torstai 5. marraskuuta 2009

Tuiskuissa

Joskus sää ja mieliala komppaavat niin, että alkaa epäillyttää koko mielen käsite. Etenkin jos on epävakaata eikä syytä osaa yksilöidä. Jos on herännyt kuuden pintaan ja ponnistellut, ettei purskahtaisi alkajaisiksi itkuun, on vain sinnitellyt ja vakuutellut itselleen, että toinen ei siitä alastoman selän takaa loittone satoja kilometrejä tunnissa, syyttä suotta moinen tuntemus, varmuus, malttia poikki kaluten. Ja päivä on sujunut mitenkuten, välistä on tuntenut joukossa itsensä viiltävästi yksinäiseksi ja erilliseksi, ulottumattomaksi. On puhunut, nauranut, mutta silmät ovat pysyneet vakavina ja varmoina siitä, että kaikki loittonee. Maailmankaikkeus laajentuu hitaasti, ei kun nopeasti, luisumme erilleen, hyvästi te siellä. Ja sitten kun tulee ilta ja luulee jo sen kaiken hellittäneen, alkaa sama tunne puristaa, äkisti ei ole ketään, joka pystyisi pitämään tätä kehoa kiinni, se putoaa jonnekin ulottumattomiin, jäykistyy patjalla, puree huulta, toinen sanoo, että näytät jotenkin itkuiselta, eikä ole mitään pahempaa kuin sanoa se huolestuneella äänensävyllä, sen jälkeen itkemistä ei voi pysäyttää kuin menemällä ulos yksin. Sanon olevani pahoillani ja juoksen portaat alemmas, avaan oven, kiskon kengät takin käsineet hatun säärystimet ylemmäs, itkien tietysti, juoksen portaita vielä alemmas ja sitten näen lumen.

Tuiskuaa. Lumisavua tupruaa taivaasta alassuin. Hämmennyn yhtäläisyydestä niin, että unohdan itkun. Ajattelen hetken, että haen teidät, mutta en tahdo itkeä, en halua nähdä huolestuneita ilmeitä. Siksi menen kaduille yksin, kaduille ja rannalle ja suurkirkon luokse ja muistan kaikissa liikkeissäni, millaista on olla irti. Kun ei ole ketään, jolle itkeä, ei itketä. Pimeässä on helppoa kulkea selkä suorana ja joutuisasti. Lumi värittää tuijien toisen kyljen valkoiseksi. Lehmusten siemenjäänteet korostuvat. Lehtikasat maassa muuttuvat hetteiseksi lumenaluseksi. Meren silmä on raudanharmaa ja armoton, siihen katoaa valkoinen savu, yksin kävellessä tuntuu mahdottomalta kokea yksinäisyyttä, jää hedelmällinen yksinolo, kävelemiseen ja lumisiin yksityiskohtiin katoaminen.

Muistan yllättäen, millaista on lähteä juhlista silloin kun ei ole ketään, jonka kainaloon voisi vetäytyä. Millaista on lähteä yksin. Sillä tavalla kadottaa nälän ja janon ja pelon ja itkun. Voi tuntea riipaisevaa tuskaa ja uhmaa, ajatella kiukkuisesti tai pilkallisesti, kaivata, silmäillä kotimatkalla jokaista vastaantulijaa ja miettiä, uskaltaisiko heitä puhutella, ei uskalla, mutta jokin siitä puuttuu, jokin tietty haavoittuvuus, jota tuntuu olevan mahdotonta kitkeä läheissuhteista muuten.

Sitä tilaa pääsee melko lähelle, sitä yksin juhlista lähtemisen tilaa, silloin kun kävelee ulkona romanttisessa ensilumimyrskyssä, no, ehkä myrsky on sentään jo vähän suurenteleva nimi, vaikka etelään päin merenviertä kävellessä onkin kiskottava pipoa syvemmälle silmiin ja nostettava kaulaliinaa vastaavasti ylemmäs niin että lopulta niiden väliin jää vain kapea ihoviiru, jonka silmät jakavat useampaan osaan. Kävelemiseen ei mahdu muuta kuin tuisku ja yö ja askelten rytmi, liikelämpö, ihanat lumen piirtämät yksityiskohdat.

Häivähtää, tunteeko joku minusta huolta, mutta alan taas luottaa siihen, ettei tunne. Toisten huoli tuntuu välillä kahleelta, se kalisee masentavasti ja alan rajoittaa liikkeitäni, etten koettelisi kahleen kestoa. En pidä siitä. En halua sellaista. Mitä vapaammin saan käyttäytyä tavalla, jota yksi ystävä kuvaa "täysin käsittämättömäksi", sitä vähemmän koen tarvetta käyttäytyä niin. Mutta joskus yhtä kaikki käy niin, että tunnen silmitöntä vetoa kävellä yössä yksin. Ehkä vain hetken. Ja menen.

Kun rahjustan kotiin päin, ei ole enää kiirettä. Eikä itketystä, se on kadonnut jonnekin. Tunnen vain lämpöä rakkaitani kohtaan, haluan nähdä nopeasti kaikki ja halata kaikki ja ottaa kupin yrttiteetä ja asettua iltaan ja yöhön ja sänkyyn ja nukahtaa. Takaisinmatkalla jopa nauran ääneen, koska tuntuu niin hassulta, että kuohahdan yli pitkästä aikaa juuri silloin kun ensilumi sataa. Ja lumi täyttää jäljet pehmeällä hahtuvalla, joka tiivistyy narisevaksi kerrokseksi.

Tulee talvi!

2 kommenttia:

-X-J- kirjoitti...

niini muistan tuon...

Odelma kirjoitti...

Hyvin sanottu: "Mitä vapaammin saan käyttäytyä tavalla, jota yksi ystävä kuvaa "täysin käsittämättömäksi", sitä vähemmän koen tarvetta käyttäytyä niin."

Minäkin kaipaan jotain sellaista periaatetta. Sitä on vaikea muotoilla: älä pakota minua mihinkään, älä anna minulle ehtoja, eikä se kuitenkaan tarkoita sitä, että aikoisin tehdä kaikenlaisia konnuuksia tai toimia niin kuin en olisikaan missään parisuhteessa.

Ajattelin selittää tästä enemmän, mutta en oikein osaa. Ehkä myöhemmin omissa postauksissa :)