lauantai 13. joulukuuta 2008

Vaikeat ihmiset ja luciapullaa leipäkoneessa

Päivästä sukeutuu tarmon päivä, vaikka heräämme myöhään ja jokseenkin löysinä ja vaikka edellisenä iltana joudun pikkujouluissa huomaamaan, kuinka jo 12 senttilitraa punkkua tylsyttää argumentointikykyjäni siinä määrin, että alan täysin yllättäen epäillä omia kykyjäni oikeastaan kaiken paitsi parisuhteen suhteen enkä osaa suostutella itseäni paniikista pois. (Esimerkiksi nureksinnan absurdiudesta riittäköön, että kotimatkalla tirautan kyyneleet sen takia, että nyt suomennan ilman mitään alan koulutusta samaan aikaan kun moni oikea kääntäjä tekee ihan muita hommia; tunnen vain saaneeni täysin ansaitsematonta luottamusta ja pelkään mogaavani ihan kaiken, koska oma kielikäsitykseni on niin vahva ja päällepunkeva enkä ehkä osaa tarpeeksi asettua tarkastelemaan asioita toisenlaisesta, esimerkiksi korostetun akateemisesta tai hassunkurisuudelle palttua antavasta näkökulmasta.) Aamulla kaikki on kuitenkin taas kunnossa ja ounastelen, että ehkä kriisi liittyy paitsi punaviiniin, myös raakakäännöksen valmistumiseen ja sen myötä pieneen hengähdystaukoon ennen tekstin julkaisukuntoon jyrskimistä.

Haemme aamukävelyllä kaupungintalolta ilmaisia kirjoja (jako on vielä huomenna, sieltä saa mm. Paavo Haavikon toimittamaa Helsinki-opusta ja suurta kuvateosta Alvar Aallon Helsingistä tai ainakin vielä tänä aamuna sai) ja viemme koiran juoksemaan Tervasaaren koirapuistoon, josta se jostakin syystä pitää kovasti. Koira laukkaa hurjasti matalajalkaisemmat lylleröt perässään ja sen hyväntuulisuus jotenkin tempaa mukaansa ja puhaltaa päästä kaikki epäilyksen hattarat.

Kotona tiskaan valtavan vuoren, joka on kertynyt kihnuttaessani käännöstä. Tuntuu ihanalta upottaa ulkoillessa viilenneet sormet polttavaan veteen ja kalisutella likaisista astioista puhtaita. Ruoan jälkeen laitan leipäkoneen jyskyttämään luciapullaa, johon laitan kardemumman lisäksi Kreikasta tuomaamme mastiksijauhetta. Saapa nähdä (onneksi jo pian), miltä se maistuu pullassa... sinänsähän tuollaiset itäisen Välimeren maut sopivat jouluun mainiosti. Tuntuu kummalliselta tajuta, että matkastamme Kreikkaan ja Kyprokselle on vain vuosi aikaa. Niin paljon on kerinnyt tapahtua sen jälkeen. Yksi ilta laskimmekin Vompsun kanssa kaikki tapahtumat yhteen ja totesimme, ettei ole mikään ihme, että toisinaan tuntuu varsin epäselvältä, kuka on, missä nyt seisoo ja mihin suuntaan nenä osoittaa. Pääni on pyörällä paitsi uudesta työstä, myös yritysneuvojalla juoksemisesta. On vaikeaa nukkua, kun ajattelee kaikkia niitä asioita: toiminimen rekisteröimistä, tilitoimiston löytämistä, kirjanpidon täsmentämistä nykyisestään. Yritysneuvojalla meinasin myös tuohtua, kun hän niin kovasti korosti, että toiminnan pitää olla kannattavaa ja vastata omia tulotavoitteita. Sanoin tavoitteekseni, että käteen jäisi vähintään viitisensataa kuussa, eikä hän vaikuttanut siihen oikein tyytyväiseltä vaan sanoi, että minun pitäisi mainostaa itseäni verkossa ja niin edelleen, mihin vastasin, etten aio tappaa itseäni työllä. Yöllä en ole oikein saanut nukuttua kun nämä kaikki asiat pyörivät päässä. Tai oikeastaan tuntuu enemmän siltä, että ne pyörivät vatsaparassa. No, ehkä kaikki kohta helpottaa, kun saan kiikutettua perustamisilmoitukset ja yhytän kirjanpitäjän. Sitten minun ei ainakaan tarvitse enää selittää kellekään, että freelancerkin voi tehdä töitä verokortilla. Sosiaaliturvanikaan ei muutu mihinkään, koska joka tapauksessa minut freelancerinakin lasketaan käytännössä yrittäjäksi eli en voi saada työansioiden mukaista sairauspäivärahaa tämän suuruisilla tuloilla ja työkkärin karenssina on neljä kuukautta. Olen säästänytkin tililleni pari tonnia siltä varalta, että joudun jossakin vaiheessa neljän kuukauden karenssille. Ei se tunnu mitenkään epätodennäköiseltä nyt kun lamakin on tulossa. Sitä paitsi ainakin toistaiseksi olen saanut esimerkiksi myyntityötä aina tiukan paikan tullen.

Tänään kaikki tuollainen ikävä on kuitenkin voinut olla sivuun työnnettynä. Leipäkonepulla tuoksuu, lattialle on levitetty värikkäitä kartonkeja, saksia, serviettiliimaa ja iloisenkirjavia serviettejä. Askartelemme joulukortteja, välillä Vompatti lukee ääneen ja minä jatkan askartelemista. Välillä soitamme jouluradiota, välillä last.fm:n joulutägiä.

Yllätyn iloisesti siitä, miten helppoa servietistä on leikata poro tai kameli saksia kertaakaan saumasta irrottamatta. Kamelien selkään liimattavat itämaan tietäjät sen sijaan osoittautuvat vaikeiksi paloiksi: kuten aina, minun on vaikeinta kuvata ihmisiä. (Sama ilmiö toistuu piirtäessä, maalatessa ja kirjoittaessa. Minusta ihmiset vaikuttavat aina vaikeilta ja jäykiltä. Eikä kyse ole vain siitä, että suhtautuisin tarkemmin ihmisten kuin eläinten piirteisiin, ehei. Kenties tämä on harjoittelukysymys: olen piirtänyt koko pienen ikäni eläimiä ja minut pakotettiin piirtämään ihmisiä oikeastaan vasta taidelukiossa. Tai sitten kyse on siitä, että sympatiani ovat edelleenkin eläinten elävyyden puolella vastakkainasettelussa eläinten välittömyys - ihmisten puhuvapäisyys ja kriittisyys.) Eläimet muotoutuvat kuin itsekseen, mutta ihmiset ovat rumia möykkyjä. Onneksi itämaan tietäjille voi jättää kulttuurisin perustein väljät kaavut, niin että he ovat hieman kuin sinisiä barbapapoja punaisenkirjavien kamelien selässä. Yksinään he olisivat tunnistusmahdollisuuksien ulkopuolella, mutta kenties konteksti auttaa määrittämään heidätkin: joulukortin yössä kulkee kolme kamelia, joiden selässä ovat nuo möykyt. Mitä muutakaan he voisivat olla kuin itämaan tietäjiä?

"Lawrence!" ilakoi Vompsu tietäjistä. Todentotta, Lawrence ja kumppanit. Kolme kääntäjää ja keinuvat kuivanmaan laivat. Mitähän heillä on konteissaan? (Kuvassa ei näy kontteja, mutta ehkä ne on kyttyröistä viritetty kamelin tuolle puolen.) Tuskin kultaa ja mirhamia ainakaan. Suitsuketta ehkä vielä, mutta sen lisäksi kenties - jos inhorealisteja ollaan - askarteluliimaa kuivuneina klöntteinä.

Askarrellessa toiveikkuus viriää entisestään. Pian saamme ripustaa jouluvalotkin. Ne on tuotu vinniltä alas. Ne virittävät asuntoon niin ihmeellisen tunnelman, että usein pidän ne pitkälle helmikuuhun.

Tuntuu ihanalta alkaa vähitellen kääntyä kohti joulua. Jos ei muuta, ainakin joulu muistuttaa siitä, että suoriutuipa kuinka ala-arvoisesti tahansa kaikkia eilisiä pelkojaan toteuttaen, se ei oikeastaan ole kovinkaan oleellista, kuten ei sekään, riittävätkö rahani kirjanpitäjälle maksamiseen ja muihin uusiin kummallisuuksiin. Voinhan aina kokeilla. Tärkeintä on, että on tämä hetki, ystävät, eläimet, kameleiden ja porojen lautasliinoista leikkaamisen ilo. Olenhan jo ennenkin selvinnyt monesta kolauksesta ja muuttanut suuntaani, kun olen todennut, että jonkin aiemmin haluamani asian tavoitteleminen olisi pään seinään hakkaamista. Aina löytyy jotakin uutta, jotakin mitä ei ole lainkaan osannut kuvitella.

Ostimme kylmältä torilta hyasintin. Se on kuin viimeinen todiste siitä, että nyt saan hellittää huolista, koska eivät ne oikeastaan ole minun huoliani, vaan muiden tuputtamia asioita. Ei minun tarvitse stressata siitä, että yrittäjyyden aloittaminen tuntuu kummalliselta ja yrittäjäidentiteetti tuntuu vieraalta (miksi esimerkiksi vaatia verohelpotuksia sen sijaan että vaadittaisiin yhtäläistä sosiaaliturvaa palkansaajiin nähden; minusta se tuntuisi paljon oleellisemmalta, sillä suurin osa yrityksistä kai on aika pieniä), enhän tarkalleen ottaen ole koskaan halunnut sitä, päinvastoin, mutta en vain tunnu saavan mitään muitakaan edes etäisesti koulutustani vastaavia töitä ja jos en perusta yritystä, saatan pian rikkoa arvonlisäverolakia, ja minusta tuntuu minimivaatimukselta elää lakien määrittelemällä sangen väljällä alueella.

Hyasintti on nyt tuossa edessäni ikkunalaudalla. Sen lehtien päissä on tummemmat, hieman sisäänpäinkääntyneet kanttaukset. Kukat ovat vielä nupussa, mutta aukenevat parin päivän sisään. Nyt tuoksu olisikin turha, koska mastiksipulla tuoksuu.

Hyvää lucianpäivää!

4 kommenttia:

Tea kirjoitti...

Minusta on ihana oivallus, että parisuhteessa ei voi olla huono. Toivottavasti pullasta tuli hyvää!

Veloena kirjoitti...

Oi, siitä tuli ihan mahtavaa. Mastiksi ja cashewpähkinät pullassa toimivat loistokkaasti.

Jaa, kyllä minä välillä koen itseni riittämättömäksi parisuhteessakin, mutta tällä hetkellä tämä suhde on niin tukeva, ettei sellaiseen oikein ole varaa, kunhan malttaa tarkkailla keskittyen muihinkin kuin omiin pikku outouksiinsa... ;)

tutetiti kirjoitti...

"suomennan ilman mitään alan koulutusta samaan aikaan kun moni oikea kääntäjä tekee ihan muita hommia"

Ainakin sillä kääntäjälinjalla, minkä minä kävin, tehtiin kyllä alusta lähtien selväksi, että koulutus ei millään lailla edistä pääsyä kirjallisuuden suomentajaksi vaan niihin töihin pääseminen on täysin suhteista ja onnesta kiinni. Vaikka kirjallisuuden suomentaminen lienee useimpien käännöskoulutukseen hakeutuvien haave, koulutus valmentaa siihen, että kirjallisuutta voi huvikseen kääntää pöytälaatikkoon mutta toimeentulo on tienattava aivan muissa hommissa. Työllisyystilannetta ajatellen kääntäjiä ylipäätään koulutetaan ihan liikaa, mutta pääasia minusta on, että mahdollisimman monet halukkaat pääsevät sisään akateemiseen maailmaan. Kääntäjäkoulutus sinänsä on koulumaista, mutta yliopisto on aina yliopisto. Sitä paitsi kääntäjälinjalaisia neuvotaan ottamaan sivuaineeksi sellainen ala, johon liittyviä tekstejä aikoo suomentaa, ja se substanssipuolihan sinulla on paremmin hallussa kuin monella kääntäjäksi kouluttautuneella. Muutenkin olen saanut sellaisen vaikutelman, että tunnistat vaistomaisesti keskeiset käännösongelmat, jotka vaativat tarkempaa pohdiskelua, niin kuin nyt vaikka maantieteelliset realiat ja sanaleikit. Noista aiheista on toki paljon teoreettistakin kirjallisuutta, mutta jokainen tapaus on ainutkertainen, eikä valmiita ratkaisuja yksittäiseen pulmaan ole olemassa, vaikka olisi miten paljon opiskellut käännöstiedettä. Lähinnä koulutuksessa huomaa sen, että kääntäminen ei ole niin yksinkertaista kuin maallikko voisi kuvitella, mutta luulen että aikansa voisi käyttää paremminkin kuin toteuttamalla kääntäjälinjalla kuvitteellisia tai oikeita mutta palkattomia toimeksiantoja. Vaikka voihan toimeksianto joskus olla mielekäskin, niin kuin silloin, kun meidän kääntäjälinjalla ranskannettiin Sinsibere-papereita.

Veloena kirjoitti...

Niin, varmaan työssäkin oppii. Minusta tuntuu ainakin, että olen oppinut hurjasti jo tässä ajassa. Olen ihan eri lailla hereillä, on pakko olla. Toisaalta pelkään, että koska kääntämistä koskeva teoreettinen pohjani on niin hatara, ehkä jotkut ongelmat vain jäävät huomaamatta. Huooh. Toisaalta, ehkä kieleltä toiselle kääntämisen kysymys ei lopulta poikkea niin paljon maiseman piirrokseksi kääntämisen kysymyksestä tai kokemuksen tekstiksi kääntämisen kysymykseksi.

Eniten ehkä minua kuitenkin huolettaa, käytänkö lainkaan ymmärrettävää suomea. Itse sitä ei kai voikaan tietää. Paitsi että kyllä ne esseet, joita olen kirjoittanut vaikka kymmenen vuotta sitten opintoihin, tuntuvat ymmärrettäviltä edelleen, vaikken ymmärräkään sitä, miten olen voinut tietää kaikkia tuommoisia asioita ;) - muisti on niin lyhyt - mutta toisaalta, ehkä bloggaaminen ja blogien lukeminen on muuttanut jotenkin suomen tajuani. Ainakin minusta tuntuu itsestäni siltä. Hmm. En haluaisi ajatella muutoksen tapahtuneen absoluuttisesti parempaan tai huonompaan suuntaan, mutta huomaan kyllä tuskastuvani aiempaa helpommin, jos kirjoissa jotakin ilmaistaan mielestäni turhan paisutellen ja kankein sanankääntein. Etenkin jotenkin se tuntuu hurjalta, miten tekijä siivoaa itseään näkymättömiin. Huh.

Koetan kyllä estää ärtymystä valumasta teksteihin, mutta en tiedä, lopultakaan, kuinka tarkasti sellaisessa VOI ylipäänsä onnistua. Naamakkain kommunikaatiossa ihmiset onnistuvat sellaisessa yleensä ihan surkean huonosti ja usein sellainen kuultaa läpi kirjeistäkin. Phuuh. No, ainakin olen TIETOINEN ärtymyksestäni noiden seikkojen suhteen, ja ehkä siksi voin onnistua valvomaan niiden tekstiin pääsyä edes jotenkuten.

Olisi kauhean kätevää osata suhtautua myötätuntoisemmin pätemisyrityksiin, mutta ehkä tässä vaiheessa ei kannata vielä murehtia liikaa sen perään. Kaipa voi vain odottaa rauhallisesti.