Kauhistuksen kananjalat

Tutkintopäivän aamuna ruoka ei tahtoisi mennä vatsaan. Oksettaa. On pakko kuunnella charlestonia ja black bottomia ja Aloysio Oliveiran versio Sunny side of the streetistä. Kun sauvakävelen koululle, on kuin pää putoaisi joka toinen sekunti. Toistan kysymystä: hei, mitä olinkaan ajattelemassa, enkä osaa vastata siihen.

Ryhmätilanteessa meille heitetään esimerkkejä tapauksista, joissa jokin on mennyt pieleen, ja mietitään mistä ja millaista korvausta asiakas voisi saada. Kun olemme pohtineet sen verran kuin keksimme - mistään tämmöisistä ei ole puhuttu missään vaiheessa ja lakitermit ovat aika vieraita - yksi tutkinnon vastaanottajista lukee kirjasista esimerkkitapauksista, miten vastaavissa tilanteissa on tehty käytännön ratkaisuja käräjillä ja Valvirassa. Yhdessä jutuista kuvataan tilanne, jossa asiakkaat ovat kokeneet joutuneensa seksuaalisen häirinnän kohteiksi fysioterapeutin nojatessa heihin käsittelyn aikana niin, että he ovat voineet tuntea vaatteiden lävitse fysioterapeutin sukuelimen (molemmilla on siis ollut vaatteet päällä, asiakkaalla ja terapeutilla). Korvauksia ei ole tuomittu, mutta fysioterapeutti on saanut kirjallisesti huomautuksen ja kehotuksen miettiä työergonomiansa siten, etteivät hänen intiimialueensa osu asiakkaisiin. Kauhistuksen kananjalat, ajattelen, meitä kun on neuvottu hierontatunneilla nojaamaan lantiolla hierontapöydän laitaan (ja esimerkiksi alaselkää hierottaessa hierottavan lonkka hieroutuu silloin omaa lantiota vasten pehmein painalluksin) ja esimerkiksi pohkeen käsittelyssä selinmakuulla nostamaan asiakkaan jalka koukkuun ja vakauttamaan jalkaterä sen päälle istumalla. Sellaisestakin voisi siis tulla oikeusjuttu!

Muuten ryhmäkeskustelu ei oikein ota sujuakseen. Ihmisillä on niin erilaiset tavat täyttää tila. Joku haluaa pitää kiinni kohteliaasta hiljaisuudesta aina ennen puheenvuoroa, toinen kokee, että tällaisessa tilanteessa on tuupattava itseään näkyvämmäksi kuin yleensä. Meitä on liian monta ja lähestymme asioita niin eri tavoin. Moni asia jää sanomatta. Huomaan hymyileväni surumielisesti hetken ja sitten olevani vain pohjattoman surullinen ja hiljainen. Kun tajuan, etteivät muut tajua sitä, mitä nyt ehkä haetaan, jonkin mahdollisuuden poissulkemista, sanon sen ja sitten vaikenen taas. Jotenkin lannistunut olo, kouluolo, semmoinen kuin koulussa joskus aiemmin, lapsena ja nuorena.

Iltapäivällä - itse asiassa jo tunnin kuluttua - on yksilökeskustelun vuoro. Tunnen valtavaa väsymystä ja surua ja osaamattomuutta, en nyt vaikuta motivoituvan ollenkaan mihinkään oppineisuuteni osoittamiseen. Pitäisi selittää organisaatiokaaviota ja tehdä vielä viime hetken hiontapuristus sen suhteen, tankata Kuntoutuksen perusteita. Mutta en halua enkä jaksa. Enkä tee sitä. Ehkä menen tunniksi kävelemään sumuiseen metsään. Jotenkin vain maailma tuntuu juuri nyt liian monimutkaiselta ja hankalalta, ihmisten kohtaaminen tuntuu liian kulmikkaalta, en osaa enkä halua tyrkyttää osaamistani tai muutakaan sellaista, sen rauhallinen kehittyminen on hyväksyttävä sellaisenaan tai sitten saa olla koko juttu. Olen myös jotenkin pettynyt kuultuani juuri kaikista noista oikeusjutuista, pelottaa koko ajatus kenenkään ikinä maksusta hieromisesta, sillä tuo maksu, tuo raha, synnyttää odotuksen jostakin vastineesta, jostakin tietynlaisesta vastineesta, jota ei ehkä osata kommunikoida ja johon ei siten pysty sanomaan heti kättelyssä, että en minä semmoista voi mitenkään luvata. Oikeastaan en näet voi luvata yhtään mitään. En voi luvata, että kosketukseni tuntuu hyvältä tai että minusta pidetään tai että lihas rentoutuu käsittelyssä. Enkä voi luvata sitäkään, että läsnäoloni ei tuntuisi jostakusta seksuaalisesti ahdistavalta ja lähentelevältä.

Itkettää koko monimutkaisuus ja kaiken vaikeus.