Auringonpilke lumisessa metsässä

Ruokalan ikkunan takana avautuu metsä. Varjoisaan laaksoon puikahtaa kujeileva, kultainen valo. Se kiillottaa hämärästä esiin muutaman rungon, jääpisarat oksankärjissä, synnyttää tiedon metsän syvyydestä. Istun lasin toisella puolella, varjoisassa sisätilassa. Kädessäni on suuri muffinssi, jota murustan sormin suuhun. Parin minuutin kuluttua on oltava takaisin luokan luona, mutta vielä hetken voi istua, nauttia hassusta etäisesti omenaa muistuttavasta mausta sokerikakkutaikinan lomassa.

Tentti menee hyvin, tentit menevät hyvin. Aina on jotakin, mitä en muista, vaikka olen muistanut sen edellisenä iltana. Jokin latinan oikeinkirjoitusasia, tuleeko tähän s vai ei, tuollaista pientä silsaa. Tietää, että on nämä kaksi vaihtoehtoa, ja jompikumpi niistä on oikein, mutta molemmat kuulostavat äkisti todella epäillyttäviltä, vaikka aiemmin asian on osannut tuosta noin vain. Lopulta on arvattava. En harmittele, jos arvaus menee pieleen. On oikeudenmukaista, että arvauksesta ei saa pisteitä. (Ja minä kun kuvittelin tulleeni leppoisammaksi itseäni kohtaan.)

Metsä kimmeltää kauniina. Seuraavaan anatomian tenttiin on alle kaksi viikkoa ja opittavana kaikki lantionpohjan ja alaraajan lihakset. Siinä on työtä. Mutta hetken istun tässä onnellisena muffinssia murustaen, kupissa spicy rooibosta.

Rakastan ja olen rakastunut, hymyilen ja nakkaan viimeisetkin palat suuhuni. Muut istuvat pyöreissä pöydissä ylhäällä ja puhuvat, en jaksa puhua, on vain kultainen raita metsässä ja lämmin mieli ja muffinsin jälkimaku. Tutkinnon ykkösosan tarkastaja tulee sanomaan, että käsittelen työssäni etiikkaa ihanasti. Katson häntä hämmästyneenä, en ole selvillä siitä, hymyilenkö, mutta muistan kiittäväni ja tuntevani kiitollisuutta siitä, että ehkä ajatuksissani on jotakin itua silloin tällöin. Kun kävelen portaita hitaasti ylös, mietin, miten paljon tämä blogi on auttanut käsittelemään etiikkaa jalat maassa.

Ja että ehkä sekin on vain illuusio.

Ehkä kyse on jostakin aivan muusta, jostakin paljon varhemmin tapahtuneesta, siitä, mistä puhun tänään luokkatoverinkin kanssa, siitä, mitä on jäädä yksin, joukon ulkopuolelle. Miten pitkät jäljet siitä jää. Ei katkeruutena, mutta tarkkasilmäisyytenä ja haluna säilyä valtakiistojen ulkopuolella, ulottumattomissa. Haluna olla käyttämättä väärin valtaa.

Tentti on ohi, arki jatkuu. Hetken aamun valo on sen, joka malttaa katsoa lasin läpi kylmään metsään. Metsän läpi käveleminen, nyt kun pyörä on viety talvehtimaan kellariin, tuntuu erilaiselta joka päivä. Milloin lumi painaa oksia, milloin pihlajanmarjat erottuvat punaisena pikseliutuna viisikymmenluvun talojen edessä, milloin muta on puskenut sulana lumen läpi, milloin huomaa haavanlehtien mustan pyöreäkuvioisen liman, milloin lintu huutaa... aurinko pujottelee metsässä vielä kauan sen jälkeen kun verhot on vedetty kiinni ja tarkastelemme yhä hämärämmässä huoneessa polvilumpiota, joka on suljettu jänteen sisään, hengittäen ja tuskin toisiamme kaavioilta huomaten.