tiistai 17. marraskuuta 2009

Terveiset kaukaa

Huomenna on tutkinnonosan yksi suoritus. Olen kirjoittanut täydennyksiä ja valmistunut esittämään suullisesti vaikka mitä. Tuntuu, etten oikein ymmärrä mitään enää.

Mutta kun sauvakävelen kotiin iloisenpunaisessa takissa ja kirjavissa lapasissa, pipossa ja säärystimissä, tuntuu lähes siedettävältä. Ja sitten huomaan, miten runohyllyn päällä vanha marraskuunkaktukseni on pullistanut valkeat nuput suuriksi salaa, huomaamatta. Ja äkkiä se kaikki tulvahtaa mieleen: asuminen toisenlaisessa, hämärämmässä suuressa huoneistossa, kuvitelma tilanteen pysymisestä sellaisenaan, hämmennys kun olisi pitänyt siirtyä työelämään opiskelijaelämästä, kahden koiran äänet parketilla, keskittyminen kasveihin ikään kuin se voisi olla lopullinen ratkaisu. Hain siitä samasta asunnosta marraskuunkaktuksen paljon sen jälkeen kuin olin muuttanut pois. Minun kävi sitä sääliksi. Se roikkui eteisen amppelissa miltei elottomana rankana ja itkin sen nähdessäni niin kovasti, että Vompsu sanoi, että kyllä me sen jossakin kassissa saamme kulkemaan. Ja saimmehan me. Ei se ole sen jälkeen vielä kukkinut, onpahan vain toipunut. Mutta nyt siinä on suuret valkoiset nuput! Nyt siihen ei saa koskea, sitä päin ei saa edes hengittää, sillä ne kukat ovat niin kauniita.

Ja juuri oikeaan aikaan, juuri kun pimeä tihentyy. Juuri kun alkaa tuntua, ettei ymmärrä enää mitään. Jotenkin huominen koettelemus alkaa näyttää pienemmältä, kun muistan, millaisissa pinteissä olen aiemmin ollut. Yksi hassu tutkintotilaisuus.

1 kommentti:

Nanna kirjoitti...

Totta, yksi hassu tutkintotilaisuus. Kaikki on niin suhteellista, oikeastaan se pitäisi varmaankin muistaa aina (mikä ei ole helppoa). KOhta yksi etappi on sun takana, aika hienoa!