Hermojuurakon kanssa

En tiedä, miksi kipu jalassa välillä pahenee, muttei tuota mitään vaikeuksia havaita näin käyvän. Ehkä olen askeltanut taas ulkona liian uskaliaasti tai jotain. Näissä kohdissa ajattelen kirpeästi fysiatrin sanoja: "Noo ei sen tarvitse aina niin iso asia olla, kyllä jalka voi kipeytyä vaikka ihan siitä että sillä astuu vähän vinoon ja ei se ehkä heti satu mutta siitä tulee pitkä vaiva." Ehkä olen astunut vähän vinoon tai jotain.

Aprikoin pitkään, onko jalka tarpeeksi kipeä asioiden fysiatrilta puhelimitse tarkistamiseen, mutta sitten palautin itseni maan pinnalle: jo se, että mietin, voisinko soittaa, tarkoittanee, että minun on syytä soittaa. Sitähän varten hän sanoi, että soita, jos kipu ei ala kadota. Niin sitten soitan soittoajan vastaanotosta. Fysiatri soittaa takaisin. Hän ei oikein anna puhelimessa suunvuoroa (ja olen huono ottamaan tilaa puhelimessa paitsi jos pitää pelata puhelinmyyntipingistä, sen olen sentään oppinut) mutta pääsemme kuitenkin yksimielisyyteen siitä, ettei tämä ole hyvä asia, että kipu äilehtii ja palaa ja etten pysty pyöräilemään enkä kävelemään kilometriäkään. No, mitä me tälle tekisimme sitten, kysyn. Hän tarjoutuu pistämään kortisonia. Jähmetyn ärtymyksestä: juurihan hän totesi, ettei jalka ole hänen mielestään tulehtunut. Kortisonia pistetään tulehduksiin, niitä sammuttamaan. Ja kun kortisonia pistetään, on tiedettävä, mitä pistää. En ole ollenkaan ilahtunut ajatuksesta, että jo ennestään kulumilla oleva jalka tuikitaan täyteen jänteitä haurastuttavaa ainetta toivoen sen auttavan simsalabim. Jos sitä vaikka osuisi oikeaan paikkaankin. Mutta kipu voi olla heijastekipua muualta, silloin kortisoni ei taatusti auta yhtään mitään. Pitäisi olla jokin teoria kivun syntymekanismista. Ilman sitä en anna pistää.

Yritän jaksaa ymmärtää, että fysiatri haluaa vain auttaa ja että hän koettaa keksiä jotain kipuuni, mutta sattumanvarainen hevoskuurimallinen lääkintä ei ole minun juttuni. Jotain muuta vaihtoehtoa, kysyn. No, manipulaatio voisi auttaa. Kysyn suosituksia hyvästä terapeutista. Heille pääsee kuulemma vain hänen lähetteellään, sitten pitäisi tulla vastaanotolle. Ei niille pääse ilman lähetettä. Ei vai, ajattelen. Ja varmasti pääsee. En varmasti rupea maksamaan yli satasta siitä hyvästä, että saan lähetteen ja siinä kaikki. Etenkin kun pidän ihan mahdollisena, ettei jalka parannu siitä syystä, ettei ole yhtään jalkinetta, joka tukisi sitä. Vanha pohjalliseni kipeyttää sen kaikista tehokkaimmin, ja minulle tehdään paraikaa uusia pohjallisia. Ehkä jalka onkin pohjimmiltaan ärtynyt vanhasta pohjallisesta, se kipu siinä kohden alkoi nimittäin silloin kuin sain ne pohjalliset. Aluksi särkien, mutta se meni uuteen asentoon totuttautumisen piikkiin. Sitten särky laantui ja on palannut satunnaisina vihlaisuina takaisin vain silloin tällöin, suuren kuormituksen yhteydessä, tänne saakka, jolloin särky on jatkuvaa. Miten jalat paranisivat ilman sellaista pohjallista, joka antaa niille mahdollisuuden parantua, olla kramppaamatta ja turpoilematta? Huomaan puhelimessa vetäytyväni vähän taaksepäin: minusta tuntuu, että puhun sellaisen ihmisen kanssa, joka ei nyt tiedä, mistä on kyse, mutta koettaa siitä huolimatta keksiä keinoja kivun taltuttamiseen. No, sellainen olen tietysti itsekin, mutta sillä erotuksella, etten koeta rahastaa teorioillani ja keksinnöilläni. Entä muuta, mitä voisin tehdä? Noo, sanoo fysiatri, sitten on tietysti semmoinenkin kuin lymfaterapia.

Selvä, sanon. Aloitan sitten sillä. Minun äitini kun on lymfaterapeutti. Mitä? kysyy fysiatri. Äiti lymfaterapeutti? Kyllä vain, vastaan. Aloitan siis siitä. Kiitoksia. Aloita äidistä, hän vastaa edelleen pasmat sekaisin. Jos äiti ei auta, sitten vastaanotolle. Selvä, sanon. Kiitoksia ja näkemiin.

Jälkeenpäin mietin, miksi ihmeessä tässä on taas yksi lääkäri, joka ei voi sanoa ääneen, ettei hän tiedä, mistä on kyse. Ei se niin kauhealta tuntuisi. Kyllähän minä sen muutenkin kuulen. Ehkä hän ajattelee, että toiveikkuuteni katoaisi tai jotain. Ehkä olisi pitänyt aloittaa puhelu sanoen, että toiveikkuuttani ei kannata koettaa suojella, koska se on varsin resistenttiä tietämättömyydelle tilanteesta, sillä se nyt sattuu olemaan se seikka, johon olen harjaantunut ensimmäisessä tutkinnossani. En minä halvaannu siitä, etten tiedä, mitä tapahtuu. Ehei. Sen kun mukellan eteenpäin kysymysten kanssa.

Koska koko vasempaan jalkaterään lyö sähköiskua aina kun hieron m. extensor digitorum longusta, ja muutenkin peroneushermon hermottamat lihakset vetävät kramppiin, päätän aktivoitua potilaana ja ottaa ohjat omiin käsiin. Olen lukenut äskettäin lyhyen artikkelin siitä, miten akupunktio näytti saavan eräässä tutkimuksessa paikallisen lihasatrofian pysähtymään ja lihaksen vastaamaan paremmin hermoimpulsseihin; vasen peroneus longus on yksi ilkeistä kohdistani, kuiva, lähes jänteeksi kurpahtanut kivulias pikku käppänä, jota kiusaan jumpaten ja hieroen. Ehkä se painaa peroneushermoa? Päätän kokeilla akupunktiota. Olen käynyt siinä kerran ennenkin, mutta haluan nyt ehkä toiselle terapeutille, mieluiten jollekulle, joka on opiskellut sen teoriaa omalla äidinkielellään. Googlailen ja lopulta löydän hyvän kuuloisen pistäjän.


Se onkin melkoinen kokemus. Koska koipi on sen verran ärtynyt, että kesätuulikin tuntuu puukottamiselta, se ei lainkaan ilahdu siitä, että pinnallisen peroneushermon reitti tähditetään pitkin, taipuisin teräsneuloin. Huudan täysiä ennen kuin edes tajuan huutavani, kyynelet turskuvat silmistä. Akupunktoija koettaa lohduttaa, että sen pitääkin tuntua. Tiedän, nauran paperien takaa. (Hän on pudottanut naamalleni paperia todettuaan kyynelten valuvan korvakäytäviin.) Akupunktoija ei voi tajuta, miksei selkääni ole kuvattu, jos jalkaterässä ei näy magneettikuvassa mitään. Voihan liikehermotuksen häiriö ja sen myötä tullut virheaskellus, turvotus ja kipu olla peräisin paljon ylempääkin kuin nilkasta tai jalkaterästä. Sepä se, vastaan. Niin minäkin sitä ajattelen. Saan hoitoa myös alaselkään. Se ei satu, ei silloin vielä. 


Illalla sitten käynnistyy jokin omalaatuinen prosessi. Akupunktio kyllä selkeästi aktivoi hermoston jollakin tavalla, ja koetan säilyttää kiinnostuksen tuohon aktivaatioon, vaikka oikeastaan kai olen jokseenkin lannistunut siinä hetkessä. Nimittäin jokainen kohta, joka on ollut jollakin tavalla pidempiaikaisesti rikki, ja tässä iässähän niitä alkaa olla rutosti, aktivoituu vaatimaan huomiota. Äkkiä minulla ei olekaan viides MTP-nivel kipeänä ja vaikeaa kävellä sen takia, vaan sen lisäksi koko vasemman jalan ulkosyrjä hehkuu kuumuutta, ristiluu palaa, sen viereen iskiashermon tulehduttaneessa hieronnassa syntynyt kestomustelma tuntuu reiältä suoraan helvettiin, kyynärvarret ja sormien nivelet särkevät, hartiat särkevät, takaraivoa vihloo, vanne kiristää päätä, murtunut lonkka huutaa omia aikojaan ja rasitusvammailleet oikea jalkaterä ja molemmat polvetkin yhtyvät kekkereihin. Janottaa ja kuvottaa samanaikaisesti. Ja palelee, palelee niin ettei siinä ole mitään järkeä. Se muistaa kaiken, kuiskin itselleni maatessani jalat seinälle nostettuna. Se muistaa ihan kaiken eikä ole antanut mitään anteeksi.


Fauni pakkaa matkalaukkua, Vompsu painaa suurta häränpäätään hartiaani ja koetan muodostaa kivuilta kokonaiskuvaa. 

Itken vasta myöhemmin, paljon myöhemmin. Tässä vaiheessa ajattelen nimittäin vielä: no, se on nyt tällainen tämän illan ajan. Kyllä se tästä. Ainahan se kipu hellittää, ennemmin tai myöhemmin.

Aamulla herään siihen, että oksettaa edelleen, janottaa edelleen. Suurin osa haamukivuista, tai mitä ne nyt sitten ovatkaan, on kadonnut. On enää kipu jalkaterässä, tiheämpänä ja kiinteämpänä kuin ennen, sekä kipu alaselässä, tuikkiva, uusi tuttavuus. Se menee ohi, totta kai tiedän sen, mutta entä sitten? Se tapahtuu tässä ja nyt, sitä on siedettävä. Fauni käy suihkussa, jännittää iloisesti matkaansa. Toivoisin osaavani jännittää iloisesti hänen kanssaan, mutta kierrän kivun häkkiä levottomana. Kun pitäisi hyvästellä, en osaa kuin sukeltaa piiloon käppyrään peiton alle, koska en haluaisi aiheuttaa huolta itkuisuudellani. Olen luvannut suhtautua ilolla hänen matkansa, ja niin toki suhtaudunkin, mutta olen vain täynnä kipua ja pelkoa enkä osaa piilottaa niitä. Sentään siitä osaan olla tyytyväinen, että tajusin kieltäytyä matkalle lähtemisestä itse. Eipähän tarvitse taas peruuttaa matkaa.

Itkuisuus helpottaa Faunin kadottua, koska sitten on edessä enää selviytymistaistelua, ja se on praktista eikä siinä ole tilaa tunteilulle tai itsensä heikoksi ja osaamattomaksi kokemiselle. Selviytymistaistelu koostuu pienistä murusista, ja haluan pitää muruset mahdollisimman pieninä. 1) Sveitsiläinen vieras, joka haluaisi nähdä kaupunkia kanssani - päätän kommunikoida suoraan, että jalkani on niin helvetti tällä hetkellä, että jos hän haluaa nähdä kaupunkia ja minut, nähköön kaupungin itsekseen ja tulkoon sitten erikseen parvekkeelle juomaan smoothieta ja höpöttämään, jos haluaa minut nähdä, vaikken ymmärrä herra paratkoon, miksi, emmehän me edes tunne, mutta toisaalta, totta kai tapaan ihmisen, joka haluaa tavata jostain syystä minut, enhän voi tietää hänen intuitioitaan, 2) Supertiski - siirryn tiskaamaan sitä heti Faunin lähdettyä jalan karjunnasta huolimatta, koska tiski hermostuttaa enemmän tiskaamattomana kuin tiskattuna ja joskus se kuitenkin on selvitettävä, miksei siis heti, ja sitä paitsi satulatuolilla voi tiskata istuen, mikä ei ole yhtä paha kuin seisten, vaikkei tietenkään yhtä hyvä kuin jalka tuen päällä koholla maaten; en voi maata koko kesää niin.  Sitä paitsi eivätkö naiset ole kautta aikojen kipeillä jaloillaan hoitaneet kotitöitä ja silti eläneet pidempään? Tiskaaminen tuntuu mukavalta vaihtelulta jos ei kipuja lasketa. Toisaalta kivut tuntuvat maatessakin, joten on vaikeaa sanoa, onko siitä mitään haittaa. 3) Improharkat illalla - katson illalla, miltä jalasta tuntuu, ja jos edes viitteellisesti tältä, en vain yksinkertaisesti mene, vaikka se kuuloistaisi kuinka hauskalta jalkaa lukuunottamatta. Nyt on kuunneltava jalkaa. 4) Kissanvessa, parvekkeen kastelu ja imurointi - pyydän Vompsua auttamaan illalla näistä niissä, joita en ole pannut peloissani toimeen sitä ennen. Paljon mahdollista, että teen lopulta kaiken, koska niiden tekemättömyys ahdistaa pahemmin kuin jalan kipu. Kyllähän minä pystyn astumaan jalalle. Se vain ärtyy siitä sen verran napakasti, että tuntuisi hyvältä antaa jalan levätä. 5) Koiran ulkoiluttaminen. Vompsu auttakoon tässäkin. Sen jälkeen kun Vompsu huomenna menee oman juhannuksensa viettoon toisaalle, koiran kanssa on selvittävä itse. Jos jalka on liian paha, alan soitella tutuille. Jos jalka on kestettävissä, onnun korttelin ympäri ja koetan leikittää koiraa sisällä vastaavasti enemmän. 6) Teksasilaiset vieraat sunnuntaina. Siihen mennessä on siivottava. Ison osan siivouksesta voi tehdä satulatuolilla istuen. Jos siivoaa pala palalta, se ei varmasti ole niin rasittavaa. Siivousta voi ajatella myös jumppana tai osana sitä. On vaihdettava lakanat sunnuntaina, sitä se tarkoittaa. Sunnuntaihin on monta päivää. Silloin jalka voi olla jo vaikka kuinka hyvä, jos akupunktio alkaa auttaa. (Toistaiseksi siihen on vaikeaa ottaa kantaa, olen lukenut sellaisiakin todistuksia, jossa hermokipu pahenee parin ensimmäisen kerran jälkeen ja alkaa sitten vasta vähetä.) 7) On varattava seuraava aika akupunktioon. 8) On luettava vielä lisää peroneushermon toiminnasta ja pinnetiloista ja pidemmän päälle tähdättävä siihen, että keksii keinon tehdä palstatyötä niin ettei se rasitu (kyykistyminen painaa ja venyttää sitä). 9) On kestettävä vielä kaksi viikkoa ennen kuin saa nykyiseen jalan tilaan sopivat pohjalliset, joiden pitäisi siirtää painoa pois niiltä päkiän osilta, joihin painon ei kuuluisi keskittyä kävellessä ja seistessä mutta joihin se yhtäkaikkisesti koivessani keskittyy, kuten sekä jalkaterapeutti totesi että kovettumat jalkapohjassa ilmaisivat jo toteamusta ennen. Sitten on kestettävä ainakin pari viikkoa jalan kipuilua uuteen pohjalliseen totuteltaessa.

No nyt sveitsiläinen soittikin - stop siis tehtävälistalle. Hän tuleekin myös yöksi tänne mutta tulee nyt aamulla ensin tuomaan kamansa, joten ilmeisesti imuroin ja pesen vessan seuraavaksi. Pala palalta.

Anteeksi, hermojuurakko. En oikein osaa elää kanssasi.