Muuttumisesta, tilapäisyydestä

Kaikki muuttui nopeasti. Pari päivää sen jälkeen kun pyysin Vompsua palaamaan, Vompsu alkoi ottaa ehdotuksen tulla tänne tosissaan. Siitä meni vielä päiviä, että hän sai neuvoteltua asian työpaikkansa kanssa, irtisanottua asuntonsa Hollannissa ja palattua tänne. Uutiset vyöryivät sisään ovista ja ikkunoista. Se, mikä oli kaksi päivää aiemmin okei, ei enää äkkiä ollutkaan. Nauru, epäusko, tyrmistys, vetäytyminen.

Paitsi etten voinut vetäytyä: Saatoin vetäytyä töistä mutten ihmissuhteista. En voinut enkä edelleenkään voi päättää olla muiden kuin omien vanhempieni lapsi. Vanhempieni käyttäytyminen on suurin stressinaihe tässä kaaoksessa. Sisko, joka on raskaana, on lakannut puhumasta äidille kokonaan. En suostu heidän välittäjäkseen. Äiti, 74 vee, käy edelleen töissä. Isä, 80, protestoi äidin työssäkäyntiä olemalla kuskaamatta tätä autolla, joten äiti matkaa bussilla ja metrolla. Molemmat riskiryhmää. Kumpikaan ei tunnu välittävän siitä, että joku toinen ei ehkä halua kuolla heidän tuittupäisyytensä vuoksi vaikkeivät he omasta elämästään välittäisi. Sisko murehtii sitä, että vauvalla tulee olemaan kurjaa, jos ei ole toisen puolen isovanhempia. En usko - vauvat eivät murehdi, eivät ainakaan semmoista, mitä heillä ei ole koskaan ollut. En ymmärrä, miksei sisko voi puhua omista tunteistaan ja peloistaan ominaan.

Vompsun luotsaaminen sulkeutuvan Euroopan halki oli myös omanlaisensa koettelemus. Vompsulla on pakko-oireinen häiriö, siis ihan aina, ja ihan aina muulloinkin hän tietää tartuttavansa jonkin kamalan tappavan taudin toisiin ihmisiin. Yleensä voin sanoa että älä viitsi, puhutko nuhakuumeesta, tule nyt jo. Mutta nyt lehdet ovat täynnä kaapulääkäreitä, ruumishuoneita ja sen sellaisia - suoraan hänen arkitodellisuudestaan. Enkä voi sanoa, että mitään pandemiaa ei olisi liikkeellä. Joten sanoin vain että minä annan luvan. Annan luvan ottaa riski tulla, astua junaan, astua lentokoneeseen, astua junaan, astua tänne ovesta sisään. Millä mandaatilla? Sillä mandaatilla, jonka kyhään ilmasta ihan vain siksi että välitän. Vielä lennon aamuna Vompsu epäröi ja koko suunnitelma uhkaa kaatua. Olen juuri puhunut äidin kanssa puhelun, joka on saanut minut itkemään kerällä sängyllä, ja nyt sitten tämä. Mietin, onko minun lähdettävä lentäen Amsterdamiin ja tuotava Vompsu kädestä pitäen tänne turvaan. Mutta huolimatta tarkistelusta matkan varrella ja sen takia myöhästytystä junasta Vompsu ehtii juuri ja juuri koneeseen. Schiphol on kuulemma aivan tyhjä ja lentoemoilla suojavaatteet, vähän kuin tulisi lentävään leikkaussaliin. Lentokoneissakin on nykyään wifi, ja se on hyvä: Vompsu voi kysyä minulta lentokoneesta, onko mahdollista, että hän on kontaminoinut koko koneen ruoat koronaviruksella - koskematta tietysti koko ruokakärriin lainkaan. Hikoilen ajatellessani, mitä olisi tapahtunut, jos Vompsu olisi kysynyt tätä lentoemolta. Myöhemmin kun sanon, että sain tästä isosti mustaa huumoria, Vompsu näyttää kummastuneelta ja sanoo, että totta kai hän kysyi myös lentoemolta. Tämä oli vakuuttanut, ettei kontaminaatio ollut mahdollinen. Niinpä tietysti - he ovat ensisijaisesti turvallisuusasiantuntijoita, eivät tarjoilijoita, ja varmasti nähneet aiemminkin pakko-oireisia. 

Vompsun tultua tänne sulkeuduimme kuplaamme. Olin hakenut ruokaa niin paljon kuin jaksoin kantaa, jotta minun ei tarvitsisi vaarantaa ketään. Ei näet tuntunut ollenkaan selvältä, oliko lopulta ok kutsua Vompsu tänne. Entä jos hänellä olisikin virus? Jos hän tartuttaisi koneellisen ihmisiä? Entä jos hän tartuttaisi jonkun lentokenttäjunassa? Entä jos hän tartuttaisi minut ja saisin taas keuhkokuumeen ja joutuisin ehkä sairaalaan - se ei tekisi hänen pakko-oireelleen lainkaan hyvää? Entä jos. Entä jos. Entä jos. Ja ystävä kirjoitti facebookissa, mitä ne kaikki Euroopasta tulevat tänne ja tuovat sen, ei niiden pitäisi antaa näin vapaasti tulla. Vähän myöhemmin, kun Uuttamaata suljettiin, mökkikunnista tuli samanlaisia äänenpainoja pääkaupunkiseutulaisia kohtaan. Katson päivittäin Alankomaiden tartunta- ja kuolleisuusluvut. Vompsu on täällä turvassa.

Ja ylipäänsä, miksi hänet kutsuin? Emme me ole olleet rakastavaisia vuosiin. (Olimmeko lopulta koskaan, sekin on vähän epäselvää. Ehkä. Jollain omalaatuisella ei-romanttisella tavalla.) Mutta olemme läheisiä. Välitämme toisistamme. Minulle tuli paha olla, kun ajattelin, millaiseksi hänen pakko-oireinen arkensa voisi siellä kaukana yksin muuttua. 

On tullut uutisia ystävien sairastumisesta. Tiedän nyt viisi, jolla todennäköisesti on virus. Osalta se on jo menossa ohi.

Siinä sivussa tapahtui digiloikka kahden päivän varotusajalla. Jooga siirtyi verkkoon, osasi niin ohjata tai ei. Olen ymmärtänyt joidenkin hankkineen kameroita ja mikrofoneja ja sisustaneen valejoogastudion kotiinsa. Minä ohjaan pyykkitelineen vierestä läppärin kameran ja mikin avulla. Kaikki ovat vain olleet kiitollisia. Ensimmäisen ohjauksen tein sängystä ennen kuin Vompsu oli tullut. Jännitin niin koko tilannetta, että vatsan nyrkki puristi koko ohjauksen ajan ja liikuin kuin unessa. Koetin repiä hiljaa itsekseni huumoria siitä, että tähän on tultu: livestriimaan sängystäni perjantai-illan interaktiivista viihdettä. Mutta tuntui vain pahalta. Jälkikäteen riehutanssin ja sitten itkin ja monena yönä heräsin painajaiseen, että joku kuvaa minua, kun nukun. En ole sen jälkeen ohjannut sängystä käsin. Se oli liian privaattia, lopulta. Vaikka se olisikin luontevin, selkein studionkorvike täällä. 

Nyt, vähitellen, alan tottua siihen, että puhun yksin tietokoneen ruudulle. Alan kadottaa tunnun siihen, millaista on ohjata ryhmää livenä. Mitä kaikkea siihen liittyikään?

Niin, kaikki muuttuu: en enää syö seisten jääkaapin vieressä kylmää keittoa lusikalla suoraan kattilasta. Enkä käy kaupassa useita kertoja päivässä.

Koska tuoretavara ei säily ja jääkaappi on pieni kahdelle ihmiselle, on ruoka tehtävä pitkälti itse, jotta kauppavälin voi pitää tarpeeksi harvana. Keittiö näyttää melko hämmentävältä: jauhosäkkejä, hiutalesäkkejä, papusäkkejä. Kerran viikossa tulee tuoretavaraa kotiinkuljetuksella. Kotiinkuljetuksen jälkeen on aina monta salaattipäivää ja sitten pudotaan uuniruokien ja risottojen varaan. Kiitän nyt kyynärpäät ristissä sitä, että olen aloittanut kokkauksen jo lapsena. Ei ole oikeastaan mitään olennaista, mitä en osaisi tehdä, kokkausmielessä, jos vähän maltan keskittyä. Koska olen suunnitellut ruoat aika monelle koulutusviikonlopulle ja retriitille, ei tuota kauheasti vaivaa suunnitella viikon ruokien luonnos samalla kun kliksuttelee asioita ostoskoriin nettikaupassa. Silti en halua tehdä liian tiukkaa suunnitelmaa: juuri improaminen tuottaa iloa. Joka aamu vaanin jääkaapin suulla ja päätän, että haa, tänäänpä teenkin tästä jotain. Tuo jääköön huomiseen. Teen myös taas leipäni itse vuosien jälkeen. Muistan edelleen, miten hunajasta saa tehtyä villihiivan leipään. Saan taikinani myös happanemaan ilman pulmia. Matkin taikinan olosuhteilla suolistoa. Maitohappobakteerit viihtyvät suolistossa, joten ne saa viihtymään suolisto-olosuhteisessa taikinassa.

Vompsulla on paljon töitä, joten hän vain tekee työtä. Välillä hän kantaa ostoslaatikon alaovelta ylös ja tänään hän imuroi maton, mutta enimmäkseen minä teen kotityöt. Ja niitähän riittää. Joissain muissa oloissa saattaisin protestoida, mutta nyt olen tyytyväinen askareista - ne luovat toimijuutta. Ei ole mitään lepohetkiä, ja hieman ymmälläni olen seurannut joidenkin tuttavien päivittelyä siitä, että aika käy pitkäksi tai että tämä on universumin lähettämä pysähdyshetki itselle. Hmm. Pysähtyisin ihan mielelläni, mutta työt on hoidettava etänä, ja sen lisäksi ulkoilutettava koira, kokattava, leivottava, siivottava ja niin edelleen. Päivystettävä somessa - kyllä, koen velvollisuudekseni myös sen, että koetan nyt vuorovaikuttaa oikein rakentavasti.

Ajattelen tätä tilapäiseksi. Mutta niin ajattelin tätä edeltävää arkeakin, joka oli - on - rakentunut lainalle, jota ei aiota koskaan maksaa takaisin eläinkunnalle, kasvikunnalle. (Sienikunnan kuvittelen pärjäävän hyvin jopa ihmiskunnan kanssa.) Olen ajatellut tilapäiseksi asujaimeni, ammattini, identiteettini, perheeni - todellinen perheeni on koira eivätkä ne elä kauan -, yhteiskuntamuotoni, joten en sillä tavalla koe kauheaa krapulaa siitä, mitä on ennen ollut, tai kauhua siitä, mitä on nyt.

Muutun nopeasti.

Suurimman tyydytyksen ja toimijuuden tunnun saan tätänykyä siitä, miten hyvin välttelen ihmisiä. Jos minulla olisikin virus, se ei pääsisi leviämään kehenkään paitsi Vompsuun, joka on vielä poteroituneempi, ei edes ulkoile koiran kanssa. Tosin torstaina menen ottamaan tehosteen punkkirokotteeseen - mikäli olen vielä terve. Ja huomenna entinen kämppis tulee noutamaan luettavaa. Pidämme turvavälit. 

Jokainen kontakti on uhka, mutta kenelle, emme tiedä, ennen kuin testaamista tehostetaan. Me emme yksinkertaisesti tiedä. Virus voi olla missä vaan. Se voi levitä pisaratartuntana tai aivan vain hengityksen ja puheen myötä. 

Olen sentään lakannut pesemästä joka ikistä hedelmää ja vihannesta kaksikymmentä sekuntia astianpesuaineella ja päättänyt luottaa informaatioon, ettei ruoan tiedetä vielä tartuttaneen ketään. Voin vakuuttaa, että kaksi kiloa veriappelsiineja, kilo tomaatteja, kaksi pussillista avokadoja, kilo porkkanoita ja niin edelleen on melkoinen iloinen souvi pesukarhumetodilla. Kun olen lopettanut tämän kontaminaatiofantasian tukemisen, on aikaa myös kirjoittaa. Edes harvoin, edes vähän. 

Kohta ei ole kuin aikaa. Pääsiäisen jälkeen on enää yksi normi opetusviikko, etänä tietysti. Sen jälkeen viikossa on enää yksi työpäivä. Piti olla kolme, toukokuun piti olla semiloma muutenkin. Onneksi Vompsu on nyt täällä, joten vuokra on puolet pienempi.

Kaikki tuntuu niin tilapäiseltä, etten lainkaan hämmästyisi, jos äkisti töitä olisi taas enemmän kuin ehdin tehdä.