sunnuntai 28. joulukuuta 2008

Uniloma

Sitten tulee uni. Kun rentoudun, se saapuu. Tuntuu, että päivät kauhtuvat entisestään. Myös aurinkoiset päivät käyvät ohuiksi ja tunnottomiksi, koska vaikka herään aamulla ja kävelemme auringossa ja ihailemme seinille viistoutuvaa valoa ja kuurapolarisoituja lehtiä heinikossa, heti auringon laskiessa olen valmis maastoutumaan sänkyyn. Vuorokauden viiden-kuuden tunnin unet ovat venyneet kuuteentoista-kahdeksaantoista tuntiin.

Ja jos valveen läpikuultavuus lasketaan mukaan, on kyseenalaista, olenko hereillä lainkaan. (Miksi on valve muttei herettä?)

Kumpikaan ei jaksa tiskata, joten likaisten astioiden vuori kasvaa. Vedenkeittimeenkin on haettava vedet vessan lavuaarista. Huomenna lienee pakko tiskata, sillä puhtaita lusikoita ei taaskaan enää ole. Mutta toistaiseksi en jaksa. On vaikeaa ajatella, että huomenna istahtaisin satulatuolille jotenkin uudistuneen oloisena ja hyväntuulisena. Palautuminen on eittämättä kesken. Tai jos aloitankin varovasti, teen pari tuntia hakemistoa ja kävelen säässä ja sitten käyn taas nukkumaan?

Jos uni edes olisi pehmeää ja ymmärrettävää tai umpihankea, ajattelen. Jos ja jos. Näen unta menneistä tapahtumista ja jo kesken unen tiedän varmasti olleeni tässä ennenkin ja tietäväni, mitä seuraavaksi tapahtuu. Jostain syystä aivoni valssaavat uudelleen ja uudelleen niitä kertoja, kun riitelimme vanhempien kanssa siellä vielä asuessani ja millainen pettymys taidelukioon menemiseni heille oli ja sitten siitä kun ensimmäinen ja ajallisesti varsin lyhykäiseksi jäänyt poikaystävä hakkasi minut. Repeat, uudelleen ja uudelleen. Näen unta myös siitä, kuinka kirjoitan S:lle postikorttia ja toivon, että hän tällä kertaa vastaisi. Niin hän tekeekin, mutta vain kertoakseen, ettemme voi enää olla ystäviä, että muistutan häntä kaikesta siitä, minkä hän haluaa unohtaa. Hän on leikkauttanut hiuksensakin kampaajalla, ja muistan hänen vastaavan niin jo siinä vaiheessa kun muotoilen sanoja päässäni ja pureksin kynän tulppaa ja siirrän sanat postikortille koettaen pitää tyylin kepeänä mutta intiiminä, samaan aikaan läheisyyttä osoittavana ja mahdollisimman avoimena tulla ja mennä ja olla takertumatta ja pitäen tarkasti silmällä, ettei mikään sanavalinta voi aiheuttaa syyllisyyttä eikä tuskaa. (Haa, sellaiseen kun kykenisi.) Miksi minä tätä korttia kirjoitan, ihmettelen unessa, mutta yhä uudelleen kirjoitan: "Hei ihana S! Siitä on monta ikuisuutta, kun olemme nähneet ja joskus minusta tuntuu tosi kurjalta, kun muistan, miten kivaa meillä oli ennen yhdessä..."

Valveella tai valveenkaltaisessa makaan hämärässä huoneessa aurinkokävelyiden lomassa ja välillä minua itkettää, koska olen niin väsynyt. Tai ehkä minua väsyttää, koska minua itkettää niin kovasti. En osaa sanoa. Kaikki työn alta sivuun lakaistu saa nyt lainehtia ylitseni paksuna ja hyytävänä ja jähmeänä. Mietin, kenet nykyisistä ystävistäni tunnen vielä viiden vuoden kuluttua. Keitä näen useammin kuin kerran puolessa vuodessa, esimerkiksi. Keiden elämästä tiedän muutakin kuin sen minkä voin lukea Facebookista.

Tuntuu, että elämä aaltoilee. Tiettyinä jaksoina saa hurjasti uusia tuttavia, joiden nimiä ei enää oikein tunnista kymmenen vuoden kuluttua. Joku jää mieleen, lämmin häilähdys, seisoimme jonossa ja keskustelimme elämästä jatkuvassa kaipauksessa. Hei, sinusta on tullut jossakin vaiheessa professori, huomaan. Dsiisus. Muutkin ovat selvästi aistineet, että sinussa asiat ovat järjestyksessä ja että hohkaat lämpöä. (Kuinka toivonkaan, että voisin itse olla sellainen, mutta ei minussa ole sellaiseen voimaa kuin hyvin harvoin ja vain oman kriisini hetkillä.)

Suurin osa ihmisistä jää vieraiksi. He ovat loistavia pyrstötähtiä, he rätisevät taivaan halki kirkkaina ja briljeeraten yksityiskohdilla. He tunnistavat asioita, joita ei itse osaa kuvitella tunnistavansa. Ne voisi tunnistaa, jos olisi joku toinen, eli olisi elänyt jonkun toisen elämää. Sellaista, jossa olisi luontevaa asettua asumaan paikkakunnalle tai naapurustoon, joka on hip ja jossa asuu luovaa luokkaa ja jossa ihmiset pitävät jotenkin itsestäänselvyytenä, että apurahoja haetaan, koska yhteiskunta on siinä mielessä vääristynyt, ettei se maksa kansalaispalkkaa. Säikähdin kovasti, kun minulle ehdotettiin itsestäänselvyyden kuuloisesti, että minun pitäisi hakea apurahaa. Ikään kuin voisin jotenkin ansaita sellaisen.

Minua häiritsee se, ettei apurahoja voi hakea ilman todisteita yhteishengen nostattamisesta. Ja silti, esimerkiksi eräs hymyilevä Siwan kanssa on nostattanut toiveikkuuttani paljon enemmän kuin kaikki viimeisen kymmenen vuoden aikana kirjoitetut ja suomennetut kirjat yhteensä tai kaikki näytelmät, jotka olen elämäni aikana nähnyt. Mutta saako hän hymystään apurahan? Eipä tietenkään. Hymyileminenhän ei ole luovaa. Tai miksi apurahoja ei anneta kerjäläisille, jotka istuvat pakkasessa? Tänään se mies, joka yleensä istuu Hakaniemen torin laidassa, istui keskustan Sokoksen seinustalla. Häneen henkilöityy ainakin minun mielen kuvastossani enemmän kuin mihinkään muuhun inhimillistä hätää ja epätasa-arvoa ja tarvetta miettiä, mitä niille voisi itse tehdä. Ei mikään taide ole saanut minua yhtä kuohuksiin. (Miestä voisi tarkastella ympäristötaiteena, ellei se olisi kertakaikkisen karmeaa ja epäinhimillistä.) En voi oikein mitään sille, että minusta on paljon tärkeämpää miettiä, miten kaikille voitaisiin saada lämmin koti ja ruokaa ja turvaa ja mielenterveyspalveluita ja niin edelleen, kuin että tienaanko itse apurahoina tonnin, pari enemmän vuodessa, kun kuitenkin ne työt, joita teen, ovat kaiken lisäksi kivoja, vaikka niistä maksetaankin sen verran kehnosti, että ne asunnot, joiden myyntisummiin saan lainalupauksen, ovat saman hintaisia kuin joidenkin muiden kesämökit. Mutta entä sitten: maailman mittakaavassa asun joka tapauksessa luksuksesti, koska minulla on lämmin vesi kraanan käännön päässä. Hampaani on paikattu, minulla on yliopistotutkinto. Hitto vie, köyhyyskin on täällä vielä kaukana kohtuullisesta elämästä. (Minusta ystävien ja meidän taloutemme tuloero on tavallaan hassu, mutta toisaalta varsin reilu: en haluaisi kuitenkaan olla heidän töissään. He eivät voi lähteä kävelemään auringonpaisteessa keskellä päivää, koska heillä on kellokortit. Ja odotan vähän levottomasti, mitä sitten tapahtuu, kun Vompsu valmistuu ja alkaa tienata. Se turmelee niin monet. Vaikka toki olen luottavainen: en olisi mennyt hänen kanssaan naimisiin, jos uskoisin hänen alkavan haluta enemmän ja enemmän ja alkavan halveksua minua, koska minä en halua.) Minun kohdallani yksi jyrkän oloinen raja menee siinä, etten osaa itse kuvitella hakevani apurahaa. Hyvänen aika, on varmasti ihmisiä, jotka tarvitsevat sitä paljon enemmän. On vaikeaa kuvitella, että saisin nukuttua, jos tekisin jotakin, josta tuntisin näinkin voimakkaasti sen olevan minun kohdallani väärin. (En usko, että moraalin mittapuut ovat samanlaiset kaikille eli jos jostakusta toisesta on ookoo hakea apurahaa, se on minullekin ok hänen kohdallaan. Mutta minun olisi vaikea itse hakea sellaista. Aivan liian suuri osa valveestani menee ajatteluun ja käytännön asioiden hoitamiseen ja tunteideni setvimiseen, jotta sellainen voisi mitenkään olla okei. Sitä paitsi olen varsin hyvä tekemään monenlaisia töitä, mitä pidän positiivisena seikkana. Minusta on mukavaa ajatella, että annan yhteiskunnalle enemmän kuin otan siltä, myös rahan mielessä. Toistaiseksi olen huimasti velkaa jo opintojenikin maksamisesta ja aiemmin tein vapaaehtoistyötä ympäristöjärjestössä ja nykyään koetan jotenkin - huvittavaa kyllä - paikata velkaani esimerkiksi kirjoittamalla blogia. SK:n diili häiritsi tätä ideaa jonkin verran mutta nyt puhallun taas täysin palkein sen voimalla eteenpäin. Toisaalta voi kyllä olla niin, että ajatukseni ovat täysin käyttökelvottomia kellekään muulle... se ei lainkaan hämmästyttäisi minua. Ihmiset ovat NIIN erilaisia!)

Kuulen yhä selvemmin, miten etäännymme joidenkin ystävien kanssa. Siinä on surumielisyyttä, mutta samalla vapauttavuutta. Tosin peiton alla maatessani mietin, onko vapauttavuus itse asiassa turvallisuushakuisuutta, koska on helpompaa hyväksyä luopuminen kuin yrittää ponnistella luopumisen estämiseksi. Mutta samalla tiedän, että minun on vaikeaa ymmärtää joitakin asenteita ja asioita ja että vastaavasti toiset varmasti kokevat minut hankalaksi näissä samoissa kohdissa. Onhan minulla onneksi ainakin muutama sielunsiskokin näissä asioissa, he ovat opiskelleet samaa alaa (filosofiaa) ja ovat nyt luopumassa siitä ja hankkimassa koulutuksen ihmisiä auttamaan ja hoivaamaan, hieman sen suuntaisesti kuin itsekin olen miettinyt jossain vaiheessa tekeväni. Mutta alanvaihdos olisi järkevin tehdä sitten kun näemme, minne asetumme Vompsun kanssa asumaan, ja sitä taas ei voi oikein tietää ennen kuin hän valmistuu yliopistosta ja saa työpaikan. Mutta tosissani luulen, että minun olisi järkevin tehdä alanvaihdos 0ppisopimuskoulutuksen kautta, jos nyt en sitten kiinny kääntämiseen tarpeeksi siihen kiinnittyäkseni (ja minun on vaikeaa kuvitella, että niin voisi käydä; kääntäminen on lawrencen-yksinäistä ja tekee minut nähtävästi entistäkin epäsosiaalisemmaksi). Minun on vaikeaa kuvitella enää meneväni mihinkään kouluun. En ole erityisemmin nauttinut oppilaitosympäristöistä ja sekä fysioterapian että sosiaalityön pääsykokeisiin lukiessani sain lähinnä karmivat vastareaktiot pääsykoekirjojen tekstin yksiäänisyyttä vastaan. Käytännön työt kuitenkin yleensä sallivat oppikirjoja paremmin erilaisia lähestymistapoja. (Pakkohan niiden on, sillä jokainen tekee työtä joka tapauksessa omalla persoonallaan ja omasta arvopohjastaan käsin.)

Valveilla pitäisi pysyä sen verran, että jaksaisi vertailla tilitoimistojen tarjouksia, mutta ei siitä tunnu tulevan oikein mitään. Huomaan, etten osaa ajatella niin vakavasti tätä tilitoimistorumbaa ja yritysrumbaa ja työpestiäni. Olen enemmän suruissani kaikista niistä itselleni tärkeistä ihmisistä, jotka olen menettänyt, sekä siitä äkillisestä oivalluksesta, että ehkä itsekin haluan menettää jotkut ihmiset nyt, tästä tilanteesta, koska heidän seurassaan käyn raskaaksi ja surulliseksi ja tunnen ajatukseni sopimattomiksi. Ja samalla olen vihlovan onnellinen niistä ihmisistä, joita rakastan niin kovasti, etten osaa kuvitella, miten rikkoutuisin heidän menettämisestään. Heitäkin on monta. Heidän kanssaan en vain osaa tuntea heitä enkä itseäni hankalaksi vihattavalla tavalla, en vaikka kuka tekisi mitä hyvänsä.

En tiedä, miksi näen unia menneisyyteni tapahtumista, mutta ehkä se liittyy jotenkin tähän ystävyyksien prosessoimiseen. Tai väsymykseen. Tai muutoksiin. Tai siihen, että minusta on täysin mahdotonta sanoa, mitä työtä tahtoisin tehdä kuuden kuukauden kuluttua. (Ehkä olisi hakeuduttava taas ammatinvalintaneuvojalle?) Mutta tuntuu kummalliselta nukkua niin monia tunteja vuorokaudessa ja huomata valveillakin miettivänsä lähinnä ystävyyttä ja sen vaikeutta ja omaa armottomuuttaan. Ei minun ole mikään pakko pitää kaikista eikä pinnistelemällä yrittää pitää kaikista. Eikä minun ole pakko yrittää tuntua kaikista miellyttävältä, koska en onnistu siinä kuitenkaan ja liika yrittäminen vain tuntuu uuvuttavan minut. Ei minun tarvitse olla mainio eikä briljantti eikä luova eikä kekseliäs eikä edes aina ja kaiken aikaa saatavilla ja ystävällinen ja tunnelman vietävänä. Riittää, että käyttäydyn ystävällisesti ja hoidan työni ja asetan rajani järkevästi. (Ikään kuin se olisi helppoa...) Kuuntelen sitä, miltä minusta tuntuu.

Nyt tuntemus käskee minua nukkumaan, kuten niin usein tämän loman aikana.

8 kommenttia:

suklaahirviö kirjoitti...

Tajuan tosi hyvin kun sanot, että haluat oppisopimuksen kautta saada paikan työmaailmassa. Itsellä on vähän samansuuntaiset yritelmät menossa. Aikuisopiskelu on tavallaan aika vaikea tie ja ainakin mulle maaseudulla asuvalle melkein mahdotonta jo välimatkojen + kustannuksien yms. vuoksi.

Vaikea sanoa etukäteen mitä "kunnon palkka" ja valmistuminen ammattiin ihmiselle oikeastaan tekee. Mä ainakin uskon että sun Vompsusi pysyy ennallaan. :) Mutta kaikki ei tietysti pysy.. itse olen ollut todistamassa sellaista, että ihminen muuttuu TÄYSIN. Mutta kummassakin näissä tapauksissa oli kyse naisesta - hassuako..? Alkoi jakkupukujen shoppaus ja ei siinä mitään, mutta sellainen nenän vartta pitkin katsominen niitä kohtaan, jotka ei jaa samoja unelmia tai kykene pärjäämään yhtä hyvin.

Nuo apurahajutut on siitä jänniä, että nekin ovat tavallaan verkostuneita. Taitaa sama jengi pyörittää aina niitä hakemuksia ja välillä toiset on päättämässä kun toiset hakee, välillä päinvastoin. ;) Ristiin rastiin.. ja kaveria ei jätetä.

Paula kirjoitti...

Bloggauksen ja kommentin luettuani mulle tuli sellainen tunne, että olen jotenkin paha ihminen, kun nyt kerran olen tuore apurahatutkija minäkin. En tiedä, ei kai tarvitsisi puolustella, mutta selitän kuitenkin omaa kantaani hiukan...

Minulle apurahan saaminen merkitsee sitä, että voin tehdä tutkimusta, joka on omasta mielestäni hyödyllistä. Mulla on tutkinnot fysiikasta ja kotimaisesta kirjallisuudesta, joista jälkimmäinen on ollut aika lailla hyödytön säännöllisen leipätyön hakemisen kanssa. (Tässä mielessä samastun tavattomasti tämän blogin kirjoituksiin humanistin työllistymisestä ja sen vaikeudesta.) Fysiikan tutkinnolla taas saisi hyvinkin töitä, mutta uudessa kotimaassani niitä maisterintutkinnolla saatavia fyysikon töitä on lähinnä öljyteollisuudessa, jonne en missään nimessä tahdo. Olen hakenut erilaisiin hommiin uusiutuvan energian alalla, mutta en ole päässyt, niihin useimmiten tarvittaisiin enemmän koulutusta ja työkokemusta kuin minulla on. Nyt olen töissä ympäristöjärjestössä, josta kyllä tykkään, mutta työt ovat monen sadan kilometrin päässä kotoa. Ei sellaista loputtomiin jaksa.

Apurahan saaminen oli minulle sikäli lottovoitto, että nyt voin alkaa tehdä ilmastontutkimusta. Toki minäkin voisin koettaa työllistyä luovemmin ja olenkin esimerkiksi myynyt käsitöitä ja valokuvia tämän kuluneen syksyn aikana. Rahallisesti pärjäisimme juuri ja juuri ainoastaan kumppanini tuloilla, mutta nähtävästi minun itsenikin täytyy tehdä jonkinlaista suhteellisen säännöllistä työtä, muuten ahdistun kamalasti. Pääasiallinen kotona oleilu ei sovi minulle ollenkaan, se on jo nähty.

Jotenkin tuntuu, että sinulle apuraha on jotain ylimääräistä hyvää, jotakin jota otetaan vastaan vaikka ei oikeastaan tarvittaisikaan. Minulle apurahan saaminen mahdollistaa tutkimuksen, jota en muuten voisi tehdä. Tietysti se raha saattaa sitten jollakin katsannolla olla joltakulta toiselta pois. En osaa tuntea siitä huonoa omaatuntoa, sillä ei ole helppoa arvioida, olisiko joku rahoittamatta jäänyt projekti ollut tärkeämpi tai tarpeellisempi kuin minun projektini. Koen saaneeni apurahan nimenomaan projektilleni, tutkimukselleni, en niinkään itselleni tai minkään oman erinomaisuuteni tähden. Jos nyt katselee vaikka Koneen säätiön tänä vuonna myönnettyjä apurahoja, niin aika paljon siellä näyttää olevan juuri ilmastonmuutoksen tutkimukseen liittyviä projekteja, mutta on myös esimerkiksi taiteen ja kirjallisuuden perustutkimusta. Moni näistä projekteista jäisi tekemättä, jollei apurahaa olisi tullut.

Mitä tulee siihen, että apurahat saataisiin suhteilla, niin yleisesti en osaa tätä kommentoida kun en systeemiä tarpeeksi hyvin tunne. Omalla kohdallani tilanne on ollut aika lailla päinvastainen. Uudessa kotimaassani minulla nimenomaan ei ole suhteita, jotka olisivat voineet auttaa saamaan jonkinlaisen palkallisen homman yliopistolta. Ei minulla ollut suhteita Koneen säätiöönkään päin, mutta jostain syystä ne yllätyksekseni päättivät rahoittaa minua. Koen, että tämä oli minun keinoni päästä täkäläiseen tiedemaailmaan vailla niitä tarpeellisia suhteita.

Sikäli taas ymmärrän hyvin Veloenan kantaa, että en kyllä hakisi lisärahoja pelkästään omaan elämiseeni, jos kerran muutenkin tulen toimeen. Haen lisää apurahaa projektini kenttätöihin, koska toteutuessaan ne tekevät koko tutkimuksesta mielekkäämmän. Lisäraha kuitenkin nostaisi ainoastaan tutkimuksen sasoa (toivon mukaan), ei omaa elintasoani. Kumppanini tekee myös ilmastonmuutokseen liittyvää väitöskirjatutkimusta hyvin pienellä stipendillä, joka ei varsinaisesti ole apuraha mutta toimii hyvin samalla periaatteella. Sisareni on ollut meille kamalan vihainen siitä, että kumppanini ei hae lisää apurahoja pelkästään siksi, että oma elintasomme nousisi. Olemme perustelleet oman kantamme sillä, että kun kerran tulemme juuri ja juuri toimeen, emme tarvitse lisärahaa. Joku muu tarvitsee sitä varmasti enemmän kuin me. Sisareni ei ole voinut käsittää tätä kantaa ollenkaan... Kuulemma kumppanini on hölmö. Toisaalta kumppani on diplomi-insinööri, joka varmasti voisi työllistyä sinne öljyteollisuuteen tai muuhun teollisuuteen kovalla rahalla, jos haluaisi. Kyllä hänellekin nimenomaan stipendi mahdollistaa sen, että hän voi tehdä ilmastonmuutokseen liittyviä hommia eikä jotain ympäristön kannalta haitallisempaa.

Kirjoitinpa pitkät jutut... En tiedä, olisiko tätä tarvinnut näin kovasti puolustella? Minullakin on joulun jäljiltä niin hutera olo, että tuntuu, kuin kaikki omassa elämässä olisi jotenkin vinossa.

Veloena kirjoitti...

Ehkä levottomuus tarttuu? o_0

Nämä OVAT tavattoman monimutkaisia asioita. Jotenkin se kaikki, että asettaa samalle viivalle sen, että voi joskus käydä syömässä korvapuustin kahvilassa ja sen, saako joku bangladeshlainen tyttö koulutusta, tekee ihan tajuttoman epävakaaksi. Tai että yrittää jotenkin haarukoida itselleen, mikä on järkevä tulotaso. Minusta tuntuu oikeastaan siltä, että tienaan aika paljon, koska meillä on ollut varaa esimerkiksi pitää viime talvena pitkä loma ulkomailla asuen. (Siksi kuulostikin niin hullulta ajatus, että siihen vielä apurahoja päälle.)

Toisaalta sitten tinkasin oman viime keikkani palkan viisisataa suuremmaksi, koska ajattelin sen lomarahaksi itselleni ja että olisi väärin polkea niin suuresti kääntäjien liiton suositushintoja. Huooh. Otapa tästä selvää... ;)

En osaa sanoa apurahojen verkottuneisuudesta mitään. Olen aivan ulkona siitä systeemistä, vaikka tiedänkin monia, jotka tekevät tutkimustaan apurahalla, ja koulutukseni puolesta tiedän, että on monia aloja, joilla käytännössä kaikki tutkimus on apurahalla tehtävää. Tutkimustyössä se on hyvin ymmärrettävää, mutta esimerkiksi kääntämisen kohdalla tuntuu kummalliselta, että kustantamoiden käytäntöä maksaa kääntäjille liian pienet palkkiot sillä lailla tuetaan. Tietysti suomi on pieni kielialue, mutta entä jos kustantamoita suoraan tuettaisiin sillä velvoitteella, että on maksettava minimipalkkaa?

Ylipäänsä koko systeemi tuntuu tavattoman monimutkaiselta: paitsi että on palkkoja, on tekijänpalkkioita, työpalkkioita ja apurahoja... On vaikeaa ymmärtää, miten tämä voi olla helpompi systeemi kuin sellainen, jossa kaikki vain saisivat palkkaa ja maksaisivat siitä samansuuruisia sosiaalikuluja, jotka takaisivat heille eläkkeen ja terveydenhuollon. (Puhumattakaan nyt tuen eroista esim. aikuisopiskelussa oppisopimuksen ja monimuotokoulutuksen välillä; siinäpä on vasta kahden kerroksen kansalaisia suorittamassa aivan samalla metodilla aivan samaa tutkintoa...)

Huuooh, on niin raskasta toisinaan aina jyskähtää pää edellä näihin käsittämättömiin oman elämänsä järjestämisen jäävuoriin. Ja etenkin kysymykseen, mikä olisi kohtuullista. Onko kohtuullista järjestää omaa elämäänsä edes kohti kohtuullisuutta, jos sitten tuntuu siltä, että on sen takia kohtuuttoman hankalaa selvitä jotenkin puhtain paperein ihmissuhteiden törmäyskursseissa... aargh.

Noh, onneksi tämä on vain ainoa elämä eikä siis sen vakavampaa ;).
Hittolainen, miten kamalaa olisi, jos joutuisi päättämään joidenkin TOISTEN ratkaisuista. Nyt saa sentään vain kantaa vastuuta omista pähkäilyistään ja pöhköilyistään. Ja niiden selittämisestä :D, kaupanpäälle.

paulasankelo kirjoitti...

No höh, kirjoitin pitkän kommentin ja tietokone tilttasi. Mutta siis: mulla on ihan sama tunne kuin sinullakin, että oma elintaso on jo korkea ja että lisärahaa ei tarvitsisi yksinomaan sen korottamiseen. Vaikka tulot ovat meilläkin olleet pienet ja ero "oikeissa" töissä käyviin kavereihin on toisinaan aika huimaava, niin sitä parempi, olemme onnellisempia näin. Siksi ymmärränkin hyvin sen ajatuksen, ettei tahtoisi hakea apurahaa, jos hommat eivät sen seurauksena muutu ja jos oma tulotaso on jo riittävä. Olen myös ihan samaa mieltä siitä, ettei tiettyjen alojen palkkauksessa saisi lähteä siitä, että työntekijä hakee palkan päälle itselleen apurahaa. Se on yhtä typerä ajatus kuin se, että opiskelijan täytyisi ottaa lainaa opintorahan päälle...

Omassa tapauksessani apurahan saaminen ei hahmotu niinkään rahallisen elintason kysymykseksi vaan kysymykseksi siitä, voinko ylipäänsä tehdä haluamaani hommaa vaiko en. Koen, että apurahan saadessani olen luonut itselleni työpaikan; teen tutkimusta, jota ei välttämättä muuten tehtäisi lainkaan. Ja jos tämä työ ei minusta olisi arvokasta, en sitä haluaisi tehdä alun alkaenkaan, tulipa raha mistä hyvänsä. Siksikään en osaa ajatella, että ehkä en ansaitsisi rahallista tukea tälle työlle. Jos kokisin, ettei sitä kannattaisi tehdä, en haluaisi käyttää siihen myöskään omaa aikaani, rahasta viis.

Kohtuuden kysymys on ikuinen... Näin joulun jälkeen minulla on niin hirveä materialismiähky, että suorastaan kaipaan päästä taas tätä kaikkea pakoon omaan pikku elämään, jossa yritän pärjätä vähemmällä. Elintaso tuntuu minusta korkealta siinä vaiheessa, kun on kirpparilta vaatteet, tarpeeksi ruokaa, varaa maksaa oma osuus vuokrasta yhteisasunnossa (ts. meidän lisäksi kämppis) ja rahaa lääkkeisiin, jos sellaisia tarvitaan. Toisaalta minua vaivaa usein se, että suurempi tulotaso mahdollistaisi eettisemmän kuluttamisen. Jos olisi enemmän tuloja, voisi ostaa johdonmukaisesti kaiken luomua ja reilua kauppaa ja paikallista ja tarpeeksi hyvälaatuista, kestävää tavaraa. Jos olisi rikkaampi, voisi kulkea aina pintateitse lentämisen sijaan. Kyllä tämä minua usein vaivaa aika paljonkin. Saa nähdä, miten paljon tilanne muuttuu nyt, kun on joka tapauksessa kahden ihmisen säännölliset tulot käytettävissä.

Sitten sitä ajattelee usein, että kyllähän kahdestaan pärjää vaikka kuinka pienellä rahalla ja etenkin jos on terve, mutta jos lapsia tulisi tai jompikumpi sairastuisi, oltaisiin heti tosi tiukoilla. Sikäli köyhyyden romantisointi on syvältä. Olisin varmasti onnellisempi, jos minulla olisi sen verran säästössä, että siinä olisi pieni puskuri esimerkiksi juuri sairastumisen varalta. Onko sellaisen turvan toivominen kohtuullista? Eihän valtaosa maailman ihmisistä saa elää yhtä turvattua elämää kuitenkaan...

Joo, levottomuus tarttuu, mutta lähinnä joulu ahdistaa.

tutetiti kirjoitti...

"Tietysti suomi on pieni kielialue, mutta entä jos kustantamoita suoraan tuettaisiin sillä velvoitteella, että on maksettava minimipalkkaa?"

Minäkään en ole yksityiskohtaisesti perehtynyt apurahoihin, mutta ymmärtääkseni niiden ideana on edistää sellaisen kirjallisuuden suomentamista, jota muuten ei käännettäisi. Kustantamojen intressinä on käännättää sellaista, mikä myy: kevyttä amerikkalaista kirjallisuutta ja Nobel-voittajia. Apurahojen ansiosta voidaan maksaa jotakin myös vaikeamman ja marginaalisemman kirjallisuuden suomentajille. Mitenkään helppoa rahaa apuraha ei kuulemani mukaan ole, vaan ihan tosissaan on tehtävä työtä senkin rahan eteen, niin kuin työtön joutuu ponnistelemaan työttömyyskorvauksen ja pysyvästi vammautunut sairaseläkkeen puolesta. Ainakin kuvittelen, että tekemäni asiakaspalvelutyö on monin verroin helpompaa ja kevyempää kuin apurahojen tai sosiaaliturvan anelu.

Rahan anelu on työnä turhauttavaa, mutta täytyy sanoa, etten ole vieläkään päässyt perille, millainen leipäpuu sitten olisi kaikkien mielestä hyväksyttävä. Täällä asiakaspalvelussa kovan onnen graduntekijä kauhisteli taannoin, miten palkkamme maksaminen kuluttaa verovaroja, mutta kyllähän verotuloilla tuetaan myös yrittäjiä. Osa yrityksistä toki menestyy niin hyvin, että valtio jää saamapuolelle, mutta silloinkin on usein vaikea tajuta, mitä tekemistä kyseisellä työllä on ihmisten konkreettisten elinehtojen kanssa. Omavaraiseläjille taas ollaan vihaisia siitä, että he käyttävät aikaa tehottomaan ruoantuotantoon, josta ei juurikaan kerry verotuloja, mutta turvautuvat kuitenkin tiukan paikan tullen verovaroilla kustannettuun terveydenhuoltoon. Ainut kunniallinen tapa tienata leipänsä olisi siis ilmeisesti muuttaa erämaahan ja sinnitellä siellä hengissä niin kauan kuin pystyy. En jaksakaan enää liiemmin murehtia taloudellisella riippuvuuttani vaan koetan elää päivä kerrallaan siinä toivossa, että kaupasta huomennakin saa jotain syötävää.

"olisi väärin polkea niin suuresti kääntäjien liiton suositushintoja"

Hyvä että onnistuit korottamaan. :) Kääntäjän kompetenssit -kurssilla muuten neuvottiin, että ensi alkuun kannattaa tarjoutua ilmaiseksi työvoimaksi yrityksiin, jotta kertyy työkokemusta, joten se noista suositushinnoista... mutta onhan niihin ainakin jännittävää verrata omia palkkioita.

suklaahirviö kirjoitti...

Niin siis tähdennetään oikein tähtisesti sitä, että en siis sano että apurahoilla eläminen olisi jotenkin huonoa tai tuomittavaa. Sitä vaan että se tie ei olisi esim. oma tieni, koska koen sen maailman tosi vieraaksi itselleni.

Yksi ystäväni sai apurahaa 'verkostumatta', ihan oikeastaan vaan siksi kun aihe sattui olemaan pinnalla sillä hetkellä. Mutta hänen opinnäytteensä ei valmistunutkaan ja kaveri tunsi aivan tautista syyllisyyttä siitä pohjimmiltaan tosi pienestä apurahasta jonka sai.. ja joka siis ei sitten tuottanutkaan valmista opinnäytettä. Minä kyllä sanoin ettei sitä kannata murehtia (valmistumatonta opinnäytettä siis), koska eihän ole sanottua että joku toinen apurahanhakijakaan olisi omansa valmiiksi tehnyt, vaikka olisi kaverin asemasta saanut sen rahasumman.

En tiedä, tietty meitä ihmisiä on moneksi, mutta itse kyllä haluaisin ihan PALKKATYÖN, palkan ei tarvitse olla iso eikä mitään,mutta ainakin siis itselleni sellainen _selkeys_ sopii paremmin kuin joku muu systeemi. Jotain toista voi ajatus taas sellaisesta palkkatyöstä ahdistaa.

tutetiti kirjoitti...

Ei tässä keskustelussa mielestäni ole esiintynytkään tuomitsevia vaan pikemminkin syyllisyydentuntoisia äänenpainoja.

"Minusta on mukavaa ajatella, että annan yhteiskunnalle enemmän kuin otan siltä, myös rahan mielessä. Toistaiseksi olen huimasti velkaa jo opintojenikin maksamisesta ja aiemmin tein vapaaehtoistyötä ympäristöjärjestössä ja nykyään koetan jotenkin - huvittavaa kyllä - paikata velkaani esimerkiksi kirjoittamalla blogia."

Minun on vaikea ajatella, että olisit jotenkin velkaa yhteiskunnalle. Olet kertonut, miten koulutoverisi keräsivät räkää kuppeihin ja kaatoivat niskaasi; minusta tällainen on koulukiusatun muulle yhteiskunnalle suomaa terapiaa, josta ei myöhemmässä elämässä ole mahdollista vaatia liian suurta korvausta. Ainakin minä aion juuri tästä syystä opiskella ihan niin pitkään kuin sielu sietää, ja olen myös tuonut periaatteeni moneen otteeseen esille julkisuudessa, jos se osaltaan auttaisi laskelmoivia ihmisiä suhtautumaan vakavammin koulukiusaamiseen. Peruskoulu ja lukio ottivat minulta paljon enemmän kuin antoivat, joten minun kohdallani saaminen alkaa vasta yliopistoon pääsemisestä, jonka myötä aloin myös saada opintotukea. Sinäkään et ymmärtääkseni saanut vielä peruskoulussa verorahoille minkäänlaista vastinetta, joten samaa logiikkaa voisi soveltaa myös sinuun. Tietenkin yhteiskunta syyllistää parhaansa mukaan opiskelijaa, mutta subjektiivista syyllisyyttä en ole milloinkaan tuntenut opiskelusta.

Vapaaehtoistyöhönkään minua ei ole motivoinut halu maksaa velkoja tälle vastenmieliselle yhteiskunnalle vaan maailman parantamisen velvollisuus. Palkkatyössä tarjoutuu kovin harvoin mahdollisuus puuttua vääryyksiin, koska palkkatyöt ovat osa vinoutunutta koneistoa. Ammattiauttaja kenties pystyy palkkatyössään auttamaan jotakuta, mutta sekin riipuu paljolti henkilökemiasta, joten sikäli luotan enemmän vapaaehtoiseen ystävyyteen ja avunantoon. Toki esimerkiksi sinä tulet toimeen hyvin monenlaisien ihmisten kanssa ja osaat tarkastella asioita eri näkökulmista, joten sinusta tulisi varmasti parempi ammattiauttaja kuin monista suoraa päätä peruskoulusta alalle pyrkineistä. Pahimmillaanhan auttamistilanteissakin käy niin, että potilasparka auttaa auttajaa tyydyttämään pätemisen, manipuloimisen ja rahan ansaitsemisen tarpeitaan saamatta itse ollenkaan apua.

文章 kirjoitti...

AV,無碼,a片免費看,自拍貼圖,伊莉,微風論壇,成人聊天室,成人電影,成人文學,成人貼圖區,成人網站,一葉情貼圖片區,色情漫畫,言情小說,情色論壇,臺灣情色網,色情影片,色情,成人影城,080視訊聊天室,a片,A漫,h漫,麗的色遊戲,同志色教館,AV女優,SEX,咆哮小老鼠,85cc免費影片,正妹牆,ut聊天室,豆豆聊天室,聊天室,情色小說,aio,成人,微風成人,做愛,成人貼圖,18成人,嘟嘟成人網,aio交友愛情館,情色文學,色情小說,色情網站,情色,A片下載,嘟嘟情人色網,成人影片,成人圖片,成人文章,成人小說,成人漫畫,視訊聊天室,性愛,自拍,情色論壇,性感影片,正妹