Siirtymäriitti

Tänä vuonna jouluun siirtyminen tapahtuu bussissa kuusikymmentäkahdeksan, jolla ajamme vanhempieni luo. Vompsu puhuu puhelimessa äidilleen ja mieleni laskeutuu hitaasti rauhalliseksi tasomuodostelmaksi. Voi vain istua ja katsoa ulos bussin ikkunasta hämärää ja toimistorakennusten ja asuinrakennusten rykelmiä.

Istuessa hämmästelen, miten eteinen ja vessa jäivät imuroimatta mutta menin joulusaunaan. Oikeastaan se alkoi tuntua joulusaunalta vasta ystävien jo lähdettyä. Huomaan kaipaavani rauhaa ja hiljaisuutta paljon enemmän kuin mitään ihmisten näkemisiä. Oli ihanaa istua vain hiljaa lauteilla, tunnistaa oma tyhjäätuijottava väsymyksen tilansa, tippua hikeä. Onneksi olen saanut Vompsulta lahjaksi hierontalahjakortin, jolla voin mennä vain olemaan nimetön lihakasa vaivaavien käsien alla. Saunassa hämmästyin ystävien puhuessa siitä, miten voi olla vaivaannuttavaa olla anonyymi lihaklöntti tuntemattoman hierottavana. Tunnistan senkin olon (mutta vain niistä tilanteista, jolloin tervehdin jotakuta jonka kanssa kuvittelen tuntevamme ja toinen ei muistakaan minua), mutta minulla sitä on hurjan paljon harvemmin kuin toive olla juuri tuo nimetön eläin toisen nimettömän eläimen käpälissä, ilman mitään merkitystä, vastuuta ja vapaudenkaipua, identiteettiä tai määritelmiä. Minun on paljon helpompi antautua intiimiin, kun tiedän, ettei toisella ole tarkkoja pyyteitä siitä, kuka minun tulisi olla. (Siksi minusta on helppoa olla vieraan hierottavana mutta tuhottoman vaikeaa ja pelottavaa solmia parisuhdetta vakavasti; minusta on helppoa olla joku tuntematon mutta ystävyys on vaateineen hieman pelottavaa. Luultavasti siksi bloggaaminen tuntuu minusta helpolta: siinä saan astua intiimiin, mutta kukaan ei voi vaatia mitään tiettyä käytöstä tai jonkin portaittain etenevän käytännön noudattamista tai lausumattomien sääntöjen osaamista ja mukisematta noudattamista, kuten ystävyydessä ja parisuhteissa tunnutaan usein vaativan.)

Tuntuu hyvältä istua bussissa ja tuijottaa pimeään. Mutta jo pian bussi on perillä. Tuntuu silti hyvältä nähdä vanhemmat ja mummu. Mummu kertoo joulusta kahdeksankymmentäviisi vuotta sitten. Hänen äitinsä oli pukkina. (Minun suvussani pukit ovat naisia ja miehet käyttävät yömekkoja. Ei ihme, etten ymmärrä hirveän hyvin perinteisten sukupuoliroolitusten päälle. Lapsena ihmettelin, ovatko muut kuuroja tai jotenkin huonoälyisiä kun he puhuivat joulupukista ukkona. Toki pukilla oli parta, mutta kyllähän nyt kuuli aivan selkeästi, että kyseessä oli nainen. Jo lapsena minulla oli ilmeisesti selkeä käsitys siitä, että visuaalinen naamioituminen on huimasti helpompaa kuin äänen tai elekielen naamioiminen.) Äitipukki oli kumartunut mummun ja naapurin Helvin puoleen ja kysynyt mummulta: "Kukas tämä nuuskunenä on?" Mummu hymyilee hellästi. "Äiti sanoi minua sillä lailla, nuuskunenä." (Mikä myöhemmin meni pieleen, kun mummun äiti ajoi mummun entisen miehen pois, kun tämä oli tulossa takaisin hakemaan mummua uudestaan vihille? Millainen äiti ajaa pois lastenlastensa isän niin etteivät nämä enää tavanneet isäänsä? Että minä inhoan kunniakäsityksiä, jotka saavat tuollaisia typeriä tragedioita aikaan. Mummulle mummun äiti oli kertonut tästä tapahtumasta vasta vähän ennen kuolemaansa, ilmeisesti katumapäällä. Missä vaiheessa tyttärestä oli tullut moraaliltaan vahdittavaa omaisuutta, missä vaiheessa nuuskunenä muuttui suvun taakaksi, häpäistyksi naiseksi, jonka aviomies karkasi toisen matkaan?)

Istumme sohvilla ja huomaan, että minun on täysin mahdotonta olla mummulle vihainen kaikista niistä asioista, joista olen vihainen sille toiselle mummulle, lapsuuteni malttinsa menettävälle mummulle. Toki he ovat sama ihminen jossakin mielessä, mutta toisaalta eivät. Tämä mummu on vanha ja hauras ja on helppoa nähdä, miten pahasti häntä on satutettu. Ei ihme, että hän pillastuessaan teki välillä tyhmästi ja ei ihme sekään, ettei hän osannut ajatella, että lasta pitäisi auttaa käsittelemään ja ymmärtämään tunteitaan ja olojaan niiden piilottamisen sijaan. Ei ihme sekään, että hän kohteli äitiä huonosti, olihan häntäkin kohdeltu huonosti nuorena naisena. Mummusta on kadonnut viimeisen viiden vuoden aikana hänen aiemmin kaikkialle paitsi eläinkuntaan ulottuva sitkeä kielteisyytensä ja rankaisevuutensa. Sieltä alta pilkottaa nyt esiin lapsi, joka ei ole se aiempien tarinoiden aina kiltti ja kohtelias ja jämpti ja harkitsevainen lapsi, joka ei koskaan menettänyt malttiaan eikä kiukutellut vaan kunnioitti ja totteli kiitollisena vanhempiaan ja etenkin isovanhempiaan, vaan ujo ja rakkautta kaipaava nuuskunenä. Mietin, miten tämä on yhteydessä siihen, mitä mummu kertoo muististaan: hän muistaa tarkasti enää lapsuutensa asiat. (Mutta epäilen vakavasti, että monet asiat on järjestelmällisesti ja väkivaltaisesti häpäisty piiloon hänen muististaan simputtamalla. Siihen aikaanhan lapset kuritettiin ja koulittiin kasvattamisen sijaan.) Välillä hän katselee kelloa eikä tunnista, miten sitä pitikään tulkita. Sitten äkisti kun kello on tasan jotakin, hän muistaa, että tämä tarkoittaa kel-lo on kak-si, selvä, kaksi. (Kun mummu sanoo kello on kaksi, hänen äänessään on lapsenkuultava sävy.) Mutta hän ei oikein muista, mitä oli tehnyt työkseen ja keitä me olimmekaan ja minkä väriset hiukset meillä piti olla ja niin edelleen. Hän koettaa salata sen, mutta välillä sen huomaa kysymyksistä, kuten hänen kysyessään, olenko vaalentanut hiukset. Olen joku toinen tuon hetken. Sitten hän näyttää hieman neuvottomalta ja hymyilee ja sanoo, että kyllä hiukset minua pukevat, hyvinkin. Ja sitten hän sanoo, ettei hänen muistinsa oikein ole sitä mitä ennen. Hänen "ennensä" on varmasti hyvin erilainen kuin silloin kun hän vielä jaksoi tuomita toiset. Tuntuu hyvin armeliaalta, että hänen raskas, tukahduttava ja karmea menneisyytensä huuhtoutuu vähitellen tiehensä ja että hän voi elää hoivaavassa ja iloisessa, pelottomassa maailmassa, jossa häntä ei pakoteta inhimilliseen kanssakäymiseen eikä riippuvuuteen kenestäkään muista kuin niistä, joita hän rakastaa ja jotka rakastavat häntä, eli hänen lapsistaan.

Toisaalta tuntuu karmealta tarkkailla tätä armon ja sovinnollisuuden tulvahtamista hänen elämäänsä, koska eikö se tarkoitakin, että pian hän katoaa? Aika usein, äidin mukaan, ja hänhän on ehtinyt laajassa suvussaan nähdä monta tapausta, ihmiset käyvät sovinnollisiksi hieman ennen kuolemaansa. Äkisti he lakkaavat kaunailemasta ja kadehtimasta, virittelemästä riitoja ja tuomitsemasta. Ehkä äkkikuolemissa onkin pahinta se, ettei niitä edellä sovituksen ajanjakso toisten kanssa?

Joka tapauksessa olen tyytyväinen siitä, että saan tuntea tämänkin mummun. Pidän tästä mummusta enemmän kuin siitä vihaisesta ja tuomitsevasta. Minun ei tarvitse olla varuillani. Voin halata häntä ja nauraa vapautuneesti ja kysellä tarkemmin, miltä tuntuu, kun ei muista kellotaulun merkitystä. (On kai hyvä varautua tulevaan.)

Äiti elää jonkinlaista siirtymäkautta. Yksikään jouluruoka ei ole sama kuin edellisinä jouluina. (Olen kyllä vähän pettynyt siitä, ettei hän ole tehnyt ihania marinoituja jättipapujaan. Minulle ne ovat sitä mitä monelle kai ovat kinkku ja laatikot, joista en ole koskaan oppinut pitämään, kun kerran maistoinkin niitä ensi kerran koulussa, mikä ei ole suotuisa ympäristö mieltymysten synnylle.) Ehkä tämä on hänen tapansa siirtyä kohti eläkeläisyyttä mielessään hivuttaen jo ennen kuin varsinainen askel pitäisi ottaa. Isä käy vanhemmaksi ja lempeämmäksi vuosi vuodelta. Heitä kohtaan on helppoa olla ystävällinen ja kiltti, koska olen niin monesta asiasta surullinen heidän puolestaan. Ehkä se on vähän turhaa, kun he eivät itse näytä surevan näitä seikkoja, mutta minusta kyllä olisi mukavaa, että heillä olisi ollut enemmän aikaa vapaalla oloon ja palautumiseen ja että äiti olisi aiemmin saanut pihansa, joka on hänelle valtavan tärkeä itsenäisyyden toteuttamisen ja omille mielialoille pyhitetty alue kodin piirissä aamujoogan lisäksi.

Lähdemme kotiin aikaisin, koska olemme Vompsun kanssa heränneet viiden-kuuden maissa. Viimeiset joulutoivotustekstarit saapuvatkin meidän jo nukkuessamme syvää, ansaittua unta kotona, puhtaissa lakanoissa pitkästä aikaa. Mikä ihana rauha. Nukun melkein kellon ympäri. Myös unessa saan tuijottaa tyhjään itsekseni. Voi että, miten sitä kaipaankaan. Nyt alkaa totisesti tuntua joululta!