torstai 23. lokakuuta 2008

Kohentuvaa & työnhakua

Ihanaa, miten asiat alkavat järjestyä. Aamulla kipu on kutistunut sellaiseksi, että sen kanssa saattaa vaivatta kävellä suorassa ja jopa hymyillä. Tietoisuus siitä ei hellitä, mutta ei toisaalta tunnu kovin häiritsevältäkään.

Kirjamessuilla kohtaan kaksi ystävää, joista toinen verkostoi minua ystävällisesti mahdollisiin uusiin työnantajiin päin. Jotakin työtä pitää löytää pikaisesti. Se tuntuu hieman huvittavalta, koska luen parhaillaan kirjastosta lainattua ja kaikin puolin mainiota Corinne Maierin kirjaa Tervetuloa laiskuus. Oikeastaan Maierin lukeminen tuntuu vähän hassulta, koska enhän minä nyt selvästi ole tavanomaisesti työllistyvää tyyppiä lainkaan enkä oikeastaan jaksa edes stressata siitä pahasti, mitä nyt vähän vain kitistä sitä seikkaa, miten rasittavaa on, kun joutuu jatkuvasti myymään omaa työpanostaan sen sijaan, että työtä tipahtelisi tasaisena virtana. Tuntuu vain jotenkin niin absurdilta tarjoutua käytettäväksi, kun sitä ei ole tapana tehdä suorapuheisesti ja omana itsenään. Muutama työhaastattelu on muuttunut aivan kummalliseksi, kun olen sanonut suoraan, mitä ajattelen. Mutta tuntuisi vielä oudommalta vakuuttaa, että jep, olen opiskellut ylemmän korkeakoulututkinnon, öh, ja suurin unelmani on päästä postin jouluapulaiseksi ja että tämän kolmen viikon testin myötä sitoudun yritykseen koko sielullani ja niin edelleen.

Joskus tulen ajatelleeksi, onko minulla henkilökohtaisia unelmia lainkaan. Tai tavoitteita. Ei kai oikeastaan. Laajempia unelmia toki on, kuten maailmanrauha ja väestönkasvun pysähtyminen. (Kuvittelen niiden vieläpä liittyvän toisiinsa.) Tai etteivät muiden eläinten kunnioittaminen ja halukkuus kohtuullistaa omaa elintasoaan yhteisen hyvän vuoksi vaikuttaisi valtaväestöstä niin kummallisilta asenteilta kuin nyt. Eiväthän ne ketään eliöyksilöä uhkaa, vaikka taloudellisia intressejä ja statusnaamioita tietysti uhkaavatkin, ja jos joku nivoo itsensä näiden tavoitteisiin enemmän kuin eläimyyteensä, saattavathan ne toki näyttää kapinoinnilta tai aggressiolta. (Vaikka kyllä se kaukaa haetulta tuntuu, se on kirjoitettava.)

Jotenkin kaikki tavoiteasiat ja työelämän jutut merkitsevät vain niin vähän sen rinnalla, että jaksaa pysyä ystävällisenä, kiinnostuneena ja koettaa pysytellä läsnä tilanteissa ja hyväksyä ne tuntemukset, jotka pyyhkäisevät maailman oman värisekseen joskus hetkeksi, joskus viikoiksi, joskus vuosiksi. Luulen, että aktiivisemmin työelämään sitoutuneetkin ajattelevat näin. He ovat vain jotenkin ajautuneet syvemmälle työsysteemiin ja käyttäytyneet sovinnollisemmin sen kanssa, tarttuneet ehdotuksiin joo-henkisesti. Sen seurauksena he ovat systeemin sisällä ja minä ulkopuolella. En oikein edes tiedä, miksi olen kieltäytynyt niin monesta ehdotuksesta. Ainoa perusteluni on, että ajatuskin pidemmästä ja syvemmästä sitoutumisesta on saanut minut niin levottomaksi ja ahdistuneeksi, että olen päätynyt lopulta sanomaan ei, koska se on tuntunut ainoalta oikealta ratkaisulta ja olen lohduttautunut ajatuksella, että mitä enemmän freelancer-kokemusta minulle kertyy, sen paremmin kai voin työllistyä oikeastikin. En vain enää ole tästä niin varma kuin ennen. Huomaan työhaastatteluissa, kuinka kummallisena pidetään sitä, etten ole tehnyt "oikeita" kokopäivätöitä muualla kuin kotona kuin kerran kolmen kuukauden harjoittelujakson opintojen osana. En pitänyt tuosta jaksosta, koska työpaikan sosiaalinen viritys muistutti liikaa yläastetta: sopiakseen remmiin olisi pitänyt tykätä oikeista televisiosarjoista, ruokapaikoista ja niin edelleen.

Maier kirjoittaa tästä ilmiöstä oikein herkullisesti. Se on suunnilleen sitä, mitä olen ajatellut hyvätyyppiytenä. Jostakin syystä minua ei huvita lainkaan ryhtyä hyväksi tyypiksi. Olen mieluummin itsepäinen ja kummallinen, vaikka toki omalla tavallani ystävällinen ja pehmeä.

Tuollainen kaikki kuona vuoraa havaintokenttääni, kun kuljeskelen messukojujen välissä ja arvuuttelen, tuntevatkohan kaikki muutkin täällä itsensä ajelehtivaksi, irralliseksi, melko merkityksettömäksi. Eilinen tyytymättömyys on lauhtunut.

Sen jäljiltä maailma tuntuu autiolta, mutta kipu ei enää piinaa samalla tapaa. Pidän tästä autiudesta jollakin tapaa, ainakin osaan liikkua siinä.

2 kommenttia:

KK kirjoitti...

Ja siis toinen ei vai? :)

Veloena kirjoitti...

Ah, toinen on jo tehnyt ällistyttävän paljon, siinä ei ole mitään UUTTA. ;)