Pipollinen

En enää osaa kunnolla kuvitella, millaista olisi elää ilman pipoa. Pidän usein kesälläkin pipoa tai huivia, koska en jaksa värkätä hiuksia enkä olla alinomaa pesemässä niitä. Lisäksi pipo tai huivi päässä tuntuu kauhean mukavalta, koska esimerkiksi korviin ei tuule ja pää tuntuu lämpimältä. (Nenäni on jääkylmä aina paitsi sellaisella helteellä, jossa muut suomalaiset tuskastuvat, tai sitten pipoa käyttäessä.)

Useimmiten en edes muista, ettei näin ole ollut aina. Lapsena rakastin pipoja, koska pipo tuntuu hyvältä, mutta nuoruusaikana kieltäydyin pipoista täysin. Saatoin välillä käyttää hattua, mutta enimmäkseen sinnittelin pakkasessakin paljain päin. Kuvittelin, että kehoni karaistuisi ja sisuni kasvaisi, ja hämmästelin heitä, jotka eivät tunteneet vetoa luostarimaiseen elämäntyyliin eivätkä kolmikymmentäluvun kylmiin kylpyihin. Riitelin asiasta melkein päivittäin isän kanssa. Isä halveksui sitä, miten turhamainen ja suuruudenhullu olin asiassa (vaikka se kai kuuluukin nuoruuteen ja kokemattomuuteen, se suhteellisuudentajuttomuus) ja itse taas halveksuin isää siitä, että hän halusi mennä aikaisin nukkumaan ja hiipparoi kotona jo iltakahdeksan aikaan pipo päässä, villasukat jalassa ja yömekko päällä. (Suurimpia häpeänaiheitani oli tuolloin se, mitä muut sanoisivat, jos tietäisivät, että isä preferoi mukavuussyistä väljää kolttua miehekkään pyjaman sijaan. Nykyään minua kiinnostaisi tietää, käyttävätkö miehet oikeasti pyjamia koskaan? Minusta tuntuu, että kaikki miehet nukkuvat teepaidoissa ja boksereissa tai pitkissä kalsongeissa.)

Huvittavimpia puolia nuoruuden miettimisessä on se, miten ehdoton ja johdonmukaisuudesta piittaamaton saatoin olla. Vaikka itse karaisin itseäni kahlaamalla huhtikuusta marraskuuhun meressä ja kieltäytymällä käyttämästä pipoa, kauhistelin ystävän hevihenkistä poikaystävää, joka kieltäytyi käyttämästä käsineitä, se kun ei ollut "heavy rock spiritin" mukaista. Ehkä ongelma oli perustelun heavy rock spirit, en ole ikinä pitänyt raskaasta musiikista vaikka koetinkin opetella pitämään siitä, pitiväthän kaikki ystäväni siitä. Kuuntelin tuntikausia Pearl Jamia ja Stone Temple Pilotsia ja Guns'n'Rosesia ja Soundgardenia ja kävin joillakin keikoillakin ja koin totaalista ulkopuolisuutta, kun en vain saanut musiikista mitään vastakaikua, toisin kuin keinuvasta bossa novasta ja iloisesta etnisestä musiikista. Ehkä heavy ei vain sovi luonteeseeni. Silloin en vielä kyennyt hyväksymään sitä, ettei jokin sopinut minulle. Koetin tunkea itseni pitämään siitä, tästä ja tuosta, kunnes kyllästyin. Ja koko sen ajan, kun koetin pakottaa itseni pitämään asioista, joista en pitänyt, olin aika onneton ja kipuilin niiden ihmisten kanssa, joiden tuntui olevan luontevaa pitää noista seikoista.

Nuorisokulttuurin rock-vetoisuus on ollut minulle aina ongelma. Oikeastaan en ole pitänyt monestakaan rockkappaleesta enkä myöskään ole kokenut itseäni nuoreksi tai kapinalliseksi kuin aivan hetkittäin, lähinnä silloin kun olen ollut rakastumaisillani johonkuhun ja minusta on tuntunut siltä kuin voisin kävellä talojen lävitse niin halutessani. En ole tainnut kokea sitä tunnetta elämässä kuin ehkä viitisen kertaa eikä se selvästikään rajoitu nuoruuteen, mutta ennemmin olen aina arvellut, että jotakin sellaista ehkä kapinallisemmin elävät nuoret kokevat.

Omat kapinoinnin muotoni kuten kotoa karkaamiset ja seksuaalisekoilut ja hillittömät juomingit nuorempana ovat liittyneet aina vain jäytävään pelkoon ja ahdistukseen ja tunteeseen, että olisi oikeastaan kaikille parempi, jos kuolisin, koska minulla ei ole paikkaa, minne mennä, ja joka tapauksessa minua olisi täysin mahdotonta rakastaa. (En koskaan nuorempana tullut ajatelleeksi, että tuollainen kokemus voisi olla nuorten ulkoisiin vaikutelmiin tuijottamisen, kulutuskeskeisyyden, ehdottomien idealismien ja kapinallisuuden korostamisen ytimessä. Ajattelin, että muilla on jotenkin loistava ja makea olo ja siksi he osaavat aina pukeutua, meikata, puhua ja halveksia toisia sillä tavalla, joka vaikuttaa juuri samalta asenteelta, joka nuorisomuodin mallien asennoista ja eleistä tihkuu.)

Jos olisin viisitoista- tai kaksikymmentävuotiaana saanut tietää, että nykyään hiihtelen kotona villapaidassa, kaulaliinassa, rannelämmittimissä, villasukissa, verkkareissa ja pipossa, ja että en tahdo käydä baareissa kun ne ovat niin iltapainotteisia, olisin varmasti ryöminyt sängyn alle parkumaan kurjaa keski-ikäistä kohtaloani. Mutta pipo päässä on hyvä olla. Nenä ei valu. Sormet tuntuvat lämpimiltä. Korviin ei satu.

Nyt ongelmilta tuntuvat enemmän tilaisuudet, joissa huomaa olevansa ainoa pipopäinen. Suhtaudun kyllä niihin aika rennosti. Sitä paitsi minulla on monta kivaa pipoa ja voin aina muistuttaa itseäni siitä, miten kurjalta tuntuu olla sisätiloissa ilman pipoa, pää alttiina vedoille ja säryille. Lisäksi on ihan selvää, että koska en osaa laittaa hiuksiani kauniisti kuitenkaan, pipo päässä olen itse asiassa epäilemättä viehättävämpi kuin ilman pipoa. Kummasti arvostukset ovat kääntyneet päälaelleen. Aiemmasta autonomian ja aikuisuuden merkistä, avopäisyydestä, on tullut konformisuuden ja vaivalloisuuden merkki.

Olen vähitellen neuvotellut itselleni luvan mukavaan oloon. Kunhan se ei vie käytäntöihin, jotka vahingoittavat toisia suoraan tai välillisesti (kuten vaikka henkilöautoiluun; minun on kyllä vaikeaa kuvitella, miten se voisi tuntua mukavalta, ajaminen on niin vaivalloista ja kyydissä istuminen tylsää enkä kuitenkaan yleensä raahaa useita nyssäkällisiä tavaroita mukanani, mutta olen nähnyt sellaisen muutoksen tapahtuvan joillekin tuntemilleni ihmisille), tuo lupa tuntuu ihan hyväksyttävältä ja kannatettavalta. Nuorempana juuri tuo "tuntuu hyvältä" ärsytti itseäni ihan sanomattoman paljon: miksi ihmeessä jäädä siihen mikä tuntuu hyvältä sen sijaan, että kouluttaisi itsensä pitämään vaikeista mutta huikeista asioista kuten jääkylmästä vedestä tai nokkosten poltteesta paljailla säärillä? Eihän sellaisessa hyvien olojen kuulostelussa ollut mitään mageeta eikä edistyksellistä.

Nykyään nuoruuden kauhistus tuntuu mustavalkoiselta ja jäykältä ajattelulta. Sillä jos tarkastelen elämääni kriittisesti, on ihan selvää, että minulla on joka tapauksessa paljon vahvempana taipumus (toki elämänalueesta riippuen; joillain alueilla selkeästi vahvempana ja toisilla vain niukasta vahvempana ja joillain alueilla tuskin havaittavana lainkaan) edistää käsityskykyäni ja kokeilla uusia asioita, vaikka se sitten tarkoittaisikin ahdistuksen ja vaikeiden olojen sietämistä ennen kuin totun uuteen käsitteellistämisen ja toimimisen tapaan. Taipumus jumittua tekemään "niin kuin olen aina ennenkin tehnyt" on minussa usein huomattavan heikko ja huomaan usein hämmästeleväni sitä toisissa ihmisissä, jos he sanallistavat perustelunsa jollekin menettelylle näin tai kaiken huipuksi esittävät perustelunaan, että "eivät oikein osaa kuvitella, että voisivat oppia tekemään toisella tavalla". (Vasta aivan viime aikoina olen alkanut hahmottaa, että kenties näin todella on, että heistä tuntuu tältä, että he eivät ole tottuneet ärtymään elämäänsä ja päättämään muutoksesta. Ehkä heiltä puuttuu toiveikkuutta, halua kestää muutokseen liittyviä vaikeuksia ja ponnisteluita tai ehkä he arvelevat, että ympäristö tuomitsisi muutoksen. Minä taas itse tiedän menettäväni toivoni helposti, jos minusta tuntuu, että minut joko pakotetaan jatkamaan kaikkea samaan vanhaan totuttuun malliin tai etten osaa keksiä tilanteelle vaihtoehtoja.) Toki minäkin jumitan joissakin asioissa, mutta siinä vaiheessa, kun huomaan toimivani automaattisesti ja kyseenalaistamatta, käyn yleensä riivaamaan itseäni sen suhteen, että minun pitäisi edes koettaa toimia jotenkin toisinkin, jotta voisin ajatella toimivani siten, kuten todella näen parhaaksi. (Huh, miten pitkä ja monipykäinen lause.)

Kai minulla sitten on voimakas sisäänrakennettu muutospaine ja muutosusko. Vanhempani väittävät, että olen ollut tällainen lapsesta saakka, toki ujouteni rajoissa: jatkuvasti etsimässä uusia tapoja tehdä sama asia eri tavalla, silmittömän utelias ja helposti monotonisiin tehtäviin leipiintyvä. (Olkoonin, että koululaitos opetti minut pinnalta käsin tarkkailtuna melko rauhalliseksi "hauki on kala" -tyyppisten toistoharjoitteiden suhteen. Minulle koululaitos ei opettanut oppimisen iloa, koska minulla oli se jo, olinhan itse opetellut lukemaan ja laskemaan kouluikään mennessä. Sen sijaan se opetti minulle kärsivällisyyttä tylsyyden suhteen. Siitä on keskimäärin tosiaan työelämässä enemmän hyötyä kuin oppimisen ilosta. Parisuhteessa sanoisin kyllä olevan toisin päin. Tai että ainakin parisuhteessa olisi hyväksi olla ongelma- ja ratkaisukeskeinen lähestymistapa tylsyyden sietämisen keskeisyyden sijaan.)

Hmm, ajauduinpa kauas piposta. Ja toisaalta taas en: kyllähän pienet asiat usein saavat valtavia symboliarvoja. Pipo - tuo pieni, lämmittävä lärpäke - voi edustaa pakkovaltaa, autonomiaa, aikuisuutta, lapsuutta, kapinaa tai sen kukistamista, heavy rock spiritin puuttumista, liikaa myönnytystä kehon tarpeille ja viesteille tai kehon viestien tarkkakorvaista kuuntelemista ja kehon viisauden kunnioittamista, mikä elämäntyyli tai näkökulma nyt sitten onkaan tarkastelun lähtökohtana. Kun näen pipon jonkun toisen päässä, en voi kovinkaan luotettavasti arvata, mitä pipo hänelle edustaa. On parasta kysyä, jos tosissani olen kiinnostunut asiasta. (Joskus kysymykseen suhtaudutaan puoliärtyisästi: "No eikö susta tänään muka ole kylmä?" Ehkä pipo tällöin edustaa rationaalisuutta tai arkijärkeä?)

Minun piponi on sovinnollinen ele montaa sellaista asiaa kohtaan, joihin ennen suhtauduin levottomasti ja ärtyisästi. Isää, kehon kuuntelemista, oman kehon haavoittuvuuden myöntämistä ja sen mukaisesti toimimista, sitä seikkaa että enemmistö saattaa olla myös oikeassa, esimerkiksi. Olen jopa kutonut ja virkannut muutaman pipon, mikä on sentään melkoinen myönnytys suuren osan elämäni miesten halveksumia "naisten hommia" kohtaan. (Minä en ole oikein onnistunut halveksumaan kutomisia, koska muistan hyvin tarkasti, miten huono olin koulun käsitöissä ja miten en ikinä oppinut ajattelemaan äidin tavalla, että käsityötaidoilla ei ole mitään väliä maailmassa, jossa kaiken voi kuitenkin ostaa rahalla. Mutta en liiemmin mainostanut tätä puolta käsityöharrasteita halveksiville eksilleni, tunsin vain salaista helpotusta siitä, etteivät he odottaneet minulta mitään naisellisten taitojen taidonnäytteitä lapasten tai vastaavien muodossa.) Etenkin virkkaamisesta tykkään, koska kutomisessa pitää hallinnoida kahta puikkoa ja mahdollisesti karkaavia silmukoita enkä ole erityisen käsistäni kätevä enkä edelleenkään pidä kudetta riittävän kiinnostavana keskittymiskohteena. (Kutominen on minusta edelleen tappavan yksitoikkoista ja tylsää vähän samalla tavalla kuin huonot lukuromaanit, joiden juonenkäänteet on helppo arvata jo ensisivujen perusteella. Uh, karmeus.) Virkkuukoukkuja on sentään vain yksi ja vain yksi silmukka voisi karata. Lisäksi virkkaaminen on paljon plastisempaa muodoiltaan ainakin minun taitotasollani, ja aikuisharrastaminen antaa mahdollisuuden virkata juuri sillä lailla kuin päähän pälkähtää, ilman mitään raivostuttavia ennakkokäsityksiä siitä, mitä (koulussa virkattiin pitsiliina, mitä sellaisella voi edes tehdä?) ja minkänäköistä jälkeä aloituksesta pitäisi syntyä. On juuri sopivan kinkkinen pähkinä järkeillä, miten virkataan pallo tai päärynä, mutta sellaisen kutomiseen tarvitsisin ohjeet, ja silloinhan koko hommasta katoaisi elävä ongelmanratkaisun ulottuvuus ja se tylsistyisi entisestään.

Ja taas ajauduin teilleni pipoista...

Ehkä nyt puen päälle ja lähden lounaalle ystävän kanssa. Ajattelin pitää pipon koko ajan päässä. En tahtoisi sairastua jouluksi, ja oikeaa korvaani vihloo hieman ja kurkkuni on raspi.