tiistai 8. toukokuuta 2012

Purkautumista ja parsintaa

Sitä haluaisi uskoa kaikesta huolimatta varmasti joihin asioihin elämästään. Kriiseiksi kai kutsutaan kohtia, jossa käy selväksi, että ei, vaikka kuinka uskoisi ja sinnittelisi, maailma ei silti toimi siten. On pienempiä ja suurempia kriisejä. Pienempiä luonnehtii vain tietty rätisevä levottomuus kehossa. Nälkä ja uni eivät katoa niistä, vaikka oloa ja tekemisiä hiertääkin kauhistunut epäusko. Pienemmistä kriiseistä ei seuraa tuntemusta, että omat teot ja halut olisivat vahvasti omia, keskenään kommunikoimattomia alueitaan. Suuremmissa sen sijaan korostuu osan tietoisuutta hämmennys siitä, mitä tapahtuu ja mitä se joutuu tarkkailemaan.

Ajattelen tätä tapahtumista jonkinlaisena mielen purkautumisena. Metaforana ei nyt toimi tulivuorenpurkaus vaan arkinen kauhtuminen ja puhki kuluminen tietystä kohtaa. Tuota tilaa - tätä tilaa - luonnehtii ainakin minulla voimakas päättäväisyys, melkein uhma, vaatimus kiskaista suuret linjat kohdalleen heti, intuitiolla, sen kummemmin pohtimatta ja valmistelematta, koska kauhu ja hätä ovat paisuneet mittoihin, joissa niille on tehtävä jotain. Nyt. (Yllätyksekseni tämä kuulostaa sittenkin enemmän tulivuorelta kuin kauhtumiselta.) Ja sitten - jokin osa itsestä tuntuu jäävän hädän ulkopuolelle ja tarkkailevan, mitä tapahtuu. Se pysyy valppaana mutta ei riittävän valppaana puuttuakseen asioiden kulkuun systemaattisesti. Se ehkä estää älyttömimmät ja vahingollisimmat tempaukset (näitä tilanteita on tullut parin viime vuorokauden sisään sellainen määrä, ettei ihme jos tuo harkitseva osa alkaa kärsiä marssiväsymyksestä) mutta aivan kaikkeen se ei tunnu kykenevän puuttumaan. Se osaa kyllä sanoa, että hei, hidastas vähän tahtia, flippaat kohta reunan yli, tuo et ole enää sinä. Mutta ei se pysty sen enempää tekemään, sillä toisen osan hätä on niin valtava, että hidastamisvaatimus tuntuu täydelliseltä tilanteen väärintulkinnalta, puhumattakaan esitetystä itsekuvasta.

Ja mitä tulee niihin kohtiin, joita luonnehtii enemmän hurmio ja epärealistinen toiveikkuus siitä, miten hyväksi kaikki muuttuu, pim, kunhan vain ratkaisut tehdään perusteellisesti, siinä kohdin toinen osa ei etenkään osaa jarrutella vaan menee innolla mukaan toiveille perustuviin sepitteisiin ja nyökyttelee päätään säyseästi.

Olen heikoilla, koska olen yksin, menossa on paranemisprosessi johon kuuluu lähes essentialistisella varmuudella etenemistä ja takapakkeja, ja pyrin tekemään isoja ratkaisuja. Tai siis, näyttäisin tekevän niitä aina kun jarruttaminen epäonnistuu. (Pois minusta kertaratkaisuihin pyrkiminen. Sanoudun irti tuosta kalkkunasta ihan niin kuin sekin minusta.) Tähän tilaan tyypillisesti koen muut ihmiset enimmäkseen vaativina ja pelottavina. On muutama, jotka eivät kosahda siihen luokkaan, mutta muiden kanssa pienikin intressiristiriita alkaa helposti vaikuttaa koko ihmissuhteen uhalta. Intressiristiriita voi olla luokkaa "heistä olisi mukavampaa, että asiat sujuisivat toisin kuin ne voivat sujua johtuen siitä, mihin pisteeseen asiat ovat kehittyneet". Koska olen nyt taipuvainen tekemään suuria linjauksia silmänräpäyksessä (ja kehnoin perustein), en haluaisi tavata ihmisiä. Pelkään heidän soittavan tai muuta. Ja sitten kuitenkin on niin, että kun puhelin soi ja vastaan, tai vaikka keskustelen tekstinä, jokin rauhoittuu ja muuttuu helläksi ja suojelevaksi. Taju toisten hauraudesta korostuu. Ja ystävällisyydestä. Miksi kummassa se puoli ei voi korostua muuten kriisin aikana? Miksi tuo usko toisiin luottamiseen on romahtanut juuri silloin kun sen soisi olevan vankimmillaan?

Sitten sitä tursuu itkua vesijuoksualtaassa ja suihkussa, kotiin kävellessä ja kotonakin vähän väliä.

Pienikin jomotus jalassa tuntuu tuomiopäivän pasuunojen kirkaisuilta, vaikka tiedän aivan hyvin, ettei mikään rasitukseen liittyvä pehmytkudosvamma parane kerralla ja ikuisiksi ajoiksi. Se vaivaa jonkin aikaa laantuakseen sitten. En vain haluaisi hyväksyä sitä. Haluaisin olla kivuton ja huoleton, vain suunnitella elämää ja antaa mennä, kokeilla erilaisia asioita pelkäämättä, että jalka menee alta mikä hetki hyvänsä. Olen kyllästynyt tähän pelkoon, raivostunut sille niin, etten jaksaisi sitä enää hetkeäkään. Koetan ajatella vasemmasta jalkaterästä ystävälliseen sävyyn. Se on hurjan vaikeaa. Haluaisin vain kiljua sille suoraa huutoa, puhua sille järkeä, mutta se on vain jalkaterä. Se on aivan yhtä väsynyt kuin harkintakykyni tällä hetkellä. Ei, vaan väsyneempi. Sehän tässä ensiksi hajosi, ja pää seuraavaksi perässä. Hetkittäin vain istun tuolilla tai makaan sängyllä ja itken raivosta sen takia, että pitää olla tuollainen jalka.

Asiaa ei helpota se, että huomauttelen itselleni sarkastiseen sävyyn siitä, miten tyyni olin aluksi jalan kanssa. Niin, no ehkä senkin takia ajattelen mielen purkautumista. Se purkautuu vähitellen. Tarvitsenko tosiaan tuota sarkasmia? No en taatusti. Miksi ihmeessä en voi suhtautua ystävällisesti omaan hätääni? Auttaako sarkasmi muka ikinä, jos on palasina?

Koska stressipiikki on sitä tasoa, että syömisestä on tullut mahdotonta, aloitan nestepaaston. Tuleepahan ainakin juotua säännöllisin väliajoin. Ei pakottaminen tässä auta. Nälkä palaa, kun keho on hurinansa hurissut.   Ainakin olen jo pystynyt vähän kommunikoimaan tästä vaikeudesta livenäkin. Mutta heittelehdin toivoon ja sieltä pois. Enkä toivo järkeviä asioita. (Paitsi ettei jalkaan enää ikinä sattuisi, mutta haluaisin sen tapahtuvan maagisesti, ei rauhassa ottaen, tämä on nimittäin kiireellistä, maailma, etkö ymmärrä.)

Tuntuu kummalliselta tarkkailla itseään tällaisessa tilassa. Tämä on muistaakseni kolmas kerta, kun olen aivan näin rajalla. (Aikuisena; minusta näyttää lapsia katsellessa usein siltä, että heille tämäntyyppinen tila on paljon useammin peruskauraa. En silti halua sanoa tilaa lapselliseksi - sekin on sarkastista ja ilkeää eikä yhtään auta ihmistä, joka on siinä tilassa, ei lasta eikä aikuista. Minuun on käytetty tuota argumenttia sekä lapsena että aikuisena, eikä se ainakaan minua auta, lisääpä vain kauhuun ja raivoon vielä häpeän kerroksen, joka tekee solmun avaamisesta entistä haastavampaa.) Jos jatkaisin samaan malliin pidempiä aikoja, saisin aivan kepeästi jonkin vähemmän mairittelevan diagnoosin. (Onko mairittelevia diagnooseja?) Mutta kyllä tämä tästä. On tästä aina ennenkin ryömitty kuiville. Joskus vain tietty moodi näyttää äityvän niin intensiiviseksi, että koko maailma on täynnä kauhua ja uhmaa, ja sille raivoaa mielipuolisesti. (Luojan kiitos sentään raivoni kohdistuu maailmaan, asioiden tilaan ja kulkuun, eikä ihmisiin.) (Kah, en näy laskevan itseäni ihmiseksi. Koska mitäpä sitä vihaisi niin kuin itseään silloin kun tajuaa, että holtti on täysin mennyttä hetkeksi ja pää pulputtaa kummallisia ajatuksia. Vihaisi, koska on niin helposti häpäistävissä tuossa kohdassa ja pelkää toisten suhtautuvan sillä tavalla.)

En ole enää niin huolissani kuin sunnuntaina. Silloin mietin tosissani, soitanko jonnekin päivystykseen. En sitten soittanut. Soitin äidille ja hän oli niin iloinen jalan edistysaskelista, että pahimman olon kärki taittui.  

Miksi kirjoitan tällaisesta aiheesta? (Minulla olisi ollut hauskempikin, nimittäin kukkakimppujen sukukohtaiset mieltymykset, ehkä muistan vielä palata siihen. On sukuja, joissa on okei antaa gerberoita. Tai ruusuja. Tai hautajaisliljoja. Onkohan sukuja, joissa on okei antaa mitä vaan kukkia? Aika kummallista oikeastaan, että jotkut kimput tahdotaan mieltää loukkaavina. Eiköhän tehokkaampiakin loukkaamisen tapoja löytyisi. Ja miksi pitää heti ensiksi ajatella, että toiset haluaisivat loukata?) Kirjoitan siitä yksinkertaisesti siitä syystä, että paitsi tilanne on ollut tällainen muutaman päivän ajan, huomaan haluavani myös piilottaa sen pontevasti. Samalla kun olen sitä mieltä, ettei tässä ole mitään hävettävää. Yleisellä tasolla - itse vain haluaisi olla sijoittumatta tuon yleisen tason sisään. Tällainen olo voi tulla välillä. On ikävää, että sellainen tulee, mutta ei se ole mitään, mitä tarvitsisi hävetä tai, hyvänen aika, katua. Huomaan häpeäväni oloa etenkin lähimpien suhteen vaikka tiedän, että he ymmärtävät, että joskus paha olo meinaa vallata koko maailman. Heidän oudot reaktionsa vain ovat toisenlaisia. Ehkä hekin huomaavat häpeävänsä joitain niistä vaikka se on aivan turhaa - ja samalla hyvin inhimillistä. Tietysti ymmärrän sen, että jos tekee tyhmyyksiä sekopäisenä, sitä voi myöhemmin katua (ja sitä voi katua itse asiassa jo tekemistä edeltävänä hetkenä, sanoisin - mutta se ei pysäytä, jos haluaa nimenomaan rankaista itseään, osoittaa itselleen oman typeryytensä; tämän takia juuri on tärkeää yrittää suhtautua itseensä myötätuntoisesti: se pysäyttää alkuunsa tämän reaktion, jossa paha olo vuotaa itsen vahingoittamiseen ja sitä kautta itsen ulkopuolellekin satuttavana, käytösmallilta katoaa sen myötä voima). On varsin helppoa tuntea syyllistyneensä kohtuuttomuuksiin sanoissa ja ajatuksissa silloin tällöin ja helppoa toivoa, että seuraavan kerran vastaavassa tilanteessa keksisi rakentavamman tavan reagoida. Mutta häpeä -

Mietin juuri äsken vessassa käydessäni, miten häpeää, silloin kun siihen törmää itsessään, on vaikeaa riisua aseista muuten kuin keskustelemalla sen kanssa asiallisesti ja ystävällisesti. Jos häpeää itseään suhteessa johonkuhun, ei kai ole muuta keinoa kuin käsitellä asiaa. Se tuntuu vaikealta ja itkettävältä. Olen ollut läsnä monissa tilanteissa, joissa on paljastunut, että joku on hävennyt itsessään vuosikausia jotain piirrettä, ja että tuo häpeä on sitten möykynnyt suhdetta oman mielensä mukaan. Harvemmin sitten kuitenkaan on kyse mistään sellaisesta, jota kukaan muu pitäisi mitenkään olennaisena ystävyyden kannalta. Mutta eiköhän vain kaikilla ole omat möykkynsä. Minun möykyistäni yksi on tuo pirun jalkaterä. Toinen on eroahdistus. Kolmas, pelko ulkopuoliseksi jäämisestä. Tässä, päivänä muutamana, ne ovat kehränneet yhteistuumin ympärilleen melkoisen vyyhdin pahaa oloa, kauhua, raivoa ja niiden loppusilaukseksi häpeää. Koska eihän näin saisi tuntea. Se voidaan leimata itsekkääksi, lapselliseksi, epätasapainoiseksi ja niin edelleen. No, tältä nyt kuitenkin tuntuu.

Ja voin itse edes koettaa suhtautua ystävällisesti siihen, että tältä tuntuu välillä. Harvoin, onneksi; tuntuu aika haastavalta suhtautua tähän ystävällisesti, mutta silti. En ole tainnut suhtautua näin lempeästi tällaisiin tuntemuksiin aiempina kertoina. Siunattu Pema Chödrön. Ilman hänen selkeyttään ja asiaan keskittymistään tuskin olisin nyt näin tolkullisessa tilassa, että pystyn kirjoittamaan asiasta.

Olisin varmasti kirjoittanut niistä kukkakimpuista ja jättänyt ison palan asiasta kampaamatta läpi. Ja sitten olisin myöhemmin ollut oudolla tavalla epämääräisen nyreä niitä ihmisiä kohtaan, joiden edessä häpeäisin edelleen. En enää halua sellaista käyvän. Ne ihmiset, jotka ovat minulle tärkeitä, juuri he, ovat niin arvokkaita, että on aika pieni asia puhua vaikeitakin asioita auki heille, näyttää heille koko kauhea spagettioksennusvyyhti ja siten sitoa ystävyyttä entistä vahvemmaksi, suojaavammaksi. (Ainakin minusta tulee paljon hellempi ja kiltimpi, kun tajuan konkreettisesti toisen haavoittuvuuksia.) Olisi monin verroin kamalampaa menettää heidät. (Tämä ei tietenkään päde kaikkiin ihmisiin - joidenkin ihmisten kohdalla häpeä saattaa tuntua kipeämmältä kuin tarve säilyttää heidän kanssaan saavutettu läheisyys. Kirjoitan nyt niistä ihmisistä, joiden kanssa on solminut vahvoja suhteita. Ja uskon, että on muitakin syitä menettää läheisyyttä kuin häpeä. Voi, monia muita.)

Enkä nyt koeta sanoa, että tämä on ainoa oikea tapa suhtautua häpeään tai möykkyihin. Jostain syystä se vain tuntuu omalla kohdallani toimivan paremmin kuin vaikenemisen tapa. Sekä silloin kun itse sanon jotain pelottavaa ja hävettävää että silloin kun joku toinen sanoo sellaista. (Joskus voi olla vaikeaa huomata kirjoitetusta tekstistä, että ollaan sellaisessa kohdassa. Livenä sen sijaan siinä kohdin olisi vaikeaa erehtyä.)

Raivo tilannetta kohtaan muuttuu, kun kääntyy ajattelemaan sitä, miten asiasta voi puhua tärkeidensä kanssa. Se vaihtuu kiitollisuuteen ja rakkauteen, itkuiseen hellyyteen, ja tilanteesta nousee voimakkaasti esiin, vihlovana ja kauhistuttavana, pelko ja sen myötä yltyvä tuska heidän menettämisestään, ja samalla se, miten arvokkaita, korvaamattomia he ovat. Eikä siinä kohdin enää ole kysymystä siitä, mitä he oikein minusta ajattelevat jos ja kun ja vaikka. Siinä on yksinkertaisesti jotain sellaista, joka ei kai kuvasta mitään muuta kuin sitä, mitä aiemmin suihkussa tivasin - luottamusta. Että vaikka he voisivat vahingoittaa tuossa tilanteessa kovin helposti, eivät he niin tee.

Voi olla, ettei minusta missään vaiheessa tule kovin luottavaista koko ihmiskunnan suhteen, mutta sekin on jo jotakin, että nykyään uskallan entistä enemmän käsitellä tällaisia asioita läheisissä suhteissa. (Varmaan taas joku lohkaisee, että joo ja netissä. Miksipä ei? Nettikirjoitteluakin on helppo leimata. Itse aion edelleen suhtautua siihen uteliaan ystävällisesti, myös silloin kun se tapahtuu omasta toimestani.)

Alan hitaasti parsia päätäni kokoon. Ja kinttua. Vaikeaa sanoa, kumman suhteen olen kärsimättömämpi.

3 kommenttia:

aurinkolapsi kirjoitti...

Tässä kirjoja, jotka voi auttaa tunteiden käsittelyssä:

Bourne, Edmund J.: Vapaaksi ahdistuksesta, työkirja paniikista ja peloista kärsiville
Hayes, Steven H.: Vapaudu mielesi vallasta ja ala elää
Hellsten, Tommy: Virtahepo olohuoneessa
Kabat-Zinn, Jon: Kehon ja mielen viisaus. Tietoisen läsnäolon parantava voima. Helsinki: Basam Books, 2008
Kabat-Zinn, Jon: Olet jo perillä. Tietoisen läsnäolon taito. Helsinki: Basam Books, 2004
Kabat-Zinn, Jon: Täyttä elämää. Kehon ja mielen yhteistyö stressin, kivun ja sairauksien hoidossa. Helsinki: Basam Books, 2007
Myss, Caroline: Parantava voima
Myss, Caroline: Toipumisen taito
Myss, Caroline: Hengen anatomia
Orsillo, S. & Roemer, L. (2011). Mielekkäästi irti ahdistuksesta.
Pietikäinen Arto: Joustava mieli
Takanen, Kimmo: TUNNE LUKKOSI - vapaudu tunteiden vallasta
Tolle, Eckhart: Läsnäolon voima
Williams, M. (ym.) (2009). Mielekkäästi irti masennuksesta.
Young, Jeffrey E. , Klosko Janet S. : Avaa tunnelukkosi - vapaudu elämään täydesti

aurinkolapsi kirjoitti...

Aiheeseen sopiva teksti:
http://quinoaa.blogspot.com/2012/05/tunteiden-vapautus-osa-1-itkeminen.html

Veloena kirjoitti...

Kiitos! Halaus sulle, jaksua ja lämpöä, joka vain asettuu taloksi!