainakaan vielä en ole tarvinnut semmoista), mutta muuten huomaan reagoivani levottomuudella siihen, jos liian lähellä on ihmisiä, joiden kanssa en makaa. Jos minulla ei ole keinoa ilmaista heille, että tässä kohdin haluan jo hämärän ja rauhan. On vaikeaa hyväksyä, että itsellä on sellaisia toiveita, ne tuntuvat jotenkin kohtuuttomilta, mutta ne alkavat muotoutua yhä selkeämmin. Ehkä niiden mukana muotoutuu myös keinovalikoima, kunhan haluan niin. Entä mistä johtuu se, että kun jonkun kanssa makaa, hänestä tulee niin osa itseä, ettei hänen läsnäolostaan ja tekemisistään osaa sillä lailla ärtyä? Johtuuko se ihan oksitosiiniassosiaatiosta?

Niin paljon opittavaa.

9 kommenttia:

syksyinen kirjoitti...

Hyvä, kun ilmaisit, miltä lihojen pitäminen kaapissa tuntui. Tarviiko siihen muuta perustetta? Ja sama siihen aiempaan koirajuttuunkin, että aika ikävältä kuulostaa asua tilassa, missä tarvitsee pelätä näykkivää koiraa. Toisaalta kuulostaa hyvältä, että pystytte kämppisten kanssa ilmaisemaan noita asioita puolin ja toisin.

Neitoinen kirjoitti...

Huikkaan pikaisesti - lähes aiheen vierestä - että Gandhi ei ollut kohtuuton vaan hänellä oli hyvin selkeät itseään koskevat sisäiset periaatteet, joista väkivallattomuus oli absoluuttinen.

Niinpä hän nukkui joskus jopa samassa tilassa sisään luikerrelleen käärmeen kanssa - millä perusteella käärmeen olisi pitänyt kuolla?

Yhtä lailla hän olisi voinut luopua omastaan, mutta kumpikaan ei kuollut :)

Neitoinen kirjoitti...

"Omastaan" ... siis hengestä, omasta hengestään.

suklaahirviö kirjoitti...

Tässä oli hyvä kirjoitus! Varmaan aika monia koskettaa.. Tavallaan nämä 'pienet jutut' ovat sittenkin niitä isoja, koska niihin kaatuu monta kämppäkaveruutta ja joskus avioliittojakin.

Mun mielestä tuo sinun lihajuttusi oli ihan ymmärrettävä ja normaali asia ja on hyvä että puhuit siitä kämppikselle! Varsinkin jos tekee selväksi sen, ettei kyse ole kämppiksestä vaan niistä LIHOISTA ja SUN tavasta suhtautua - että se inhottaa, ettet voi sille mitään - niin sitten ei varmaan ole syytä ottaa siitä itseensä.

Itsekin yritän aina - kun joudun sanomaan miehelle jotain esim. hänen sukistaan, jotka ei ole pyykkikorissa muun mustan pyykin joukossa vaan jossain hänen 'jemmassaan' - keskittyä konkreettiseen näissä palautteen antamisissa. Esimerkiksi puhun siitä miten hankalaa ja tuhlaavaa on pestä monta koneellista pyykkiä vain siksi, ettei kaikki pyykki ole pyykkikorissa. Puhun siis sukista, enkä siitä että MIES se aina jättää sukkansa, mies on huolimaton.. Silloin se viesti ei tule niin kovana ja henkilökohtaisena läpi.

En oikein ymmärrä miten sen lihajutun voi ottaa pompottamisena. :( Mun mielestä muutenkin kannattaa saman katon alla elävien antaa periksi ja kompromissata, ainakin silloin jos se ei ole kohtuuttoman vaikeaa. Ja lihojen vieminen toiseen säilytyspaikkaan _ei_ ole ainakaan mun mielestä kohtuuttoman vaikeaa. ;) Tietysti meillä kaikilla on sitten ne omat määritelmämme kohtuuttoman vaikealle.. Sehän näistä jutuista tekee hankalia!

Jotkut ihan epävarmuuttaan voivat ottaa ihan asiallisen pyynnön/palautteen jonain yrityksenä 'hallita' heitä. :( Kurjaa!

Ihailen kuitenkin sua, että olet uskaltanut alkaa asumaan vieraan kanssa ja teet noin hyvin parhaasi kaikkien sopeutumisen eteen. Se ei varmasti ole helppoa aina. On sellaisiakin ihmisiä, jotka ei voisi kuvitellakaan kämppäkaverin ottamista. Kai siksi kun sitten joutuisi kompromissaamaan monesta asiasta elämässä.

Veloena kirjoitti...

Kaikki sovittiin ja se meni ihan hyvin, kuten jollain tasolla odotinkin. Emme kai me osanneet antaa sen ihmeempiä käyttöohjeita toisillemme itsemme suhteen, mutta pääsimme ainakin purkamaan, miten stressaantuneita kaikki ovat. Tärkeää puhetta ihan senkin takia, että on paljon helpompi antaa toiselle anteeksi asioita, kun tietää tämän keikkuvan äärirajoillaan.

Neitoinen, minusta Gandhi tuntui kohtuuttomalta siinä vaiheessa, kun hän suhtautui aika kärsimättömästi oman vaimonsa alkukyvyttömyyteen kommuunielämään. En tiedä, olen ehkä vähän vanhanaikainen tässä, mutta minusta avioliitto on aika voimakas side ja etenkin tuollaisessa maassa, missä naisella ei ole oikeastaan ollut mahdollisuutta itsenäiseen asemaan, toisen lähestulkoon pakottaminen oman mielen mukaiseen elämään tuosta noin vain ei tunnu minusta lainkaan kohtuulliselta. Siitä tuntui puuttuvat aimo annos myötätuntoa oman vaimon hetkellisiä vaikeuksia kohtaan.

Tietysti voidaan ajatella, että sen ajan Intiassa nainen nyt totteli miestään, keksi tämä haluta mitä kommervenkkejä hyvänsä, ja varmasti se pitää jopa paikkansa, mutta jotenkin itse ajattelen niin, että sellaisen kunnioitettavan kohtuullisuuden pitäisi pystyä nousemaan ajan ja paikan yläpuolelle. Jotenkin se kohta elokuvassa - kuinka todenperäinen kuva tuo sitten lienee, se on toinen seikka, jota en osaa arvioida - vähän hämmästytti, kun Gandhi muuten tosiaan eli ja toimi hyvin selkeästi ja ystävällisen jämäkästi universaaliarvoja kannattaen. Ja tavallaan: ei se kauheasti sitten toisaalta taas hämmästytä. Onhan etiikan perusvirtauksia kuitenkin juuri tasapainottelu myötätunnon ja toisten elämäntyylien suvaitsemisen ja sitten toisaalta periaatteiden ja niiden systemaattisen noudattamisen välillä... eikä se useinkaan ole helppoa ja on kohtia, joissa ei voi kuin jyskähtää päätelmään, että ei hemmetti, ei tähän OLE mitään oikeaa ratkaisua, jotakin poljetaan joka tapauksessa, periaatteita tai myötätuntoa.

Siksi kai etiikan pohtiminen onkin niin kiinnostavaa...

Minusta on kyllä tavallaan aika piristävääkin, etten keksi yhtään kohtuullisesti elänyttä ihmistä. Se auttaa suhtautumaan armollisesti itsen ja toisten kohtuuttomuuteen. :)

Tutkiva kirjoitti...
Kirjoittaja on poistanut tämän kommentin.
Tutkiva kirjoitti...

Gandhin ankaruudesta perhettään (ja itseään) kohtaan on viitteitä muuallakin kuin Gandhi-elokuvassa. Esim:

"There seemed to be a paradox in Gandhi's treatment of his wife and children and his behaviour towards others. He was exceptionally demanding of himself, and demanding of those closest to him. Whereas he displayed loving kindness to virtually everyone, with his family he could be quite severe. One of Gandhi's best known biographers, Louis Fischer, in "The Life of Mahatma Gandhi", put it beautifully when he wrote to the effect that Gandhi thought his sons could be chips off the old block (an English-language expression) but the block did not chip. Gandhi's relationships with his other three sons seem to have mellowed in Gandhi's later life." Lähde: http://www.gandhiserve.org/information/questions_and_answers/faq2/faq2.html

suklaahirviö kirjoitti...

Gandhi ei välttämättä osannut nähdä eroa itsensä ja perheensä välillä.. siksi varmaan oli semmoinen kuin oli. :( Muakin on tavallaan vaivannut se hänen lempeys yhdistyneenä sitten siihen kärsimättömyyteen + ymmärryksen puutteeseen kun vaimo ei voinut esim. tyhjentää käymälää. Kuitenkin se vaimohan oli melkein lapsena mennyt naimisiin ja oman kastinsa lapsi. Vähän vaikea sitten muuttua.

Mutta noin se on usein: ihminen ei aina tajua että itsen ja lähimpienkin välissä on ero, etteivät he ole osa ITSEÄ, vaan omia yksilöitään.

Veloena kirjoitti...

Ihan totta. Sitähän kai juuri kietoutuneisuudella tarkoitetaan.