Syvältä tukossa

Tavarat ovat rantautuneet, lyöneet aaltoina sisään ja jääneet. Mistä kaikki tämä tulee, miksi se päätyy tänne? Seinä maalattiin turkoosiksi, hyllykin on turkoosi. Liikaa punaista. Punainen liittyy edelliseen vuosikymmeneen ja kernaasti värjäisin sen pois mutta kaikkea ei voi värjätä. Ikkunoiden välissä rakupatsaat kertovat meneistä elämistä. Kissojen yhdeksän, nelikymppisten naisten - liian monta.

Huomaan ikävöiväni kirjoittamista, koska elän taas yksinäistä elämää. Ja kuten äiti eilen sanoi, olen aivan jumissa sisempää. Pinnalta auki ja joustava, kyllä, koska koetan omin liikkein tehdä, minkä voin. (Aina en jaksaisi mitään. Eli sikäli en varmastikaan tee ihan sitä, minkä voisin.) Mutta sisällä, syvälllä - syvemmät lymfat ovat tukossa. Ikään kuin en itse tietäisi sitä jo, mutta on eri asia ounastella ja kuulla, että joku toinenkin tietää. Jotain on tehtävä. Liike ei auta. Inhottava seittimäinen mykkyys syö elämästä isoja paloja. Joten nyt, kun on aamu, päätän kirjoittaa. Eikö muka kirjoittaminen ole ennekin toiminut käymissammiona, jossa kaikki turha poltetaan tuhkaksi?

Olen pian lähdössä lomalle. Töitä on riittänyt liiankin kanssa. Siksi varmasti keho on juuri näin tukossa. Liikaa töitä, liian vähän halauksia, hihitystä, vapaata. Olen laskenut pennosia tunnollisesti ja tienannut enemmän kuin aikoihin. Tästä huonosta tavasta on päästävä eroon. Pitää olla parempaa ajateltavaa.

Kuulostaapa oudolta kirjoittaa näin. Ammatillisesti elän mielenkiintoista aikaa ja tunnen kiitollisuutta niistä mahdollisuuksista, joita olen saanut. Mutta koska olen elänyt monenlaisissa olosuhteissa, tajuan, etteivät nämä työelämän suuretkaan jännitteet - odotukset, loikkaamiset, laskeutumiset - voi mitenkään täyttää sitä paikkaa, jonka pitäisi täyttyä merkityksellisyyden tunnulla. Eikä se synny minussa selvästikään työelämässä. Enkä tarkoita, etten olisi läsnä, kun opetan - totta kai olen, ja tokihan sekin on tärkeää. Mutta minulta puuttuu jokin suurempi prosessi, merkityksellistämisen ponnistus. Tai ehkä vain vapautta. Jotain puuttuu, sen tiedän. Olen sanonut kaikelle pitkään kyllä ja taitaa olla sen aika, että alan taas sanoa jyrkemmin eitä. Koska kun kyllättelee, menettää vähitellen päätäntävaltaa ja aikaa ja sitten saattaa käydä näin: hieno elämä, hienot olosuhteet, mutta ei tilaa spontaaniudelle. Ja tuntee kuolevansa pystyyn jossain syvemmässä mielessä. Tai ehkä tämä johtuu vain siitä, etten ole kirjoittanut enkä puhunut syviä asioita oikein kenenkään kanssa aikoihin. Lähelläni ei ole enää niitä ihmisiä, joiden kanssa se kävi luontevasti. Tai ehkä tämäkin palautuu kirjoittamiseen - ehkä se kävi luontevasti, koska kirjoitin? Karhupumppu esiin.

(Tai ehkä minulla on vain oksitosiinikrapula, kuka tietää.)

Tuntuu oudolta matkustaa. Aivan kuin minulla olisi elämä. Oikeus haaveilla, heittäytyä, pettyä ja niin edelleen. Koska ymmärrän, miten reunalle olen itseni tunkenut, matkustan kaikista paikoista Goforeille. Ehkä olisi oikein matkustaa yksin, koska elän yksin muutenkin. (Asun kommuunissa mutta se on eri asia - on kuin joku olisi laminoinut pinnat eikä yhteyttä kehenkään pääsisi tapahtumaan. Ehkä olen vain liian väsynyt?) Mutta lähden monen ihmisen kanssa. Ainahan voi karata yksinkin dyyneille jos tilanne niin vaatii.

En oikein tiedä, mitä odottaisin. En kai mitään. Ehkä odotan näkeväni sen tietyn rautatiesillan ja muistavani, miltä tuntui olla kahdenkymmenen ja kolmenkymmenen. Odotan näkeväni hietakampeloita tai pikemminkin tuntevani, miten ne karkaavat jalan alta.

Yhdestä asiasta olen varma: on järkevintä matkustaa juuri Goforeille, jos on syvältä tukossa.