perjantai 5. joulukuuta 2008

Viisikymmensenttinen

Pukuhuoneessa viisikymmensenttinen vierähtää takkini taskusta ja poukkaa lattialle päästäen kirkkaan äänen. (Vai lattiako äänen päästää? Ei kai kumpikaan yksinään; tästä näkee, miten helppoa on käyttää epätäsmällistä kieltä.) Nainen kääntyy katsomaan kolikkoa ahneesti, kuin refleksinä. Sitten hän vilkaisee minua alta kulmiensa. "No, etkö aio nostaa sitä?"

Pudistan päätäni ja hymyilen. Sillä hetkellä, kun olen tajunnut rahan putoavan, olen päättänyt jättää sen siihen. "Ei, antaa olla. Ehkä löytäjä ilahtuu. Tämähän on normaalisti lasten pukuhuone. Niille viisikymmentä senttiä on niin paljon enemmän." Naisen ilme muuttuu nyreäksi. "Vai lapsille... sitä ennen tässä kyllä varmasti käy siivooja." Kohautan hartioita ja vilkaisen naista ystävällisesti samalla kun sullon jumppamattoa kassiin. "No kai se siivoojakin siitä voi ilahtua. Monestihan siivojana on maahanmuuttajia, heille ehkä raha on isompi kuin minulle."

Nainen alkaa silminnähden ärtyä, ja äkkiä muistan elokuvan Seitsemäs manner ja sen kaikkein eniten kohua aiheuttaneen kohtauksen, jossa rahaa vedetään vessanpöntöstä alas. Se, että koko perhe teki itsemurhan (tai mitenkä se nyt ilmaistaisikaan teknisesti, päätti tappaa itsensä perheen kesken) ei järkyttänyt katsojia yhtä paljon kuin se, että seteleitä sullottiin vesiklosettiin ja kiskaistiin nupista. Ehkä olen päässyt tuon hämmästelemäni asenteen äärelle.

Kun katson häntä odottaen ja uteliaana, hän kivahtaa: "Ei rahaa voi noin vain kylvää lattioille.Ei niin vain VOI tehdä!" Se on hassu väite, koska eikö se, että asia on juuri tapahtunut hänen läsnäollessaan ja todistaessaan, ole kaikista paras falsifikaatio ajatukselle, ettei niin voi tehdä. Jos niin tapahtuu, taatusti niin voi tapahtua. Jos joku vain kertoisi asiasta, hän voisi sentään väittää tämän valehdelleen. Mutta mitä hän aikoo nyt tehdä? Väittää aistiensa valehdelleen? Väittää minun jotenkin huijanneen, että kolikon kiille olikin kissankultaa ja kilahdus nauhoitettu ja esiripun (minkä esiripun?) toiselta puolen (ehkä suihkuhuoneesta?) ja kaikki ennaltasuunniteltua hänen petkuttamisekseen? Vai aikooko hän - tämä on tietysti kutkuttavin skenaario - väittää, että itse todellisuus tai Jumala tai minkä hän nyt sitten ajatteleekin perustavanlaatuiseksi pilailee hänen kustannuksellaan, ja että hän on oikeassa ja todellisuus väärässä?

Naisen kiihtymys alkaa olla sitä tasoa, etten vastaa kivahdukseen kuinkaan. Ei ole enää minun velvollisuuteni todistaa, että niin voi tehdä; olenhan todistanut sen jo vakuuttavimmalla mahdollisella keinolla. Mutta toisaalta tuntuu kurjalta, että olen aiheuttanut moisen tunteenkuohun, etenkin kun olen itse vetreä ja virkeä ja rauhallinen ja hyväntuulinen. En taatusti halua naisen kokevan noin suurta levottomuutta. Siksi sanon hieman kysyvään sävyyn: "No, voithan sinäkin toki ottaa sen?"

Nainen kumartuu ja kaappaa rahan taskuunsa. Hän ei enää katso silmiin. Sanon hei, joku vastaa, nainen ei. Lähden. Ulkona sataa lempeää tihkua. Ajattelen naista, joka ajattelee tarvitsevansa viisikymmensenttisen enemmän kuin alakoululainen tai siivoojamamu. Toivon koko sydämestäni, etten itse iske noin ahnaasti kiinni mihinkään. Eihän raha, lopulta ja tarkasti ajatellen, ole minun. Muistaakseni - tai en voi muistaa, mutta olettaisin näin käyneen, sillä käsittääkseni vauvat syntyvät sillä lailla - olen tullut tähän maailmaan ilman pennin hyrrää, ja kun minusta aika jättää, en taatusti saa mukaani kolikkoakaan. On minustakin toki mukavaa, että voin ostaa kaupasta leipää ja herneitä silloin kun on nälkä, mutta jos lakkaisin olemasta kiitollinen noista seikoista - ne eivät ole itsestäänselvyys kaikille tämän maailman asukkaille, eivät edes ihmisasukkaille - enkö olisi silloin jo vakavasti turmeltunut?

Sitten käännän ajatuksen ympäri. Ehkä olenkin nyt turmeltunut, koska minulla on määräysvalta itseeni, lähestulkoon varaukseton määräysvalta, ja kuten kuuluisa sanonta asian esittää, jos valta turmelee, ehdoton valta turmelee ehdottomasti. (Onneksi minulla ei ole ehdotonta valtaa itseeni, ehkä turmeltuneisuuteni on siis vain osittaista.) Ehkä olen turmeltunut, koska minulla on valta jättää kolikko lattialle, vaikka nainen koettaa kaikin pinnistyksin saada minut nostamaan sen sieltä ja olemaan sillä lailla järkyttämättä hänen maailmankuvaansa.

Kumpi on vaarallisempaa, takertua omaisuuteen vai järkyttää ihmisiä olemalla takertumatta tuollaiseen pieneen osaan omaisuutta?

Voi tietysti olla, että kadun kolikon lattialle jättämistä sitten jos tarjouksemme pulpettikattoisesta talosta hyväksytään ja meillä on äkisti useiden kymmenientuhansien eurojen laina. Mutta eikö katumus vasta olisikin turmeltunutta? Katua iloista, keveää ajatusta? Enhän voi enää muuttaa tapahtunutta. Voin sanoa, että tein typerästi, mutta tarkalleen ottaen, en usko, että osaisin katua. En ole varma, olenko koskaan katunut mitään. Olen ollut pahoillani, mutta en ole oikeastaan halunnut tehdä toisin, koska minulla ei ole aavistustakaan, mitä se olisi tai mitä se tarkoittaisi. (Luultavasti ainakin sitä, että kaikki virheistä oppimani sihahtaisi siinä silmänräpäyksessä pois tajunnastani.) Eikä kyse ole siitä, etten haluaisi katua. Tunnen monta ihmistä, jotka katuvat vaikka mitä, eikä se vaikuta yhtään hullummalta hommalta. Mutta minä en osaa. Vielä. Ja toivottavasti minun ei tarvitsekaan oppia katumaan.

Sinänsä tietysti minun olisi kai pitänyt kumartua poimimaan kolikko lattialta, että saan seuraavan palkkapussini vasta maaliskuussa. Mutta onhan minulla tuo opiskelijamies, joka istuu kaupan kassalla tahkoamassa meille ruokarahan maaliskuulle saakka.

Ja ehkä tuo nainen tarvitsi kolikon enemmän, voihan olla niin. Ehkä hän tarvitsi sen todistamaan jotakin. Tai sitten se oli pelkkä refleksi, jolle hän itse on sokea. Ja kuten Dewey kirjoittaa (epäilemättä Alexander-tekniikan innoittamana), voimme muuttaa vain niitä luontumuksia, joista olemme tulleet tietoisiksi. Ehkä hän haluaa poimia kolikot. Monet ihmiset haluavat. Minä en yleensä poimi kolikoita, koska ajattelen jonkun muun todennäköisesti ilahtuvan niistä enemmän.

Ilahdun enemmän ajatuksista, jotka saavat minut epävarmaksi siitä, olenko turmeltunut vai en.

Kun kerron Vompsulle, hän on sitä mieltä, että olen saivarrellut ja takertuntut sanoihin keskustelussa naisen kanssa ja että tämän noin ei voi tehdä on tarkoittanut noin ei pidä tehdä. Voi olla, vastaan, voi olla niin. Voi olla, että tämä kirottu koulutus saa minut kuuntelemaan liian täsmällisesti (ja kuulen omassa puheessani usein saman raivostuttavan joka suuntaan harottamisen mutta annan sen anteeksi, vaikka haastankin sen siitä kiinni saadessani; tässä kirjoittaessani Veloenaan en tahdo saada siitä kiinni enkä sensuroida sitä, koska ensin minun pitää tehdä siitä näkyvä, jotta voi tarttua siitä kiinni ja puistella lempeästi asia merkille panemalla), mutta yhtäkaikkisesti - ja tätä en sano, tämän vain kirjoitan - minusta tuntuu siltä, että sitä, mitä ei voi tehdä, ja sitä mitä ei pidä tehdä, ei kannattaisi sekoittaa. Puhumattakaan siitä, että soppaan heitetään myös ei kannattaisi tehdä. Tai ei ole taloudellisesti kannattavaa tehdä.

Huomaan tapauksen kutkuttavan mieltäni vielä päiviä kilahduksen jälkeen. Mutta toisin kuin runoilijaystävä, en suostu ajattelemaan, etten tajuaisi rahaa. Minusta ei ole vain yhtä oikeaa tapaa, jolla raha pitäisi mieltää.

Enemmän minua kiinnostaa se, rikonko vahingossa ihmisiä, jotka kohtaan ohimennen. Voiko niin tapahtua ihan siitä syystä, että kieltäytyy hyväksymästä yksitotista todellisuutta? Pelko on naurettava, jos sitä kääntelee tarkemmin, mutta yhtä kaikki se nostaa päänsä kerran toisensa jälkeen. On hankalaa olla näin vaivalloinen. Mutta olisi hankalaa varmasti myös koettaa piiloutua väkijoukkoon ja teeskennellä kuuluvansa siihen saumattomasti. Luulen, että se tuntuisi vielä ahdistavammalta.

7 kommenttia:

walopää kirjoitti...

50 senttiä on niin pieni raha, että eihän kyse olisi rahaan takertumisesta, jos olisit sen ottanut.
Ajattelen, että takerruit haluun näyttää tuolle naiselle, että hän oli väärässä. Olisit voinut olla myötätuntoisempikin. Esimerkiksi olisit voinut nostaa kolikon lattialta ja hymyillen antaa se hänelle. Olisit kunnioittanut omaa tarvettasi olla himoitsematta pudonnutta kolikkoa, ja hänen tarvettaan kunnioittaa rahaa.

Paula kirjoitti...

Tää onkin mielenkiintoinen kysymys. Minä kuulun siihen ihmislajiin, joka poimii kadulta jokaisen pennin ja taatusti itse pudotetut rahat myös. Toisaalta en suhtaudu rahaan millään lailla takertuvasti, noin niin kuin laajemmassa mielessä. Olen iloinen, köyhä opiskelija (välillä työtön) enkä usko rahan millään lailla lisäävän onnellisuuttani, ei ainakaan sen jälkeen kun tietyt perustarpeet on tyydytetty. Voin myös surutta panna rahaa menemään, antaa sitä hyväntekeväisyyteen tai vaikka kavereille. Ja mikä ettei muillekin kuin kavereille. Silti se pudonnut kolikko pitää minusta poimia. (Ja "pitää" tarkoittaa tässä yhteydessä sitä ajattelutapaa, jonka olen jostakin onnistunut omaksumaan. Sinun ei pidä toimia tai ajatella samoin.)

Se, ettei pudonnutta rahaa poimita, merkitsee usean mielessä lähinnä jonkinlaista ylimielisyyttä. Rahan huolimaton käsittely voi antaa sellaisen viestin, että koska minulla on tarpeeksi rahaa, minun ei tarvitse notkistaa selkääni pikkukolikoita poimiakseni. Toisaalta ihminen, joka poimii kadulta pennin, kunnioittaa ehkä rahaa jossain hyvässäkin mielessä (ts. ymmärtää, että voidakseen jatkossakin huolehtia omista perustarpeistaan on hyvä olla tarkka penneistään). Ei siis vain ja ainoastaan siinä mielessä, että katsoo tarvitsevansa rahaa enemmän kuin toiset.

Itse asiassa en saa ihan kiinni siitä ajatuksestasi, että rahan voisi jättää poimimatta, koska joku muu saattaa tarvita sitä enemmän. Voihan rahan poimia ja sitten vaikkapa laittaa Punaisen Ristin keräyslippaaseen tms. Satunnainen alakoululainen voi toki iloisesti yllättyä löytämästään kolikosta, mutta tarvitsevatko lapset oikeasti paljonkin rahaa? Heidän tarpeistaanhan pitävät vanhemmat huolen, ainakin teoriassa.

Ajatus siitä, että siivoojalle 50 senttiä on iso raha, on puolestaan ehkä hivenen leimaava. Kyllä minullekin on 50 senttiä välillä iso raha, enkä edes koe olevani erityisen köyhä. (Muistaakseni siivoojana tienasin ihan mukavasti, silloin muutaman kerran kun olen siivoojana ollut. "Mukavasti" verrattuna omaan normaaliin elintasooni, siis - ei välttämättä toisten kulutustottumuksiin.) Ehkä närkästyneellä naisella oli rahapula ja 50 senttiä oli hänelle siinä tilanteessa iso raha. Tiedä häntä.

Jotenkin rahan poimimatta jättäminen vain äkkiseltään tuntuu, no, ylimieliseltä - muuten en osaa tätä kuvailla. Ehkä jotain tällaista liikkui kohtaamasi naisenkin mielessä. Olen muuten ihan samaa mieltä kaikesta siitä, mitä sanoit rahasta ja siihen takertumisen turhuudesta. Selvästi meillä on vain erilainen tunnereaktio tähän asiaan.

Veloena kirjoitti...

Voi olla toki, että olen ylimielinen. Toisaalta minua ei yksinkertaisesti huvittanut poimia rahaa, enkä sillä tavalla ymmärrä sen poimimista pakkona. Toisaalta olenhan heitellyt joskus rahaa ikkunasta kadulle, kun minua on suututtanut, kunnes tilanteen absurdius on saanut minut hihittämään. Mitä kolikon poimimiseen ja naiselle ojentamiseen tulee, en yksinkertaisesti olisi varmaankaan uskaltanut, koska hän suhtautui sen verran kärkevästi heti kättelyssä. Se olisi toki ollut tyylikäs veto, tavallaan, mutta enhän tiennyt ensin, että hän sen halusi poimia. Ja toiseksi, se ei tullut mieleen, koska hämmennyin niin hänen sanoistaan.

Tiedän, kuinka hauskaa monista on löytää kadulta pudonnut raha ja siksi en ole liiemmin niitä käynyt poimimaan ja jos jotain pientä on tipahtanut, olen antanut olla.

Tietysti nämä kommentit saavat pohtimaan, onko siinä jotakin hirveän kieroutunutta ja väärää. Toivoisin, että jotenkin osaisin olla loukkaamatta ihmisiä, mutta se tuntuu olevan mahdotonta, eikä minusta toisaalta tunnu, että mitenkään kauhean vakavasti kuitenkaan edes onnistun loukkaamaan toista, jos hän kerran muodostaa itseään suojaavan vihaisen reaktion nopeasti.

Huooh, en osaa ajatella kokoa asiasta mitään järjellistä.

Veloena kirjoitti...

Jäin kuitenkin pohtimaan asiaa, en voi olla pohtimatta sitä, koska tuntuu aika vakavalta asialta olla ylimielinen. Ja se saa minut epäilemään, että olen jotenkin täysin sokea itseni suhteen ja etten näe joitakin perusasenteitani, koska en ainakana itse tunne niin. On kyllä totta, että olin kadulla kulkiessani onnellinen ja helpottunut siitä, etten itse käyttäydy, kuten nainen käyttäytyi - tarraudu kolikkoon ja ennen kaikkea konfrontoi toista siitä, että hän suhtautuu eri tavalla, kun kyse on asiasta, joka on pikkiriikkinen ja jonka voi kuvitella aika helposti ketään vahingoittamattomaksi (mutta kuten tämä huriseminen osoittaa, en ole siitä täysin VAKUUTTUNUT). En ajattele silti naisen olevan erityisen väärässä, vaikka hänen kärkkäytensä saikin minut tuntemaan hänen suhtautumisensa jotenkin tarpeettoman teräväksi; minusta vaikutti, nyt kun tätä oikeassa/väärässä -kysymystä aloin miettiä, että ehkä hän koki minun tekevän jotenkin väärin ja tahtoi oikaista.

Tavallaan kun mietin ylimielisyyspointsia tarkasti - olen tällä välin keskustellut siitä mieheni kanssa, koska minusta on kamala ajatus, että olisin jotenkin tietämättäni aivan hirveä kusipää jolle kukaan muu kuin kommenttilaatikkolaiset eivät vain kehtaa huomauttaa asiasta - alan hahmottaa siitä tietyn asetelman. Jos oletetaan (kuten itse oletan) ettei ole yhtä oikeaa suhtautumistapaa rahaan, on vapaus toimia monella tapaa kolikon suhteen. Jos toisella on oletus siitä, että tällaisia tilanteita säätelee ja että niitä kuuluukin säädellä tietty normi, normista poikkeaminen kai vaikuttaa juuri ylimielisyydeltä - tuon normin suhteen? Vai niiden suhteen, jotka kannattavat normia ja sen yleispätevyyttä? (Itse olisin taipuvainen mieltämään ensimmäisen mukaisesti, eli ylimielisyys normin suhteen, koska ihminen ja hänen mielipiteensä eivät ole sama asia.)

On kyllä aika kurjaa, jos pluralismi ja sen myötä tulevat hieman vapaammat valinnat tarkoittavat käytännössä ylimielisen leiman saamista.

Mietin pitkään, miltä naisen reaktio minusta tuntui, ja tulin siihen tulokseen, että "tuomitseva" tai "paheksuva" olisi oikea sana. Toisaalta suhtaudun epäröiden asiaan, koska teidän, että rankaisevuuden oletus on minussa liian vahvana ja että koen helposti muiden haluavan rankaista minua silloinkin kun niin ei itse asiassa ole.

Jään miettimään ja puntaroimaan myös sitä, saanko tuntea iloa siitä, että suhtaudun tavalla, joka on sopusoinnussa kokemukseni kanssa. Tarkoitan tätä: tunnen itseni iloiseksi siitä, että suhtaudun rahaan, kuten suhtaudun, koska minusta se tuntuu helpommalta suhtautumistavalta kuin se, jossa rahat poimitaan. En koe siis olevani parempi kuin nainen, joka poimi rahan, mutta koen kyllä, että tavassani suhtautua on hyviä puolia. (Joskin myös huonoja puolia, kuten tässäkin keskustelussa on käynyt ilmi.) Lisättäköön, että ymmärrän varsin hyvin sen, että se, joka poimii rahat säännönmukaisesti, tuntee usein myös iloa ja ylpeyttä helpommasta suhtautumistavastaan; tottumushan usein tuntuu helpoimmalta tieltä.

Huh, olen miettinyt nyt jonkin hetken tuota walopään lausetta "olisit voinut olla myötätuntoisempikin". Se varmasti pitää paikkansa (eikä vain tässä vaan kaikissa tilanteissa; koetan kehittää myötätuntoani ja olen lukenut aiheesta jonkin verran, mutta koen olevani hyvin aloittelija tässä asiassa kuten kai kaikki kokevat ja suutun usein itselleni siitä, etten osaa paremmin jo). On hyvin vaikeaa olla myötätuntoinen silloin, kun hieman säikähtää ja hämmentyy toisen sanoista ja tyylistä eikä oikein ymmärrä, miksi hän vaikuttaa niin kiihtyneeltä. Se ei tietenkään ole mikään excuse, ja ehkä seuraavalla kerralla jonkun närkästyessä selviän paremmin kuin tällä kertaa. En silti ymmärrä, miksi minun olisi pitänyt poimia raha ja ojentaa se naiselle, eli miksi se olisi myötätuntoisempaa kuin se, miten nyt toimin; koettaen jotenkin pysyä sovinnollisena. Hänhän saattoi varsin hyvin poimia sen itsekin. Liekö hän olisi sen ojentamisesta ilahtunut? En oikein hahmota tätä kohtaa.

Paula, taatusti siivoja tienaa paremmin kuin kääntäjä ;) (tai ainakin meikäläisen käännöstahdilla minimituntipalkka lienee haave vain). Pienet menot ja suuret tulot ovat eri asia... Minua vain jotenkin liikuttaa lasten (ja usein myös aikuisten) kyky ilahtua ihmeellisen isosti viisikymmensenttisestä.

Jotenkin itse hahmotan asian enemmän näin: Minulle rahan poimiminen omaan taskuun ei merkitse yhtään mitään, koska pystyn tienaamaan siitä huolimatta omat perustarpeeni kuntoon. Sen poimiminen ei ilahduta eikä sureta. Mutta esimerkiksi mieheni on lapsena löytänyt kadulta markan, ja ilahtunut siitä niin kovasti, että teipannut sen pahviin ja kirjoittanut alle "onnenmarkka" ja uskonut, että nyt häntä vasta onnistaakin Roope Ankan malliin. (Hänelle rahasuhteeni oli aluksi pienoinen järkytys, mutta nyt hän on jo toennut alkureaktiostaan...) Toki riskit ovat, ettei löytäjä ilahdu rahasta, voihan raha kilahtaa imurin kitaankin tai löytäjä voi - tämän tapahtuman jälkeen tuntuu entistä enemmän siltä - vaikka pahastuakin siitä, että ihmiset eivät pidä rahoistaan huolta. Mutta niin kauan kuin on mahdollisuus, että löytäjää raha oikeasti ilahduttaa - hittolainen, olen itsekin siivoojana löytänyt kaksikymmensenttisen ja ilahtunut siitä, sillä oli myöhä ja olin väsynyt, puhumattakaan niistä pikku tipeistä, joita olen saanut naulakkotyttönä - sen poimimatta jättäminen mahdollistaa tuon ilahtumisen ja tämä ilahtumisen mahdollisuus tuntuu minusta jotenkin merkittävämmältä kuin se, että joku ei ehkä ilahdu tai jopa pahastuu. Hmm. Jotenkin näin. No, tämä on toki vain rautalankamalli, ja voi olla, että jotenkin on väärin tuijottaa mahdollista iloa kun voisi enemmän keskittyä ihmisiä järkyttämättömyyteen. Ongelma vain silloin on, että toimisin ilahduttamisen ajatustani vastaan, enkä ole varma, millaisia seuraamuksia se synnyttäisi.

Olen tässä pureksinut ja näreksinyt myös sitä, kumpi on pahempi: se, että joku voi leimata käytöksen ylimieliseksi, vai se, että tosissaan suhtautuu ylimielisesti omaan ilahduttamisen päähänpilkahdukseensa (joka on ainut välitön moraalituntemus, joka asiassa ilmeni hätäännystä ja pieleen menemisen tuntua lukuun ottamatta). En taatusti tiedä vastausta kysymykseen.

Onneksi ei tarvitse olla valmis vielä.

Tutkiva kirjoitti...

Mielestäni myötätuntoisuus onkin monasti alistumista. Olen itse terapiani sellaisessa vaiheessa, että olen tiedostanut vahvan alistumisen skeemani. Eli käytösmallin, jossa ristiriitatilanteissa luovutaan omista näkökannoista ja lähdetään rakentamaan yhteistä pohjaa yksinomaan toisen näkemysten perusteella. Olen koittanut saada käytökseeni enemmän puolieni pitämistä ja omien näkökantojeni puolustamista. Veloenan toiminta tässä tilanteessa oli siis mielestäni rohkeaa ja hienoa.

Koitan ajatella itseni sen naisen asemaan. Siis hänen, joka näkee veloenan taskusta tipahtavan rahan. Olisin itsekin kenties ensin hämmästynyt hänen näkemyksestään, mutta pienen miettimisen jälkeen varsin kiinnostunut hänen näkökannastaan. Ehkä se johtuisi alistumisen skeemastani, joka kai voidaan kokea äärimmäisen myötätunnon skeemana. Tässä tilanteessa kokisin kuitenkin Veloenan näkökannan olevan paras argumentti. Kolikko on niin pieni, ettei sillä ole juuri nimellisarvoa, ja siten se ei merkitse suurta menetystä, jos se menisi hukkaan. Tai keräyslippaassa se olisi pisara valtameressä. Mutta löytäjälle se saattaa merkitä elämän mittaista muistoa ja pitkään kestävää hyvänolontunnetta. Nimittäisin tätä varsin hyväksi sijoitukseksi. En siis koe, että kukaan juurikaan tarvitsisi tätä kolikkoa sen ostovoiman vuoksi, mutta sen luoma iloinen yllätys ja yllätyksen tuoma ilo ja mukava muisto ovat arvokkaita.

Jos nainen olisi käyttäytynyt kunnioittavammin Veloenaa kohtaan, heidän välilleen olisi voinut kehkeytyä mainio keskustelu, jossa kumpikin olisi tuonut esille omia kokemuksiaan rahasta, ja täten perustellut omia näkökantojaan. Kuulostaa kuitenkin siltä, että nimenomaan nainen halusi tuomita ja alistaa Veloenaa, joten tämä tilaisuus menetettiin.

Paula kirjoitti...

Moi,

Minusta tässä puhutaan nyt kahdesta eri asiasta: 1) onko ylimielistä olla poimimatta rahaa ja 2) suhtauduitko ylimielisesti naiseen, joka närkästyi rahan poimimattomuudesta. Minä halusin kommentoida vain kohtaa 1) ja sitäkin yksinomaan siinä hengessä, että äkkiseltään rahan poimimattomuus SAATTAA vaikuttaa ylimieliseltä. En siis lainkaan yrittänyt selittää sinun motiivejasi ylimielisiksi (kerroit itse omista motiiveistasi olla poimimatta rahaa, eivätkä ne vaikuttaneet minusta ylimielisiltä sinänsä). Sitä, mikä oli suhtautumisesi naiseen ja ylipäänsä koko tilanteeseen, en kommentoinut lainkaan.

En myöskään hahmottanut keskustelua niin laajana, että nyt puhutaan ylipäänsä kaikista normeista poikkeamisesta; minua kiinnosti nimenomaan tämä kolikkojen poimimiseen suhtautuminen. :-) Se taas kiinnosti minua aiheena, sillä olen pannut huvittuneena merkille sen, kuinka poimin kadulta pikkukolikotkin mutta toisaalta suhtaudun rahaan monessa mielessä hyvin suurpiirteisesti. Tämä on varmasti jostain opittu tapa, mutten tarkkaan muista, mistä. Asun vieläpä maassa, jossa pikkukolikot ovat arvoltaan tosi pieniä, joten niitä ei kovin moni poimi. En siis väitäkään, että kyseessä olisi muu kuin tapa, tai että tämä olisi juuri oikea käyttäytymismalli. Yritin vain selittää, minkälaisia mielikuvia olen jotain kautta onnistunut tähän tapaan liittämään.

Veloena kirjoitti...

Hei Paula, tuo on hyvä jäsennys, tuo erottelu ykköseen ja kakkoseen. Valitettavan usein joutuu huomaamaan, miten niiden välillä tapahtuu vuotoa (sekä omalla kohdalla että muiden tapauksessa), mutta se ei tarkoita, ettei erottelulla olisi sijaansa; sitä tärkeämpihän se on.

Voi olla, että tämä kolikkokeskustelu heijastaa hyvin sitä, miten nopeasti tulen levottomaksi siitä, että ihmisiä noin ylipäänsä koetetaan tunkea joihinkin malleihin puolipakolla. Se on arvokas huomio, ja siitä on varmasti hyötyä seuraavan kerran, kun tuo huoli iskee.

Ihmiset ovat jotenkin tavattoman viehättäviä moninaisuudessaan ja siksi ehkä tuntuu pahalta, jos alkaa tuntua, että he edellyttävät yhtä ainoaa sopivaa käytösmallia per tilanne. En hahmottanutkaan sinun sitä vaativan, koska kirjoitit kuitenkin selkeästi, mitä tuolla "pitämisellä" tarkoitit, jo ensimmäisessä kommentissasi.

Huuooh, tulee vain niin suunnan hukannut olo, kun on monenkin ihmisen kannustuksella käynyt käsiksi alistuvuuteensa ja koettanut opetella vähän ystävällistä jämäkkyyttä ja vakuuttua siitä, että kukin saa toimia omalla tavallaan, jos ei vain toisia niin loukkaa, ja sitten rupeaa hurisemaan sitä, vaikuttaako sen takia ylimieliseltä. :D Toivottavasti et liiemmin järkyttynyt, saatan joskus prosessoida aika voimallisesti asioita, mutta minusta on kaiken aikaa ollut selvää, että sekä Walopään että sinun kommenttisi ovat olleet hyvää tarkoittavia, vaikka ne tuntuivatkin aluksi aika vaikeilta sulattaa ja ymmärtää.

Ja kyse on viisikymmensenttisestä... siinä on jotakin hirvittävän hassua.

Nuo luontumukset tai tavat, joiden alkuperään ja perusteluun on tavattoman vaikeaa päästä käsiksi, ovat kyllä tosi kiinnostavia. Tuntuu jotenkin hurjalta ja hieman alienoivalta tajuta, että tekee jollakin tavalla tietämättä juurikaan, miksi. Niinä hetkinä, kun oikein syventyy siihen ajatukseen, on jotenkin helppoa hahmottaa se, miten ihminen on valtava eri lainojen kerrostuma tai kasauma.

Tutkivalle sen verran, että en ole varma, voiko alistuvuus olla aitoa myötätuntoa. (huooh, aitous...) Tarkoitan tätä: alistuvuus perustuu pelkoon, mikä minusta aika tehokkaasti estää toisen kunnolla kuuntelemista ja aistimista, ja siten myös myötätuntoa. Se ei ole myöskään erityisen myötätuntoista itseä kohtaan. Ja tarkemmin ajatellen, ei edes tuota toista kohtaan; hänhän tarvitsisi rakentavaa palautetta käyttäytymisestään ja voi olla, ettei kukaan sitä anna. Ei ole kauhean helppoa sanoa, että jokin toisessa tuntuu vaikealta tai pelottavalta. Kun asiaan ei puututa, toinen ei ehkä edes tiedä vaikuttavansa näin. Tai jos tietääkin jossakin mielessä (tyyliin "saan tahtoni helpommin läpi kun saan raivokohtauksen" sanallistamattomana nyrkkisääntönä) niin ainakaan ei ole hahmottanut, miten suurta ahdistusta tämä piirre ympäröivissä ihmisissä aiheuttaa.

Kaikkein hulluinta omassa alistuvuudessani on, että tiedän varsin hyvin INHOAVANI sitä, kun joku suhtautuu minuun omia intessejään alistumisen takia polkien. Siitä tulee sellainen olo, että tekisi mieli karjaista, että heei, en minä sentään NOIN epäreilu ja karmea ole. Enkä millään tahtoisi toisten ajattelevan, että pidän heitä niin epäreiluina ja karmeina, että pidän varmimpana sensuroida omat ajatukseni, ettemme ajautuisi törmäyskurssille. Minua tämä ajatus on ainakin hieman auttanut. Voisi kyllä auttaa tehokkaamminkin :P

No, tämä on nyt vain tällaista alustavaa pohdintaa.

Kiitokset kaikille kommenteista. Ne pakottavat joskus selvittämään päätään!