keskiviikko 5. toukokuuta 2010

Selviytymisen sekatekniikkaa

Opinnäytetyön esittely sujuu mainiosti. Raahaamme opettajan kanssa yhdessä makoilupatjoja liikuntasalista pyörällisillä kärryillä ja opettaja höpöttää innostuneesti feldenkraisista ja miten hän ehkä kanssa haluaisi opetella sitä, edes vähäsen. Sitä on helppo ymmärtää. Feldenkrais on vain niin erilainen ja oudolla tavalla tehokas lähestymistapa. Uskon, että sen teho perustuu pitkälti siihen, että se on niin muuta kuin monet muut opit ja tekniikat, että se oikeasti tasapainottaa kulttuurimme perversioita aina ponnistelemisesta ja parhaansa yrittämisestä ja virheiden neuroottisesta korjaamisesta. Siinä hyödynnetään psykologisesta kuntoutuksesta tuttua ja siellä erinomaisen tehokkaaksi osoittautunutta paradoksaalista tekniikkaa: älä koeta muuttaa mitään, hyväksy tämä tila ja tämä keho juuri tämmöisinään, tällainen on vartalosi tässä ja nyt, siinä on nämä jännitykset, anna niiden olla. (Ja ne raukeavat, koska metaneuroosi katkaistaan hyväksymisellä.)

Opinnäytetyössä pistän kurssitoverit makaamaan selällään, skannaamaan vartalonsa tuntua lattian peiliä vasten. Sitten he saavat muutamia kertoja nostaa takaraivoa lattiasta, milloin jalat suorina, milloin koukussa, milloin käsi vatsanpeitteen päällä tunnistamassa vatsalihasten aktivoitumista. Kehotan olemaan pinnistelemättä ja vain kuulostelemaan ja koettamaan tehdä vieläkin keveämmin ja helpommin.

Oikeastaan puhun samalla itselleni.

Minäkin saan olla tässä ja näin, toisista kohdin kivuton ja toisista kohdin kivulloinen. Saan tuntea nämä levottomuudet, jännitykset, virittymiset ja pelot. Katselen niitä, sitten ne menevät ja on vain hämmennys siitä, miten ihmiset makaavat alustoillaan kukin omalla tavallaan, silmät kiinni ja oloaan tunnustellen. Ja pieni, liikuttavan hallittava kipu ristiluun tienovilla.

En tiedä, tulisinko onnellisemmaksi, jos kouluttautuisin feldenkraisiin, kouluttautuisin siihen ja antamaan sitä. Oletan niin. Oletan myös, että kouluttaudun ennemmin tai myöhemmin. Toivottavasti ennemmin. On niin paljon opittavaa, silti. Haluaisin opiskella myös lymfaterapian ja triggerpistehoitoa. Olen kokeillut molempia ja tiedän, miten hämmentävän tehokkaita ja teoreettisestikin helposti perusteltavia hoitomuotoja ne ovat. Mutta feldenkrais on vielä enemmän. Jos saisin sanoa ääneen vaikka parikin kertaa viikossa, että saan olla näin, ettei minun tarvitse yrittää koko ajan luovia, korjata, ponnistaa iloon ja niin edelleen, no, luulen, että kaikki sujuisi elämässäni aika lailla taidokkaammin. En tarvitsisi tahdonvoimaa, jos minulla olisi riittävästi taitoa.

Nyt vain luovin sekatekniikalla. Kipu äilehtii, miltei katoaa ja palaa sitten takaisin, syön edelleen metallinmakuista lääkettä, ylihuomenna menen magneettikuvaan. Peruutan ajan siltä fysiatrilta, joka puhelimessa väitti, ettei minulla voi olla niitä kipuja, jotka kuitenkin tunsin aivan selkeästi. Etukäteen jännitän, mitä osaan sanoa peruuttamisen syyksi, mutta päätän sitten, että kun kerran minua pelottaa niin kovasti, voin aivan mainiosti antaa itselleni luvan olla sanomatta mitään syytä. Ilmoitan vain, etten ole tulossa. Ja sehän järjestyy. Tiistaina kuulen magneetin tuloksista lääkäriltä, jolle ilmoitan lyhykäisesti nykytilan ja meneväni kuitenkin magneettiin kaiken emminnän jälkeen. Hän vastaa sähköpostiini kahdella kirjaimella, ok. Ennen tiistain lääkäriaikaa menen osteopaatille, jota hyvä ystävä suosittelee ja joka kuulemma on hyvin varovainen ja hellävarainen. En ole nyt uskaltanut käydä kirolla, kun lantio on ollut niin arka. Kiropraktiikka tuntuu miellyttävältä ja auttaa, mutta häpyliitoksen repeäminen on tehnyt minusta varovaisen. Ensi ja sitä seuraavalla viikolla on kuitenkin taas paiskittava näytössä töitä, enkä halua nyt mitään takapakkia.

Melkoinen silppusäkki. Etenkin tiistaiaamu tuntuu jotenkin postmodernilta. Ensin osteopaatille, joka kannattaa kokonaisvaltaista näkemystä, ja siitä lääkärille, jonka kanssa katsellaan millimetrintarkkuisia magneettikuvia eri kudoksista kipeilevällä ja turpoilevalla alueella. Lääkäri inhoaa naksauttajia eikä tunnu pahemmin uskovan aktiiviseen kuntoutusotteeseen, osteopaatti taas kuulemma ei juuri piittaa magneettikuvista vaan tekee diagnoosinsa palpoiden ja liikkumista tarkkaillen. Iloinen sekasotku, itse en pahemmin jaksa paheksua ketään enkä edes kenenkään rajoittuneisuutta. Kai heillä sille rajoittuneisuudelleenkin jokin syy on. Itse ajattelen vain pluralistisesti, että lähestyminen mahdollisimman monesta näkökulmasta tuo täysosuman todennäköisemmin kuin yhteen näkökulmaan ja hoitofilosofiaan dogmaattisesti pureutuminen. Etenkin kun kaikki kipuani tutkineet ammattilaiset ovat lausuneet tilastani erilaisen arvion... kukaan ei ole sentään epäillyt, että kipu juontaisi vain korvien välistä. (Se taitaa olla oma bravuurini, mutta vain omaan kipuuni liittyen, toisten kohdalla en muista ikinä ounastelleeni, josko he sittenkin olisivat vain tulleet hulluiksi. Tässäkin Feldenkraisin rakasta itseäsi kuten lähimmäistäsi -kehotus osoittautuu erinomaiseksi ohjenuoraksi!)

Ajatella, äkisti opinnäytetyötä on esitelty ja olen pyytänyt ihmiset seisomaan ja he harhailevat paikoilleen tunnistaen uuden, väljemmän olon lanne- ja kaularangassaan. Huomaan sanovani, etten enää tiedä, mistä heille vielä höpöttelisin, ja että olisi varmaan kysymysten aika. Kysymykset ja huomiot ovat hyviä ja oivaltavia, ja tunnen niistä painavaa, lämmintä kiitollisuutta. Yksi huomio saa jopa minut ajattelemaan, että voisin joskus katsoa yleisurheilua televisiosta. Ajatella! Melkoinen oivallus. Kuulemma hyppylajeissa jännittyneen, mutta onnistuneen ensiloikan jälkeen paineesta vapautunut urheilija saattaa loikata todella hienosti, kauniisti ja rennosti. Sellaista olisi ehkä mukava nähdä. Kykenisinköhän itse erottamaan tuollaisen laadun urheilusta? Ymmärrän urheilun tarkkailemisesta kovin vähän.

Huomenna koetan hieroa jo vähän, hyvin varovasti. Saapa nähdä, miten tässä käy. Häpyliitoksen jonkin kudoksen jonkinasteisesta repeytymisestä on näyttökokeen ensimmäiseen päivään tasan 20 päivää aikaa. 20 päivää on se aika, jolloin pehmytkudosvamman arpi muodostuu vetolujuudeltaan kestäväksi.

Kaikki on totaalisen auki, mitä koulun tällä erää suorittamiseen tulee. Mutta oloni on parempi jo, huomaan selviytyväni paremmin kouluympäristössä kuin yksin kotona kivun kanssa. Jotenkin se, että olen jaksanut polkea pyörän sinne saakka ja jaksan polkea sen takaisinkin, antaa toivoa.

4 kommenttia:

Odelma kirjoitti...

Toivon niin, että kaikki sujuisi hyvin.

Luen kirjoituksestasi mielestäni ensimmäistä kertaa jonkinlaista iloon ponnistamisen kritiikkiä, ja se tuntuu minusta hyvältä.

Täytyy tutustua feldenkraisiin.

Villiina kirjoitti...

joo mulle kans tuli inspiraatio tutustua feldenkraisiin ;-)

Veloena kirjoitti...

Odelma, hehee, kohtuus kaikessa! ;)

Juu, suosittelen lämpimästi feldiä. Se on ihan loistavaa. Mielelle ainakin yhtä ihanaa kuin keholle. Minusta on vaan niin synti, sääli ja häpeä ettei se ole ahdistustilojen ensisijainen hoitomuoto... tai perfektionismin. Tai kehonkuvan häiriöiden. Tai ainakin osa niiden hoitojen kirjoa. :D

walopää kirjoitti...

kohtuus kaikessa, kohtuudessakin ;)