sunnuntai 14. joulukuuta 2008

Normiflunssa

Tunnen lievää tyytyväisyyttä flunssan ensioireiden ilmaantuessa. En siksi, että olisin perversoitunut räkätauteihin, vaan siitä yksinkertaisesta syystä, että tunnen oman kehoni sairastuvuuden toistuvan kuvion: joulu lähestyy, työkiire hellittää, flunssan ensioireet. Toki olen vähän tyytymätön siihen, että d-vitamiinikuurini ei ole tuottanut minuun samaa vaikutusta kuin tarhalapsiin lääketieteellisissä kokeissa, eli vähentänyt hengitysteiden ja korva-nenä-kurkun tulehduksia murto-osaan. Vaikka toisaalta, tähän asti minulla ei ole ollut edes nuhaa, joten ehkä d-vitamiinin popsimisesta on sittenkin ollut apua, ehkä olen vain liian ankara?

Tänään sitten oikea korvani on aivan lukossa, täynnä pahanhajuista ruskeaa töhnää ja soiva, mutta ei onneksi sentään kipeä. Vuoraan itseni lämpimiin varusteisiin, sisälläkin olen kuin naparetkelle lähdössä. Korvan sävel tuo kaikkeen muuhun kumman lisänsä.

Hyasintti on avannut kukkansa, mutta harmikseni kykyni saada otetta sen tuoksuun on vakavasti alentunut, vaikka koetankin sarvikuonokannulla huuhdella nenää ja poskionteloita. Mutta ehkä jo huomenna? Keitän teetä Espanjasta tuomistani eukalyptuksen ja oliivin lehdistä ja sekoitan siihen vielä mustaherukan ja karpalon mehua, echinaforcea ja propolishunajaa. Kaipa tämä tästä. Ainakin voimaannun, kun minusta tuntuu, että voin ottaa aktiivisen asenteen flunssaa kohtaan. Olen aina ollut huono luovuttamaan ja makaamaan, alistumaan kohtalooni. (En usko kohtaloon ollenkaan, ellen sitten siihen, että kohtaloni on olla alistumatta kohtaloon...)

Vompatilla on myös flunssa, onhan nyt hänen ruhtinaallinen neljän päivän vapaansa. Hänen flunssansa toistaa samaa kuviota kuin omani. Hän on kuitenkin päässyt jo taitteen yli, eilen hän oli vastavassa tilassa kuin minä nyt. Niinpä kun istun sängyllä ja kirjoitan tätä, hän imuroi lattiaa, jolta olen ensin korjannut eilisten korttitalkoiden jäljet. Koira näyttää hampaitaan imurille. Sen hermot pettävät parinkymmenen sekuntin välein ja se syöksyy rähähtäen imurin suuttimen kimppuun ja koettaa purra sitä kuoliaaksi. Urhea pieni pelokas lohikäärmeeni! Lopulta pyydän koiran viereeni. Tunnen sen kehon värähtävän inhosta aina, kun muriseva kapine lähestyy meitä. Viimein se kuitenkin suostuu kuuntelemaan järkipuheen lohduttavaa ja rauhoittavaa, hieman hilpeää sävyä (sanoja se tuskin tajuaa omaa nimeään lukuunottamatta ja senkin se ehkä ajattelee tarkoittavan kuuntele tai kuule, mutta sävyjen suhteen koira on mestarillisen tarkkakorvainen, ja jotta sävyt tulisivat kohdalleen, minun on käytettävä sanoja, jotka kannattelevat sävyjä, en osaisi puhua pelkkää nonsensea ja saada ääneeni sitä sävyä). Se kääntää selkänsä imurille ja katselee kasvojani tarkkaavaisin, ruskein silmin. Sen kasvoilla häivähtelee levottomuutta ja itsehillintää ja uteliaisuutta ja luottavaisuutta sävyyn.

Kun imuri laitetaan kaappiin, se käpertyy sängyn laidalle ja roikottaa nenäänsä laidan ylitse. Ilmestyskirjan peto on vaiennut.

Vompatti venyttää selkäänsä, Harmony Sisters laulaa "Kielon jäähyväisiä". Minusta sekin kävisi joululauluksi, mutta Vompatti on toista mieltä. Hänestä laulu panettelee talvea ja maalaa siitä synkeän kuvan. Minä taas en onnistu hahmottamaan synkeäksi laulua, joka sitoutuu niin sykliseen elämänkäsitykseen ja toiveikkaasti onnesta unelmoimiseen. (Kirjoitan ne nyt tähän, kuulon perusteella, kun ei niitä näy löytyvän muualta netistä.)

Luoksein käy, lämmin läntinen tuulonen
pälyillen pieni kielo sua kaipaelen
kevätauringon säde lehdoissa leikkiä lyö
tule jo, odotan sua ennen kuin saapuu mun ylleni yö

(Kerto:) Kun taivas ja maa kesän tuoksuja on tulvillaan
unohdan silloin mä sen, pian kuolohon käyn, talvehen
Mullassa maa uinua saa lumihiutaleet leijuu mi hiljaa mua tuuditellen
keväinehen kerran mi saapuvi taas uudelleen

Onnen saa moni kiitävän hetken vain
kirkkauden kesän kultaisen nähdä mä sain
valon valkean minä kalpea kukkanen join
kruunun sain puhtaimman, koska mä onnesta vain unelmoin

(Kerto:) Kun taivas ja maa kesän tuoksuja on tulvillaan... (Sanat: Kerttu Mustonen)

2 kommenttia:

Laura kirjoitti...

Muistan ton laulun koulun musiikkitunneilta ihanan haikeana suosikkina! Mutta sanat menivät minusta vähän eri tavalla:

Luoksein käy, lämmin läntinen tuulonen
päilyen pieni kielo sua kaipaelen
kevätauringon säde lehdoissa leikkiä lyö
tule jo, odotan sua ennen kuin saapuu jo ylleni yö

(Kerto:) Kun taivas ja maa kesän tuoksuja on tulvillaan
unohdan silloin mä sen, pian kuolohon käyn kalveten.
Mullassa maan uinua saan lumihiutaleet leijuu niin hiljaa mua tuuditellen
keväimehen kerran mi saapuvi taas uudelleen

Anteeksi nipotus!

Veloena kirjoitti...

Ei mitään anteekseja :) - koetimme kuunnella sanoja, mutta Harmony Sisters ei äännä kovin selkeästi ja kun äänitys on niin vanha, kaiken maailman rahinoita on mukana...