Aamu eli kaikki kunnossa

Kummallista, miten äkkiä sitten toivunkaan kaikesta väsymyksestä, joka on painautunut matkan jälkeen päälleni tukahduttavana huopana. Toipuminen äkillisesti ja vieläpä lyhyen unen jälkeen saa kysymään: Onko se ollut pelkkää pelkoa kierukan vaihtoon, sukuelinten kosketuksen kipuun assosioitumisen kumoamisen vaikeuteen ja työtilanteeseen liittyen? Vai onko niin, että kun säädän itselleni ensin työstä ja siten aamuisista vesijuoksutreffeistä johtuen aikaisia aamuherätyksiä ja nyt alan herätä jo hieman ennen herätyskelloa, en tule nukkuneeksi liikaa ja siksi herään virkeänä ja hyväntuulisena?

Aamu tuntuu tärkeältä hetkeltä. Voittopuolisesti herään miellyttävällä tavalla virittyneenä, innokkaana tarttumaan asioihin. Viime viikot, jolloin olen herännyt kummassa tokkurassa ja törmäillyt huoneesta toiseen oikein kykenemättä valmistamaan aamiaista ja siten unohtaen syödä ja juoda päivän aluksi, ovat kaikin tavoin tuntuneet huolestuttavilta. Ikään kuin joku toinen asuisi tätä kehoa tai se olisi keksinyt jonkin aivan uudenlaisen säännöstön, jota en vielä tunne.

Tänään palaan takaisin. Tämä tässä on taas tunnistettava. Se säpsähtää hereille, kanta-askeltaa vessaan, naksauttaa katkaisinkytkimestä sähköt laitteisiin, sekoittaa lesepuuron ainekset, työntää ne mikrouuniin, mittaa kirsikanmakuista vihreää teetä ranneliikkeellä metalliseen kannuun, kaataa kylmää vettä päälle, sitten vähän kiehuvaa, niin että vedestä tulee kuuman kylvyn lämpöinen. Kun puuro on valmis, teekin on. Puuro punoittaa karpalomehusta, jonka ostin kuvitellessani hetken virtsatietulehduksen uhkaavan minua vuosien tauon jälkeen. Mutta ne olivatkin vain syvät lantionpohjan lihakset, jotka menivät kramppiin kierukkaa jännitellessä. Noilla samoilla lihaksilla pidätellään pissaa, joten erehdys on hyvin hienosyinen. Nyt saan syödä vähän aikaa punaista puuroa. Karpalo ja pellavarouhe kehittävät yhdessä hieman virtsamaisen sivumaun, joten kovin kauaksi erehdyksestäni en pääse. Tee sen sijaan valmistuu taivaalliseksi. Sen pinnalla on hetken kuppiin loruttamisen jälkeen (bambusiivilän läpi, jostakin syystä metallisiivilä tuntuu kovalta hyvän teen valmistusrituaalissa) samaa rastaanrintaa kuin kauneimpina pilvipoudan päivinä. Pian kaatokuohu häviää.

(Minua häiritsee kohtuuttomasti, etten voi kirjoittaa vana, koska rastaanrinta kattaa nesteen pinnan. Vana on vain niin kaunis sana, seesteinen ja kaihoisa.)

Lopulta jäljelle jää vain pari kuplaa, pieni lautta, se näyttää vähän palaselta sammakonkutua.

Tänä aamuna pidän taas kaikesta, jopa taivaan hopeakankaasta. Siitä, miten Vompatti on tunkenut vessapaperia korviinsa kissojen yömelskeeltä suojaksi. (Minä kovasydäminen roisto nukun kuin tukki niiden morinaan ja kopseeseen, olen kuunnellut sellaista niin monta vuotta, että tiedän, ettei se tarkoita mitään hätää. Herään vain ihmisen askelten ääneen, enkä silloinkaan askeliin yläkerrasta tai rapusta, vaan askeliin samasta asunnosta, ja vain jos askeltaja on sellainen, jonka kanssa en ole maannut. Kummallinen sääntö, mutta tuntuu pätevän. Toisaalta, en ole koskaan asunut kommuunissa tai solussa, joten en osaa arvioida, pitäisikö minun maata kämppisteni kanssa, jotten heräisi heidän yövessakäynteihinsä, vai tottuisinko heihin. Omiin vanhempiini ja sisareeni en koskaan tottunut.) Miten puuron reunaan kiehuu sellainen liisterikerros, jota ei saa oikein lusikalla raavittua kulhosta. Että on hiljaista ja Vompsu nukkuu, että saan hetken olla omassa rauhassani. Saan toki muutenkin, mutta jos hän vaikka lojuu sängyssä tai istuu pöydän ääressä kursimassa graduaan kokoon harsinpistoin, tuntuma on toisenlainen.

Heräänkö niin aikaisin, jotta saisin olla yksin hetken, virittyä kehooni? En tiedä. Mutta sen tiedän, että heräsin paljon myöhemmin ja tokkuraisena niinä kuukausina, jotka olen elänyt yksin. Ei niitä ole kovin monta. Minulle tuntuu sopivan heleämmin se, että asun jonkun kanssa. Nyt se etenkin toimii, kun tuo toinen ei kohtele minua lapsenomaisia piirteitäni korostaen. (Se tuntuu hauskalta, Vompsusta olen kokenut konkari, kun taas aiemmissa suhteissa minua on paapottu kuin vähän maailmasta vieroontunutta ja nähty parhaaksi jaella isällisiä neuvoja, joista en ole osannut olla kovinkaan kiitollinen, koska hupsuuksieni lisäksi pidän kuitenkin itseäni jonkinverran ovelana ja selviytymiskykyisenä ihan omillanikin. Lisäksi kuva siitä, mitä voisin olla, on tuntunut minusta ällöltä. Voisin, varmasti, mutten halua. Sama ahdistus kuin vanhempien kanssa on toistunut: joku toinen taas tietää paremmin, mitä minun pitäisi haluta, koska "olen sellainen ja sellainen".) Vaikka sovin tähän olotilaan, tuntuu selvältä, että tarvitsen oman tilan. Minulla se ei vain jäsenny konkreettisesti tila-aikamäärityksen tilaksi tai huoneeksi, neliöiksi asunnon pinta-alassa tai oveksi, jonka taakse paeta. Minulle riittää, että saan jonkin aikaa hengittää valvehengitystä itsekseni ja todeta, että tässä ja nyt tunnistan itseni, tämä on se keho, joka on kävellyt muun elämänsä Helsinkiä ja yhden syksyn Lontoota, kymmeniätuhansia kilometrejä, kävellyt jalkansa rikki silkkaa omapäisyyttään ja hermostustaan ja ajattelun tarvettaan.

Paitsi että nyt tuntuu, ettei pohdittavaa ole. Toistakin työtä on alustavasti tarjottu, mielenkiintoista keikkaa minua kiinnostavasta aiheesta. Ensi viikolla asia varmistuu niin tai näin. Olen lunastanut kehoni takaisin pelosta hämmästyttävän tarmokkaasti ja nopeasti, sähissyt kivulle ja välähdellyt läpi aiempien seksuaalisuuden ja kivun epäsikiöiden, itkenyt vähän helpotuksesta koska Gilli Smythillä on niin lempeä ääni, hänen lukemansa satu Taliesin vaikuttaa sillä tavalla, se tuntuu sanovan, että on okei pelätä mörkömöykysti ja helpottua yliveteläksi mytyksi ja okei sekin, että hampaat kalisevat kesken kaiken kuin jokin automaattiluurankovaihde naksahtaisi päälle ja että joskus pitää vain käpertyä ja pitää kaksintaitetuista sääristään kiinni kuin joku olisi niitä irti repimässä, kipertyä piikittömäksi palloksi ja ulista, sellaista elämä toisinaan teettää eikä se ole kovinkaan vakavaa.

Kaadan vielä toisen kupin vihreää teetä, sitten pakkaan vesijuoksukassin.