lauantai 7. marraskuuta 2009

Joskus

Joskus aamu tuntuu varpaissa asti melkein iltaan saakka. Lämmin särisevä kutkutus, kiireetön käsi selaamassa toisten poisheittämää materiaa. Yllätyn siitä, että suhtaudun myönteisesti lumeen. Ehkä se johtuu kirjavista säärystimistä. Kun lahkeet tunkee niiden sisään, kylmämärkä ei nouse kangasta ylöspäin kramppaamaan pohkeen seutua. Haaveilen pulkkamäestä, mutta sataa vettä.

Huomaan olevani surullinen sen vuoksi, että silloin tällöin joku rakastuu minuun. Ei usein, mutta riittävän usein, että kammotun. En oikein osaa hahmottaa itseäni rakastettavaksi.

Hoidan viimein asian, jota olet vatkuttanut pari kuukautta. Pieni viesti, asia selviää tai ainakin alkaa purkautua. Jään miettimään, mikä tässä kaikessa on välillä niin vaikeaa. Miksi asioita ei hoida, kun ne ensimmäisen kerran havaitsee? Onko muka todella parempi pelätä, ettei ratkaisuja löydy, pelätä yksin ja aiheetta?

Lehdessä on kuva ihmisistä, jotka jonottavat rokotetta. Tämä taitaa olla se talvi, jolloin opitaan olemaan hieromatta silmiä ja suupieliä sormin. En ole luopunut kangasnenäliinoista.

Ensimmäiseen tutkintotilaisuuteen on vielä kaksitoista päivää.

Jokin minussa herkistyy kuulemaan riitasoinnun puheessa. Miksi tähän syydetään rahaa, jota tarvittaisiin tuolla? Miten on mahdollista elää hyvin? Onko se mahdollista? Äkkiä näen kuvion, josta en pidä lainkaan. Suutun omaan eettiseen vaativuuteeni ja siihen, etten lopultakaan pidä niistä ihmisistä, jotka jaksavat olla huimaavan systemaattisia ja kunnianhimoisia suurten tavoitteiden suhteen, niin kovasti kuin heitä ihailenkin. En halua olla sellainen enkä halua, että minusta koetetaan tehdä sellaista. Mutta en osaa välinpitämättömyyttäkään. Uskomus- ja etenkin pitämysjärjestelmäni on niin ristiriitainen spagettioksennus, että on suoranainen ihme, että olen ylipäänsä toimintakunnossa. Enkä keksi, mistä sitä lähtisin purkamaan ja muodistamaan. Olen jumissa, ärtynyt, sekin, mitä nyt opiskelen, tuntuu jotenkin puolivillaiselta. Auttaako se ketään, jos hänelle tulee hetkeksi helpottuneempi olo hieronnan myötä? Etten nyt tuhlaa aikaani johonkin ihan jonninjoutavaan hössötykseen?

Mutta niin kauan kuin parempia ideoitakaan ei ole, ei auta kuin hopottaa lihaksia luita nikamanrakennetta teveydenhuollon ammattihenkilöstöä koskevia lakeja.

On jotenkin marraskuista oivaltaa olevansa oikeastaan ihan samassa tilanteessa kuin ennenkin: yhtä jumissa sen suhteen, miten edetä kohti mielekkäämpää elämää, miten toteuttaa ihanteitaan, miten oppia pitämään itsestään. (Minusta tuntuu, että hyväksyn itseni jo huimasti paremmin kuin ennen - näin nyt vain tunnun toimivan, ja sillä hyvä - mutta en osaa edelleenkään pitää itsestäni. Tuntuu, että vien liikaa tilaa ja resursseja, olen hankala ja avosuinen, heijastan ympärilleni omaa kauhuani ja epävarmuuttani.) Vain ulkoiset puitteet ovat muuttuneet, ihmiset ounastelevat jotakin arvomuutosta ja vakiintumista ja sen sellaista, huomaan heidän puhuvan yksinkertaisemmin ja avoimemmin nyt kun esittäydyn hierojakoululaiseksi kustannustoimittajan sijaan. Mutta tietysti syvätaso on ihan samalla tolalla kuin ennenkin. Ehkä osaan nauraa vähän useammalle asialle, mutta se on aika mustaa nauramista. Asfalttinaurua. Ehkä olen tottuneempi siihenkin, ettei tämä tästä mihinkään muutu. On hyviä hetkiä, mutta on myös tämä epävarmuus ja iänikuinen tietämättömyys siitä, miten olisi järkevää edetä.

Joskus, silti, aamu jatkuu melkein iltaan saakka, huomailen hyräileväni vesijuoksualtaassa, tämä on toinen uimahalli, kuljen sen louhostilaa kysymysmerkki-ilmein, luen allasprofiileista ja kurkistelen enkä löydä höyrysaunaa. Olo on kissantyytyväinen, kehräävä, mukautuva. Käperryn tyytyväisenä kaikkien kauhujen ja kärsimysten keskellä vesijuoksemiseen, työnnän merkityksettömyyttä hivenen kauemmas, hengitän syvään. Tyksyy varpaissa saakka.

4 kommenttia:

tuu kirjoitti...

Kertoisitpa joskus tuosta rakastumisesta enemmän. Se voisi helpottaa aika monen ajatuksia. Osasit taas niin tavoittaa sen tunnetilan, joka tuollaisesta voi syntyä.

Veloena kirjoitti...

Koetetaan, koetetaan... jätän tuon toiveen hautumaan, ehkä se vielä kuoriutuu!

Anu Välitalo kirjoitti...

Onneks itsestä ei tarvitsekaan pitää. Tai ei-pitää. Sen kummemmin arvottaa. Rakastetaanhan me sitä hetkeä kun ollaan aisteissamme, vedessä tai lumessa tai taikinassa. Ei sillä itsellä niin väliä, taikka tulevalla, ei se tule.

Kiitos. Kauneuden aistimuksia, nykäyksiä, kun luen rivejäsi.

Veloena kirjoitti...

Anu, niinpä! Joskus kuitenkin sosiaalisissa tilanteissa itsestä tulee tietoiseksi, ja se voi tuntua välillä aika töksähtävältä ja jopa kammottavalta... mutta muuten, joo, saa olla aika vapaana.