Tunnistan huolehtimisen kuvion muodoltaan. Tiedän, miten huoli syntyy ja miten mieli voi takertua siihen. Mutta en tunnista useimpien tuttavien huolia enkä populaarikulttuurissa esitettyjä huolia. Toivoisin tunnistavani ne itsestäni paremmin. Joskus epäröin ja ajattelen, että olisin ehkä hivenen inhimillisempi, jos huoleni muistuttaisivat enemmän toisten huolia.
Esimerkiksi tänään huolehdin. Huolillani on usein anatomiset nimet. Ne puhuvat luista, lihaksista ja faskioista, liike- ja asentoaistimuksista, tuntoaistimuksista. Harvemmin ne puhuvat kivusta tai särystä, kärsimyksestä, havaituksi ja arvostelluksi tulemisesta, sen sellaisista. Jos kivun nuoli särähtää, huolehdin: Miten aerial joogan workshop? Olkalihaksen etuosan kiinnikekö?
Olen päättänyt opetella roikkumaan pää alaspäin. Olen pompotellut asiaa nyt tarpeeksi pitkään. Kokeilen ainakin. Koulussa putosin riittävän monta kertaa pää edellä telineiltä ja lapsuudenmuistoista osa liittyy siihen, miten isä ripusti minut uimarannan voimistelutankoon linnunpesäasentoon ja käski pitää kiinni. Isä halusi, että minusta tulisi notkea ja rohkea, ja suuttui, kun en osannut tai jaksanut. Käsiin sattui ja ne haisivat pahalta, metalliselta. Isän kanssa oli vähän pelottavaa tehdä asioita, koska hän uskoi niin vilpittömästi, että kaikki esteet ovat ihmisen mielessä, ja oli ottanut tehtäväkseen poistaa mielestäni niitä esteitä. Tuon tuostakin roikuin oudoissa asennoissa oudoista paikoista tai jouduin ajamaan ajoneuvoa, jonka hallinnasta en ollut vakuuttunut. Ei saa pelätä, sanoi isä. Pelkäsin niin että suussa maistui veri ja mieleen tulvi kuvia siitä, miten huonosti kaikki vielä päättyisi. Ihmekö se, etten oppinut niitä asioita, kun pelkäsin turvallisuuteni puolesta koko tajunnan voimalla.
Aikuisena ei onneksi tarvitse harrastaa niin veren maku suussa. Sitä paitsi minusta ei tullut notkea baletissa tai taitoluistelussa (jossa en oppinut ikinä sirklaamaan takaperin). Kaipa jäykät vanhempani olivat päättäneet, että riittävän aikaisin koulimalla kehostani tulisi toisenlainen. Ehkä sen takia tiedostan edelleen kehoani paljon ja saatan huolehtia etukäteen siitä ja sen selviämisestä. Saatan pelätä naurettavia asioita: että keho halkeaa tai raaja lähtee irti tai että pyörryn kivusta. Että hukun, taitan niskani ja niin edelleen. Epäilemättä osa asioista on ihan mahdollisiakin. Mutta toistaiseksi huolehtiminen ei ole merkinnyt kuin yhtä asiaa: jännitän helposti kurkunpäätä ja suuta ja poskia, ja sitten kaulaan sattuu. Sitä paitsi kävin ratsastamassa yli kymmenen vuotta, vaikka pelkäsin sielläkin kaikkea mahdollista. Olen kuljettanut samaa pelkoa tanssitunneille (ihan varmasti steppiraudoilla voi liukastua ja reväyttää kunnolla nivuset), joogatunneille (kaikkihan ovat kuulleet siitä, miten joogassa voi niksauttaa selkänsä niin, että halvaantuu), kävelyille (lonkkamurtuma!) ja pyörälenkeille (yhden kaverin pyörä hajosi alta ja muutama luu katkesi - mistä sen tietää, milloin rungon liitokset aikovat pettää?). Mennyt ja pelännyt. Ilmajoogaan en ole vielä aiemmin uskaltanut, koska ylösalaisin olemisen pelko on melkein yhtä suuri kuin hukkumisen pelko. Tai kuin se oli.
Enäähän en pelkää hukkuvani. Se katosi, kun aloin vesijuosta ja ystävystyin veden kanssa. Seuraavaksi huomasin, että jos hengitän rauhallisesti uidessa, pysyn paremmin pinnalla ja voin ohjata helpommin kehoni suuntautumista.
Luulen olevani nyt siinä pisteessä, jossa voisin ilmajoogan kurssillakin hymyillä ja sanoa, että anteeksi, mutta katson vain, tuon tekeminen on vielä liikaa.Vähän kerrassaan eteneminen tuntuu oikealta tavalta, ja nyt tunnen olevani valmis laskeutumaan pää alaspäin silkin kannateltavaksi.
Ei se voi olla pahempaa kuin syyllisyyden tnnne.
Se se onkin yksi neuroottisuuden syy: tuntea tehneensä liian vähän tai jotenkin typerästi ja haluta korjata tekemisensä, lähentyä, nuhjata, halata, itkeä, pyytää anteeksi ja niin edelleen. Tunnistan mallin äidistäni ja tunnistan sen itsestäni. Kun tajuan toimineeni väärin, en yleensä halua vetäytyä ja piiloutua vaan lähentyä kärsineitä ja korjata vaurioita. Tavallaan pidän tätä ihan hyvänäkin asiana. Se on vain pulmallinen piirre, jos koettaa elää läheissuhteessa sellaisen ihmisen kanssa, joka reagoi havaitsemiinsa virheisiin aivan toisin: koettaen piilottaa virheet, vetäytyen, lamaantuen. On hyvin vaikeaa ymmärtää, mitä on tapahtunut, jos toinen vain vetäytyy. Ensiksi tulee mieleen, että olenkohan loukannut jotenkin. Sitten yritän ottaa asiasta selvää, mistä pahimmillaan toinen tulee vain onnettomammaksi, koska hänen piilottamisyrityksensä menee pieleen. (Ensimmäisessä suhteessani kumppanini jaksoi kerrata, että asioiden selvittäminen on myrkkyä suhteelle. Hänen mielestään, niin! Minusta ei.) Jos en saa asiasta selvää, yritän edes pyytää anteeksi tuota sanallistamatonta möykkyä tutuin keinoin: lähentyen, nuhjaten, itkeskellen ja niin edelleen. Se on kauhistuttavaa sellaiselle, joka on lamaannustilassa ja haluaa vetäytyä, olen oppinut.
On hurjaa, miten erilaisia ihmiset tässä suhteessa ovat. Itselleni ihmissuhdehuoli on kehollisella tasolla polttava, kiireinen tuntu: asia on saatava järjestykseen ASAP! Kaikki muu lakaistaan pois oikaisuyritysten tieltä. (Olen kyllä opetellut enenevissä määrin vain tarkkailemaan tätä huolta lakaisematta pois muita asioita tai koettamatta selvittää asioita samantien.) Joillekin toisille se tarkoittaa ilmeisesti vuosien horrostusta innottomuuden, epävarmuuden ja märehtimisen myrkkyseiteissä, emotionaalista vetäytymistä pois tilanteista niistä kuitenkaan formaalilla tasolla irtisanoutumatta. (Tätä on vaikeaa ymmärtää, mutta tällaisena se on itselleni kuvattu ja koetan kovasti kuvitella, millaista se voisi olla.) En tiedä, onko kyse syyllisyyden ja häpeän erosta, ainakin aktivointikuvio sopisi niistä emootioiden tutkimuksessa rakennettuihin aktivaatiomalleihin. Tietenkin myös suru deaktivoi, siinä on vain eri kausaaliattribuutio: epäonnistuminen ei ole kenenkään syy, niin vain kävi, mitä epäonnea. Ehkä minulla on sitten vahva toimijuus, kun surun keskeltäkin usein kykenen tuntemaan syyllisyyttä, etten ole ponnistellut tarpeeksi hankkiakseni taitoja, joilla olisin osannut kääntää tilanteita paremmin päin. (Kuulostaa hienolta, tuo taitojuttu, mutta oikeasti se sanallistuu usein näin: Senkin pässinpäinen olento! Katso nyt, mitä sait aikaan hölmöilyilläsi! Korjaa heti, mitä korjattavissa on!)
Voih, syyllisyys.
Se suojelee häpeältä, mutta tekee ihmisestä hölmön fasaanin!
Vaan on tässä iloakin, välillä. Tänään kävelin kurssikaverin kanssa poispäin laitokselta. Rupattelimme tihkusateessa ja tuntui siltä, että kevät tulee vielä joskus. Että ehkä joku päivä lakkaan tuntemasta syyllisyyttä siitä, miten olen hankaloittanut läheisteni elämää niin monin ikävin tavoin. (Käyttäytynyt kuin hullu, nauranut epäsopivissa tilanteissa, itkenyt ravintoloissa, keksinyt ja toteuttanut kaikkia outoja päähänpistoja, reagoinut voimakkaasti, kirjoittanut asioista nettiin luottaen siihen, että lukijat osaavat asettaa kirjoittamani sulkeisiin, joissa lukee "kouhon tunnustukset", kokenut pöhköjä syyllisyyksiä ja niin edelleen.) Niin! Ehkä jokin päivä lakkaa itkettämästä. Tänään tuntui siltä (vaikka itkinkin kyllä pikkuisen).
Juttelin myös gradua ohjaavan professorin kanssa ja tunsin siinä itseni aivan täysipäiseksi olennoksi, vaikka huolehdinkin oudoista asioista ja jätän huolehtimatta niistä, mistä moni muu on ottanut asiakseen huolehtia. Osasta en kyllä enää edes haluakaan huolehtia, kuten vaikka siitä, miltä rinnat näyttävät tietynlaisissa vaatteissa. Ne näyttävät aina oudoilta! Ihan turha huolehtia! Myös sormet, varpaat, kämmenet, jalkaterät, hiukset, kasvot ja niiden osat näyttävät aina oudoilta. Ja kaikilla. Siitä on siis aivan turhaa neurota. Ylipäänsä, asioiden joltakin näyttäminen on outoa.
Melkein kaikkialla voi nyt kävellä ilman että olisi yhtään liukasta. Se tarkoittaa ilon rytmiä askelissa ja keskivartalossa. Eräs tyttö hymyili minulle sporassa hymyiltyäni hänelle ensin ujosti. Se tarkoittaa, että vaikka toisinaan tunnen itseni aika saamattomaksi ja kaiken tärkeän (kuten myös seksuaalisen rakkauden) ulkopuolella ajelehtivaksi, minulla on kuitenkin jonkinlaista kausaalista voimaa. Ja ajatella: joskus halusin olla näkymätön, vaan en enää. Omituista!
Olen iloinen siitä, että ilmoittauduin niin innokkaasti kurssille, jossa roikutaan silkkiliinassa pää alaspäin. En tippaakaan reippaasti tai pelottomasti, ehei, mutta innokkaasti. Jos muita iloja onkin välillä vaikeaa keksiä - paitsi koira, rakastan sitä ja nauran sen pörhellykselle päivittäin - niin ainakin osaan ilahduttaa itseäni tällaisilla asioilla. Etenen kauemmaksi niistä olosuhteista, joissa kutistuin niin pieneksi ja epävarmaksi, etten uskaltanut myöntää itsellenikään asioita, jotka tuntuivat liian kipeiltä kestää. Ajatus mielen hauraudesta ja kehon hauraudesta tuntuvat sitä paitsi kytkeytyvän yhteen, mikä tietysti sopii kuvaan - eihän niitä oikein erottaakaan voi. Kun keho tekee jotain ennenkuulumatonta, mielikin riehakoi, ja päinvastoin.
Mieluiten toki jakaisin nämä uudet ennenkuulumattomuudet jonkun kanssa. Mutta koska elämä on mennyt tätä rataa kuin on mennyt eikä ketään sellaista ole, ei auta kuin tehdä itsekseen.
Esimerkiksi tänään huolehdin. Huolillani on usein anatomiset nimet. Ne puhuvat luista, lihaksista ja faskioista, liike- ja asentoaistimuksista, tuntoaistimuksista. Harvemmin ne puhuvat kivusta tai särystä, kärsimyksestä, havaituksi ja arvostelluksi tulemisesta, sen sellaisista. Jos kivun nuoli särähtää, huolehdin: Miten aerial joogan workshop? Olkalihaksen etuosan kiinnikekö?
Olen päättänyt opetella roikkumaan pää alaspäin. Olen pompotellut asiaa nyt tarpeeksi pitkään. Kokeilen ainakin. Koulussa putosin riittävän monta kertaa pää edellä telineiltä ja lapsuudenmuistoista osa liittyy siihen, miten isä ripusti minut uimarannan voimistelutankoon linnunpesäasentoon ja käski pitää kiinni. Isä halusi, että minusta tulisi notkea ja rohkea, ja suuttui, kun en osannut tai jaksanut. Käsiin sattui ja ne haisivat pahalta, metalliselta. Isän kanssa oli vähän pelottavaa tehdä asioita, koska hän uskoi niin vilpittömästi, että kaikki esteet ovat ihmisen mielessä, ja oli ottanut tehtäväkseen poistaa mielestäni niitä esteitä. Tuon tuostakin roikuin oudoissa asennoissa oudoista paikoista tai jouduin ajamaan ajoneuvoa, jonka hallinnasta en ollut vakuuttunut. Ei saa pelätä, sanoi isä. Pelkäsin niin että suussa maistui veri ja mieleen tulvi kuvia siitä, miten huonosti kaikki vielä päättyisi. Ihmekö se, etten oppinut niitä asioita, kun pelkäsin turvallisuuteni puolesta koko tajunnan voimalla.
Aikuisena ei onneksi tarvitse harrastaa niin veren maku suussa. Sitä paitsi minusta ei tullut notkea baletissa tai taitoluistelussa (jossa en oppinut ikinä sirklaamaan takaperin). Kaipa jäykät vanhempani olivat päättäneet, että riittävän aikaisin koulimalla kehostani tulisi toisenlainen. Ehkä sen takia tiedostan edelleen kehoani paljon ja saatan huolehtia etukäteen siitä ja sen selviämisestä. Saatan pelätä naurettavia asioita: että keho halkeaa tai raaja lähtee irti tai että pyörryn kivusta. Että hukun, taitan niskani ja niin edelleen. Epäilemättä osa asioista on ihan mahdollisiakin. Mutta toistaiseksi huolehtiminen ei ole merkinnyt kuin yhtä asiaa: jännitän helposti kurkunpäätä ja suuta ja poskia, ja sitten kaulaan sattuu. Sitä paitsi kävin ratsastamassa yli kymmenen vuotta, vaikka pelkäsin sielläkin kaikkea mahdollista. Olen kuljettanut samaa pelkoa tanssitunneille (ihan varmasti steppiraudoilla voi liukastua ja reväyttää kunnolla nivuset), joogatunneille (kaikkihan ovat kuulleet siitä, miten joogassa voi niksauttaa selkänsä niin, että halvaantuu), kävelyille (lonkkamurtuma!) ja pyörälenkeille (yhden kaverin pyörä hajosi alta ja muutama luu katkesi - mistä sen tietää, milloin rungon liitokset aikovat pettää?). Mennyt ja pelännyt. Ilmajoogaan en ole vielä aiemmin uskaltanut, koska ylösalaisin olemisen pelko on melkein yhtä suuri kuin hukkumisen pelko. Tai kuin se oli.
Enäähän en pelkää hukkuvani. Se katosi, kun aloin vesijuosta ja ystävystyin veden kanssa. Seuraavaksi huomasin, että jos hengitän rauhallisesti uidessa, pysyn paremmin pinnalla ja voin ohjata helpommin kehoni suuntautumista.
Luulen olevani nyt siinä pisteessä, jossa voisin ilmajoogan kurssillakin hymyillä ja sanoa, että anteeksi, mutta katson vain, tuon tekeminen on vielä liikaa.Vähän kerrassaan eteneminen tuntuu oikealta tavalta, ja nyt tunnen olevani valmis laskeutumaan pää alaspäin silkin kannateltavaksi.
Ei se voi olla pahempaa kuin syyllisyyden tnnne.
Se se onkin yksi neuroottisuuden syy: tuntea tehneensä liian vähän tai jotenkin typerästi ja haluta korjata tekemisensä, lähentyä, nuhjata, halata, itkeä, pyytää anteeksi ja niin edelleen. Tunnistan mallin äidistäni ja tunnistan sen itsestäni. Kun tajuan toimineeni väärin, en yleensä halua vetäytyä ja piiloutua vaan lähentyä kärsineitä ja korjata vaurioita. Tavallaan pidän tätä ihan hyvänäkin asiana. Se on vain pulmallinen piirre, jos koettaa elää läheissuhteessa sellaisen ihmisen kanssa, joka reagoi havaitsemiinsa virheisiin aivan toisin: koettaen piilottaa virheet, vetäytyen, lamaantuen. On hyvin vaikeaa ymmärtää, mitä on tapahtunut, jos toinen vain vetäytyy. Ensiksi tulee mieleen, että olenkohan loukannut jotenkin. Sitten yritän ottaa asiasta selvää, mistä pahimmillaan toinen tulee vain onnettomammaksi, koska hänen piilottamisyrityksensä menee pieleen. (Ensimmäisessä suhteessani kumppanini jaksoi kerrata, että asioiden selvittäminen on myrkkyä suhteelle. Hänen mielestään, niin! Minusta ei.) Jos en saa asiasta selvää, yritän edes pyytää anteeksi tuota sanallistamatonta möykkyä tutuin keinoin: lähentyen, nuhjaten, itkeskellen ja niin edelleen. Se on kauhistuttavaa sellaiselle, joka on lamaannustilassa ja haluaa vetäytyä, olen oppinut.
On hurjaa, miten erilaisia ihmiset tässä suhteessa ovat. Itselleni ihmissuhdehuoli on kehollisella tasolla polttava, kiireinen tuntu: asia on saatava järjestykseen ASAP! Kaikki muu lakaistaan pois oikaisuyritysten tieltä. (Olen kyllä opetellut enenevissä määrin vain tarkkailemaan tätä huolta lakaisematta pois muita asioita tai koettamatta selvittää asioita samantien.) Joillekin toisille se tarkoittaa ilmeisesti vuosien horrostusta innottomuuden, epävarmuuden ja märehtimisen myrkkyseiteissä, emotionaalista vetäytymistä pois tilanteista niistä kuitenkaan formaalilla tasolla irtisanoutumatta. (Tätä on vaikeaa ymmärtää, mutta tällaisena se on itselleni kuvattu ja koetan kovasti kuvitella, millaista se voisi olla.) En tiedä, onko kyse syyllisyyden ja häpeän erosta, ainakin aktivointikuvio sopisi niistä emootioiden tutkimuksessa rakennettuihin aktivaatiomalleihin. Tietenkin myös suru deaktivoi, siinä on vain eri kausaaliattribuutio: epäonnistuminen ei ole kenenkään syy, niin vain kävi, mitä epäonnea. Ehkä minulla on sitten vahva toimijuus, kun surun keskeltäkin usein kykenen tuntemaan syyllisyyttä, etten ole ponnistellut tarpeeksi hankkiakseni taitoja, joilla olisin osannut kääntää tilanteita paremmin päin. (Kuulostaa hienolta, tuo taitojuttu, mutta oikeasti se sanallistuu usein näin: Senkin pässinpäinen olento! Katso nyt, mitä sait aikaan hölmöilyilläsi! Korjaa heti, mitä korjattavissa on!)
Voih, syyllisyys.
Se suojelee häpeältä, mutta tekee ihmisestä hölmön fasaanin!
Vaan on tässä iloakin, välillä. Tänään kävelin kurssikaverin kanssa poispäin laitokselta. Rupattelimme tihkusateessa ja tuntui siltä, että kevät tulee vielä joskus. Että ehkä joku päivä lakkaan tuntemasta syyllisyyttä siitä, miten olen hankaloittanut läheisteni elämää niin monin ikävin tavoin. (Käyttäytynyt kuin hullu, nauranut epäsopivissa tilanteissa, itkenyt ravintoloissa, keksinyt ja toteuttanut kaikkia outoja päähänpistoja, reagoinut voimakkaasti, kirjoittanut asioista nettiin luottaen siihen, että lukijat osaavat asettaa kirjoittamani sulkeisiin, joissa lukee "kouhon tunnustukset", kokenut pöhköjä syyllisyyksiä ja niin edelleen.) Niin! Ehkä jokin päivä lakkaa itkettämästä. Tänään tuntui siltä (vaikka itkinkin kyllä pikkuisen).
Juttelin myös gradua ohjaavan professorin kanssa ja tunsin siinä itseni aivan täysipäiseksi olennoksi, vaikka huolehdinkin oudoista asioista ja jätän huolehtimatta niistä, mistä moni muu on ottanut asiakseen huolehtia. Osasta en kyllä enää edes haluakaan huolehtia, kuten vaikka siitä, miltä rinnat näyttävät tietynlaisissa vaatteissa. Ne näyttävät aina oudoilta! Ihan turha huolehtia! Myös sormet, varpaat, kämmenet, jalkaterät, hiukset, kasvot ja niiden osat näyttävät aina oudoilta. Ja kaikilla. Siitä on siis aivan turhaa neurota. Ylipäänsä, asioiden joltakin näyttäminen on outoa.
Melkein kaikkialla voi nyt kävellä ilman että olisi yhtään liukasta. Se tarkoittaa ilon rytmiä askelissa ja keskivartalossa. Eräs tyttö hymyili minulle sporassa hymyiltyäni hänelle ensin ujosti. Se tarkoittaa, että vaikka toisinaan tunnen itseni aika saamattomaksi ja kaiken tärkeän (kuten myös seksuaalisen rakkauden) ulkopuolella ajelehtivaksi, minulla on kuitenkin jonkinlaista kausaalista voimaa. Ja ajatella: joskus halusin olla näkymätön, vaan en enää. Omituista!
Olen iloinen siitä, että ilmoittauduin niin innokkaasti kurssille, jossa roikutaan silkkiliinassa pää alaspäin. En tippaakaan reippaasti tai pelottomasti, ehei, mutta innokkaasti. Jos muita iloja onkin välillä vaikeaa keksiä - paitsi koira, rakastan sitä ja nauran sen pörhellykselle päivittäin - niin ainakin osaan ilahduttaa itseäni tällaisilla asioilla. Etenen kauemmaksi niistä olosuhteista, joissa kutistuin niin pieneksi ja epävarmaksi, etten uskaltanut myöntää itsellenikään asioita, jotka tuntuivat liian kipeiltä kestää. Ajatus mielen hauraudesta ja kehon hauraudesta tuntuvat sitä paitsi kytkeytyvän yhteen, mikä tietysti sopii kuvaan - eihän niitä oikein erottaakaan voi. Kun keho tekee jotain ennenkuulumatonta, mielikin riehakoi, ja päinvastoin.
Mieluiten toki jakaisin nämä uudet ennenkuulumattomuudet jonkun kanssa. Mutta koska elämä on mennyt tätä rataa kuin on mennyt eikä ketään sellaista ole, ei auta kuin tehdä itsekseen.
Tekstit
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti