Sadetta kämmenpohjissa ja päälaella

Tänään illalla tulen ajatelleeksi, että sateenvarjon voisi sateessa kulkiessaan äkisti ja varoittamatta sulkea ja jatkaa matkaa kotiin kastuen.

Paluu arkeen tietää paluuta kehotekniikoiden pariin. Kun kävelen kotiin ryhmätapaamisesta, sade on liukastanut asfaltin märäksi ihoksi, jossa kukkivat keltaiset lehtipaiseet. On vaikea uskoa niitä samoiksi lehtikullan säpäleiksi, joita ihailin muutamaa päivää aiemmin niiden tanssiessa majesteettisesti ilmaa alas.

Majesteettisuus on hauska mielikuva. Se syntyy suunnilleen siitä, mitä tämän illan kehotunnilla haetaan: liikkeen vapaudesta, keveydestä ja pehmeydestä. (Siksi barokkikin on parhaimmillaan hevoskastanjoissa, ei palatseissa tai kirkoissa: kivestä ja metallista on turhaa koettaa kehrätä muotoillen mitään majesteettista, se on liian kuollutta ja raskasta, kovaa ja muotoon vangittua.) Vapautta, keveyttä ja pehmeyttä on hyvin vaikeaa pakottaa itseensä. Niihin ponnistelu tuottaa saman nurinkurisen, henkeäsalpaavan olon kuin kehotus: Ole rennosti ja luonnollisesti oma itsesi.

Voi vain kysyä. "Kysymykseen ei tarvitse vastata", muistuttaa ohjaaja.

Takaisin kävellessä mietin sitäkin, mitä eräs ystävä kysyi - miksi aloin opiskella filosofiaa. (Sattumalta, kai. Ehkä tähänkään kysymykseen ei tarvitse osata vastata.) Jotenkin siihen kaikkeen liittyi viehätys kysymyksistä, joihin ei odoteta voitavan vastata tai joiden vastaukset ovat vähintään kieroja ja kummallisia ja osoittavat piintyneet oletukset hassunkurisiksi ja ilmaan piirretyiksi. Niin kuin vaikka ajatus siitä, että maailma koostuu (koettavan kokoisista) kappaleista ja niiden välisestä tyhjästä tilasta. Miten erilainen on toinen metafora, jonka ehkä kuulen kysymyksenä, sen hahmottaessa maailman toisin: entä jos tila onkin jakamaton, jatkuva, ja ne, mitä kutsumme kappaleiksi, ovatkin vain tilan tihentymiä, joiden lävitse emme pysty tunkeutumaan, koska ne ovat tiheydessään (suunnilleen) veroisiamme? Tai ajatus, että eliö luo paitsi oman tilansa, myös aikansa.

Sadetta kävellessä selitän itselleni (monimutkaisesti, vaikka matkaa onkin vain muutama kortteli ja urheilukentänreunus), jälleen kerran, miksi ihmeessä aloin opiskella alaa, jossa teoreettisuus on viety absurditeettiin saakka ja jossa käytännön puute pakottaa tutkiskelun edes jonkinlaisen kiinteyden toivossa kääntymään määritelmien puoleen. Määritelmät on vaikeaa kuulla kysymyksinä. Ei aluksi, mutta myöhemmin, kun yrittää itsekin sanoa jotakin. (Paikoitan tähän väsymykseni ja sen, miten huoneet venyivät kasveille johtaviksi kiitoradoiksi, joita laahustin raahaten sinkittyä kastelukannua. Kukaan ei jaksanut imuroida lattiaa usein. Sukkiin jäi mustaa pohjaa.)

En koskaan ole oppinut pitämään määritelmistä, ainakaan sellaisista eksaktiuteen pyrkivistä pitkistä rimssuista, vaikka ymmärränkin niiden hyödyllisuuden tietyltä kannalta. Minussa ei vain ole pyrkimystä siinä määrin. Oikeastaan tuntuu aika samantekevältä, onko kappaleita ja jos ne halutaan olettaa, miten ne määritellään. Tiedän vain sen, että minusta on paljon jännittävämpää ajatella, että painun tihentymänä tilassa toisen tilatihentymän sisään, uin talossa kuin kala akvaariossaan, jalkojen kosketus lattialla melkein erehdys tai harha. Se kysymys, voisiko olla sittenkin näin, auttaa huomaamaan toisenlaisia asioita.

Mietin päivää, josta olemme puhuneet miehen kanssa: aistien päivää, jolloin voisi vain sulkeutua huoneistoon ja käyttää koko päivän kehollisuuteen keskittymiseen. Jos olisin alun perin keskittynyt tällaiseen määritelmien sijaan, epäilisinköhän itseäni älyllisesti sivistymättömäksi ja tuntisinko siitä pientä tai suurta hankausta tai itsevihaa? Nyt ainakin tiedän sivistymättömyyteni valtavuuden ja en oikeastaan osaa olla siitä pahoillani. On hyvä, että tuntee huonouksiaan, joista ei pahemmin jaksa järkyttyä. Ainakin siitä on se hyöty, ettei kehollisuuteen keskittyessään tunne pakenevansa silkkaa epäonnistumisen pelkoaan jostain paljon tärkeämmästä. Tässä on keveyttä ja vapautta ajatuksen tasolla. Mutta onko keveys ja vapaus saavuttaakseen ensin kiellettävä itsensä vuosikausiksi? Ei varmaankaan universaalisti, mutta ehkä itse tarvitsin sen. Ehkä ensin oli koetettava elää toisten toiveiden mukaisesti huomatakseen, ettei onnellisuutta ole sillä lailla helppoa saavuttaa.

(Luulen myös, ettei minulla ollut sitä vaihtoehtoa, että olisin voinut jättää nuo toiveet kuuntelematta, ei senhetkisessä todellisuudessa.)

Tietysti voisi ajatella hukanneensa elämästään vuosia, kuten isä laskee äitiä autossa odottaessaan hukkaamiaan minuutteja. (Ja silti hän tahtoo hakea äidin autolla töistä eikä ole antanut äidin ajaa korttia, kuten äiti on välillä ehdottanut hänen tehdessään noista vuosiksi venyneistä tylsistä minuuteista tiliä.) Mutta en tahdo ynnätä tuhlatuksi elämäksi penseyteen päättyneitä rakkaussuhteita ja opiskelun synnyttämää tukehtumisen tunnetta, joka virisi kai siitä, että koin jatkuvasti, että minun piti kysyä, vastata ja kiinnostua asioista kuin joku toinen, joku jolle nämä aiheet muodostivat lähestulkoon elämän sisällön. En tahdo ajatella niitä epäonnistumisena enkä ajelehtimisena, koska olen oppinut niistä oikeastaan melkein yhtä paljon kuin tanssitunneista, joilla en tuntenut tarvetta muuttua joksikin aivan toiseksi. (Ja eikö sitäkin olotilaa voisi kutsua ajelehtimiseksi, että menee opportunistisesti aina sinne, missä on helpointa säilyttää hajamielinen käsivarren mitta itsetyytymättömyyteen?)

Kämmenpohjissa sataa harjoitteiden seurauksena, ne piirtyvät kehon hämärästä hiljaisuudesta esiin vaimeasti tuikkivina vesitähtinä. Sade ropsuttaa varjon punaista pintaa. Jos laskisin varjon alas, se sormeilisi märkänä ja kosteana tutkien läpi hiusjuuret ja kallonmuodon ja silloin päänikin piirtyisi esiin muinakin kuin nopeina ajatuksina. Miltei lasken varjon, mutta toisaalta Vompsu on melkein sairastunut enkä tahtoisi flunssaa nyt kylmään palattuamme. Täytyy odottaa sitä päivää, että sulkeudumme sisään hahmottamaan kehoa.

Tunnilla on tehty harjoite, jossa päälakeen on kiinnitetty pehmeä, venyttävä kuminauha, joka kannattelee ryhtiä. On puhuttu siitäkin, mitä tapahtuu, jos kuminauha on kiinnitetty kallossa väärään kohtaan. Missä on oikea päälaen kohta?

Tahtoisin laskea sateenvarjon alas osittain siksi, että voisin kuvitella jokaisen pisaran päässäni nauhan kiinnityskohdaksi, voisin kuvitella moninaiset säikeet, vaihtaa hieman asentoa, saada tuntuman atlasnikamaan. Mutta samalla tahdon kävellä edes päästäni kuivana kotiin. Mieli levollisen ristiriitaisena kävelen kotiin, on ilta pitkästä aikaa.