Laidasta laitaan

Ensin tekee mieli sanoa, että ei näin voi käydä, ettei tämä ole totta, ja niin edelleen. Etteivät nämä seikat millään sovi yhteen päivään, kahteen päivään, viikkoon. On se iloinen tyttö, joka näkee ystävän uimahallissa ja jonka kipu on kadonnut, on posliinihyasinttien sitkeä maasta punkeaminen ja uudet vaelluskengät kesän matkaa varten, on sanat mutta nyt se painajainen on ohi jo, vähän tietysti vielä on arka, mutta selvästi menossa ohi, ja sitten on sateinen iltapäivä, jolloin olen taittanut juuri matkapöydän kokoon, ruuvannut sen kiinni ja sujauttanut hopeanharmaaseen laukkuun, olen sullonut loput kiireessä syömättä jääneet eväät kassiini, venytellyt kellarihuoneessa, jotten jämähtäisi matkalla kotiin, iloinnut siitä, että fysiatrin sanoin minussa ei ole mitään rikki, ja sitten keskellä ylikulkusiltaa, siinä kohti kaupunkia ja pois kaupungista omakotilähiöihin viuhtovien autojen yläpuolella, on äkkiä kipu, enkä uskalla hengittää enkä oikein astua askeltakaan, vaan tartun kaiteesta ja tuijotan autoja ja taivasta ja asfalttia ja sataa ja villakangastakki kastuu ja tuoksuu ja kaikkialla haisevat autot ja katupöly ja ruuhka. Ja sitten vedän henkeä ja jatkan kävelemistä bussipysäkille, koska jotenkinhan minun on päästävä pois ylikulkusillalta, ja äkisti kipu häviää, ja koetan epäuskoisena kävellä varovasti, ettei se iskisi takaisin. Mutta se palaa lyhyellä matkalla vielä kerran, on kuin joku tunkisi veitsen häpyluun läpi. Toisella kertaa en edes pysähdy, en halua uskoa kipua todeksi. Ajattelen kai, että jos en pysähdy, se lakkaa olemasta todellinen. Koetan kieltää sen.

Miten kipu kielletään? Ei, omaa kipua ei voi kieltää. Se nirskahtaa joka kerta bussin lähtiessä liikkeelle ja pysähtyessä. Koetan sitkeästi kieltää kivun, menen vielä kirppikselle. Polvistun katsomaan yksiä lautasia, mutta en pääsekään ylös, vaan kaadun kyljelle, koska vihlaisu on niin kova. Koetan toista kautta ylös, nyt selviän jaloilleni ilman vihlaisua. Kävelen varovasti kotiin. Yöstä ei tule mitään. Soitan sairaalapäivystykseenkin, mutta he sanovat, etteivät voisi siellä tehdä muuta kuin antaa vahvempaa kipulääkettä, eli jos voisin soittaa aamulla minua hoitaneelle fysiatrille, saan sieltä paremmin apua. Jossain vaiheessa nukahdan tunniksi silkkaa uupuneisuutta, nukahdan kivun päälle, se jatkuu heräämisen halki, ravistaa hereille.

Aamulla sataa räntää. Soitan fysiatrille, hän ei usko, kun valitan kipua häpyliitoksessa. Se ei ole voinut tulla mobilisoinnista, hän toistaa, mobilisointihan paransi tilaani, muistanko. Eikö muka parantuminen ole lähtenyt käyntiin, enkö muka ole käynyt töissä. Ei se kuulosta vakavalta, hän sanoo puhelimessa, ei se voi olla mitään vakavaa. Ota burana ja mene töihin vaan. Ei tämä ole mikään pieni kipu, sanon. Lääkäri vain toistaa, ettei kipu voi olla kova ja että ehkä alue on vain vähän ärtynyt mutta että burana auttaa. Se on niin kuuntelematonta, etten osaa sanoa enää mitään, kiitän vain ja suljen puhelimen. Hän haluaa kuulla kipuni ihan yhtä vähän kuin minäkään sen haluan kuulla ensimmäisen vihlaisun tullessa. Ja hänellä ei ole suoraa pääsyä tähän vihlontaan, joten hänen kieltämisensä voi jatkua vaikka kuinka kauan vaikka minun ei.

Varaan ajan toiselle yksityislääkärille, koska olen jo syönyt vahvan särkylääkkeen enkä silti pysty olemaan itkemättä kivusta. Toinen lääkäri on pirteä nainen. Hän tutkii minua kulmat kurtussa, kuuntelee, suuttuu kuullessaan aiemman fysiatrin reaktiosta. Hän myös on sitä mieltä, että fysiatrin diagnoosi on täyttä paskaa. Miksi sitten mobilisointi auttoi aluksi, kysyn varovasti. Hän ei kiinnostu kysymyksestä. Lepoa sinä tarvitset, hän sanoo. Ei mitään mobilisointeja, ne ovat roskaa. Nyt ollaan 2010-luvulla. Lääkäri kiskaisee silmät kieroon ja pullistaa posket, se on jollakin tavalla riemastuttavan toverillista. Ja jos häneltä kysyttäisiin, niin juuri mobilisointi on alkuperäinen ärsytys, joka johti häpyliitoskipuun. Koulussa rasitusvammojen suhteen ihmelääkkeeksi kehuttua Arcoxiaa, toista vahvaa kipulääkettä, kas tässä. Ehdoton lepo, ei todellakaan työtä. Ensin revitään nivelsiteet ja sitten pistetään heti sen jälkeen töihin, lääkäri puhisee itsekseen, ja toistaa sitten minulle, että kipua vasten ei koskaan saa tehdä mitään ennen kuin tiedetään varmasti, mistä kipu johtuu.

Jos kipu ei mene ohi alkuviikosta, menen magneettikuvaan. Mene magneettikuvaan joka tapauksessa, kun kerran lähetteen sait, sanoo työssäoppimisen ohjaaja. Kyllä sinä haluat tietää kaikki rasitukset tuolla alueella, jotta osaat varoa niitä työssä myöhemmin. Magneettikuva maksaa paljon eikä minulla ole tietenkään sen kummempia vakuutuksia. Mutta tietysti jos kipu ei ala laantua, on vain pakko mennä. Ja tietysti tulee vielä kalliimmaksi, jos jotakin on pielessä eikä siitä tiedetä eikä sitä siksi osata varoa. Puhumattakaan siitä, miten vaikeaa on sovittaa yhteen aurinkoinen kävelykeli, posliinihyasinttien tuoksua nuuhkimaan polvistuminen ja halvaannuttavan voimakas häpyliitoskipu.

Joskus olen ajatellut, että mielessä ovat läsnä tilat laidasta laitaan niinä hetkinä, kun tuntee samanaikaisesti iloa, riemua, rakkautta ja äkillistä surua. Olen ollut väärässä. Paletista puuttuu noissa tilanteissa epätoivo. Vaikka haurauden ja ohikiitävyyden hahmottaa abstraktisti, se on jotakin kovin erilaista kuin tämä. Että kumartuu posliinihyasinttien puoleen ja tuntee veden puristuvan maasta ja imeytyvän farkunpolviin ja nauttii tuoksusta ja pelkää vihlaisua eikä ole päästä koivilleen.

Kovin ovat kapeat laidat niinä viikkoina, kun suurin murhe on oma taipumus kälättää liikaa innostuksissaan. Tällä viikolla on tapahtunut niin paljon. Ja viime viikolla. Olen matkustanut junalla, kipeisiin lihaksiini on työnnetty pitkä neula ja sörkitty sitä eestaas ja polttava kipu on valunut jalkaani alas. Olen istunut ystävättären luona aamiaisella ja pyöräillyt sieltä iloisena kotiin ja ihmetellyt, miten äkisti elämän suunta kiepsahtaa kivun ja sen helpottumisen myötä. Ja olen seissyt ylikulkusillalla ja pitänyt kaiteesta kiinni ja melkein pökertynyt pelossani kiskaista ilmaa sisään, ja nauranut mustasti lääkärin ohjeistaessa, että pitää välttää niitä asentoja ja liikeitä, joissa kipu vihloo pahimmin, koska miten niitä vältetään silloin kun sattuu kaiken aikaa. Kun kaikki menee hyvin, en ehdi kirjoittaa, koska opinnäytetyö on pitänyt saada valmiiksi ja työtä on paljon. Ja kun kaikki menee huonosti, en oikein jaksa kirjoittaa.

Paitsi nyt.

Muut ovat kaikki juhlimassa, on lauantai-ilta, kevät. Eilisissä juhlissa joku oli kysynyt, mitä minulle on oikein tapahtunut, ja kun Vompsu oli kertonut, joku oli irvaillut, että mitäs hierontaa oikein olen saanut, jos häpyliitokseni on repeillyt. En tiedä, kuinka kauan menee, ennen kuin minun tekee mieli palata ihmisten ilmoille. Tiedän kyllä, etteivät tuollaiset heitot ole ilkeitä, ymmärtämättömiä vain. Eivätkä ne tunnu sillä lailla pahoilta matkan päästä, toisen kertomina, mutta luulen, että jos olisin itse tilanteessa kipujeni kanssa, en ehkä jaksaisi ottaa huumorilla. Parempi siis pysyä poissa jaloista, kun toisilla on riehakas kevättunnelma.

Makaan sängyllä ja katselen taivasta ja pilviä ja phalaenopsista, joka välillä saa laskevan auringon kajon. En tiedä, mitä tapahtuu. En tiedä, miksi kivut ovat näin valtavia. En tiedä, saanko tehtyä koulun loppuun. En tiedä, pääsenkö matkalle. Ei, en oikeastaan tiedä paljon mitään. Nyt vain muistan sen konreettisemmin kuin toisina päivinä. Jotkut pilvet näyttävät Japanilta ja toiset Kreikalta. Pilvien kartastossa Japani ja Kreikka voivat vaivatta sijaita vierekkäin.

Orkidea hehkuu illan valossa. Epäilemättä kohta rusokirsikatkin kukkivat. En pysty istumaan, makaamaan jalat koukussa enkä kyykistymään. Oikeastaan vessanpöntöllekin istuminen tuottaa tuskaa, mutta se on vain pakko hoitaa jotenkin. Kävelyllä näen mustarastasnaaraan ja räkättirastaan, ne pompahtelevat kimmoisasti nurmella. Huvipuiston laitteet vatkaavat kiljuvaa lihaa. Pysähdyn monta kertaa venyttämään selkää, joka kramppaa kai silkasta kivusta.

Toivoisin päivien nyt kiitävän, mutta eiväthän ne kiidä kuin jälkikäteen.