Iloinen

Ensimmäistä kertaa käy niin, että satunnaisessa työporukassa minusta puhutaan nykyisellä etunimellä, sillä samalla, johon olen identifioitunut jo vuosia. "Joo, hänhän se osaa tämän hoitaa!"

Tajuan säpsähtäen, että kuulen sanat aivan eri tavalla. Äkisti nämä vanhempieni ikäiset ihmiset hyväksyvät minut, huomaavat, kuinka osaan joitakin asioita ja suostuvat puhuttelemaan minua nimellä, jonka ymmärrän viittaavan itseeni. Heidän ehdotuksensa kuulostaa positiiviselta ja tartun siihen tyytyväisenä. Suorittaessani tehtävää pureksin samalla mielessäni sitä seikkaa, miten erilaiselta olisi kuulostanut, jos he olisivat sanoneet samat repliikit entisellä ristimänimelläni. Olisin joutunut läpikäymään seuraavat seikat: Joko en olisi uskaltanut sanoa, etten pidä tuosta nimestä ja että tahdon tulla kutsutuksi sen sijasta tällä (mihin liittyi usein ihmettelyä ja pientä paheksuntaa) tai sitten olisin pyytänyt, mutta pyyntö olisi rytätty (mikä sekin kävi usein, etenkin opettajien taholta ja työpaikoissa - "täällä me käytämme katsos oikeita nimiä"), tai sitten olisin päättäväisellä tuulella ja olisin jättänyt nimen sanomatta totutellakseni siihen ja silti huomannut niskakarvojen pörhistyvän nimen kuullessani. Olisin osoitellut itseäni sormella, kysynyt rasittuneena ja vaiti, miksen voi tottua tuohon nimeen, tai miksen ole jo vaihtanut sitä, jos se kerran on niin mahdoton. Ja ennen kaikkea, olisin kuullut heidän ehdotuksensa jotenkin toisenlaisena puhutteluna kuin nyt - olisin kuullut heidän puhuvan jostakusta toisesta, siitä millainen minusta piti tulla paitsi etten osaa tulla sellaiseksi, ja kokenut itseni valehtelijaksi koettaessani näytellä tuota roolia.

Tuntuu ihmeelliseltä, että nyt minua puhutellaan ja voin vastata yksinkertaisesti ja iloisesti, ymmärtää puhuttelun kohdistuvan itseeni tässä ja nyt eikä siihen johonkuhun toiseen, jollaiseksi minun toivottiin kasvavan ja aikuistuvan.

Miten sen voisi selittää, paitsi listaamalla tosiasioita? En jaksa pestä kasvoja aamuin-illoin, levittää kosteusvoiteita ja lymfapainella turvotusta kasvoista. En huolla kynsiäni viilalla enkä käy kampaajalla. En pukeudu mustiin suoriin housuihin. En ole oppinut pitämään toimistopukeutumisesta enkä onnistunut kuvittelemaan itseäni älyköksikään, vaikka kaikki opettajat alusta saakka ovat jankuttaneet, etten saa lyödä laimin opintoja ja että tämä tai tämä suunta olisi paras. Matematiikka, kielet, kuvataide, kirjoittaminen, en oikein taida osata haluta mitään niistä tarpeeksi. En halua edelleenkään kuulostaa pätevältä enkä aina reippaalta ja innokkaalta. En halua elää vauraasti enkä osaa juuri kuinkaan identifioitua kunnon ihmiseksi. Sillä ei ole mielestäni näet juurikaan tekemistä hyvän ihmisyyden kanssa, hyvä ihmisyys muistuttaa liikaa hyvää eläimyyttä voidakseen vaikuttaa kunnolliselta näin kapeissa raameissa; minusta on jotenkin kammottavaa, miten nopeasti monet mahdollisuudet on käännetty velvollisuuksiksi viimeisen sadan vuoden aikana. En osaa huolehtia noista monista seikoista, jotka näyttävät paisuvan toisten painajaisiksi. Enkä koskaan tottunut ristimänimeeni.

No, nyt se kaikki tuntuu pudonneen pois, kun minua kutsutaan sillä nimellä, jonka tunnistan. Voin vain tarttua toimeen kevyesti ja iloisesti. Ehkä se on sanamagiikkaa, mutta toimii täpsäkästi.

Kuuntelen sivukorvalla tätien jutustelua naisten elämästä ja sen ratkaisuista. "Tavanomaisesti" ja "yleensä" toistuvat keskustelussa usein. Äkisti tunnen itseni hyvin vapaaksi ja kevyeksi kaiken nimi-ilon lisäksi siitä yksinkertaisesta seikasta, etten kiinnitä omassa elämässäni niin kovin huomiota siihen, teenkö asiat tavanomaisesti tai normaalilla tavalla. Joskus hämmästyn ja säikähdän toki, kun joku kysyy jostakin ratkaisusta, eikö minua pelota, kun toimin sillä tavalla. Sitten saatan pohtia asiaa aikani, mutta yleensä pohdinta päättyy kummaan mykkyyteen sen kysymyksen edessä, miten ihmeessä muuten olisin toiminut tyydyttävällä tavalla tilanteessani. Jos tavanomainen ratkaisu tuntuu väärältä, on toki järkevämpää koettaa ratkaista tilanne toisella tavalla.

Pian pitää taas alkaa hakea työtä, seuraavaa keikkaa tai pätkää. Sekin tuntuu helpommalta nyt, kun voin esittäytyä nimellä, josta pidän, ja ohjeistuskin annetaan tälle nimelle ja henkilölle. On niin paljon helpompi tuntea onnistuneensa, kun voi välttyä esittämästä yhtä aikaa kahta henkilöä - joista toista ei koskaan ole suorittanut onnistuneesti, ja jonka mainitseminen sen vuoksi tuntuu estävän kaiken positiivisen palautteen kuulemisen.