Sydänprässi

Ehkä vuosien kuluttua muistelen tätä talvea yhtenä elämäni karmeimmista. Ehkä en. Enhän vielä tiedä, mitä myöhemmin tapahtuu. Ehkä muistikuvat lakkaavat joskus palaamasta, ja sitten ajattelen vain oppineeni.

Vuosia sitten Intiassa istuimme iltaa ja hieman provosoin joukkiota sanomalla, että minusta eroaminen on parasta suhteissa. Siitä oppii paljon, nopeasti ja hyvin konkreettisella tavalla. Ennen kaikkea oppii itsestään. Ja pitämään huolta itsestään. Sitten hymyilin ilkikurisesti, vaikka silloinen suhteeni olikin jo osoittanut pieniä hankaloitumisen ennusmerkkejä. Tai ehkä puhun vain mielestäni tätäkin selkeämmin: se, miten suhteen hahmotin, tapahtui tietenkin mieleni kautta. Ja mieleni kysyi jo silloin hätääntyneenä: miksi nämä ja nämä asiat muuttuvat ja miksi se tuntuu niin vaikealta. Kun sillä tavalla hymyilin, olin varmaankin unohtanut edellisen erotalven pahimmat vibat. Ne, jotka palaavat mielen vain silloin, kun mieliala on valmiiksi viritetty.

Surua vastaan ei voi sanoa mitään. Se tulee ja ottaa aikansa. Se ei kauheasti kysele aikaa eikä paikkaa. Tosin niin kauan kuin teen jotain hyvin keskittyneesti, se pysyttelee silmänurkissa vipinänä, outona kaulan jännityksenä kurkunpään ympärillä. Pidätetty itku, sitä se on. Ja kun päästän irti - ja minähän päästän irti - itken liikennevaloissa, yliopiston rakennuksia yhdistävässä käytävässä, tietokoneella, kotona sängyssä kerällä.

Edellisen kerran käytin erilaisia menetelmiä surun katkaisemiseen. Alkoholia, esimerkiksi. Se turruttaa moneksi päiväksi. Nyt haluan vain katsoa, mitä kaikkea tästä kaivosta nousee. Tänään aloin metapelätä (enkä ensimmäistä kertaa), että entäpä jos kyseessä onkin pohjaton kaivo. Jospa minua ei ikinä lakkaa itkettämästä. Jospa maailma ei koskaan enää virtaa, jos kaikki jää irtonaiseksi sensedataksi, jota mieli ei jaksa kursia kertomuksiksi etenemisistä. Jos elämäni loppuun saakka mietin ahdistuneena tuntikausia, miten pystyn kohtaamaan tietyn ihmisen hajoamatta palasiksi. Tai kun kuulen muiden mainitsevan hänet - miten silloin hymyillään tai ollaan itkemättä?

Panen merkille sanat aina ja ei koskaan. Sydänprässissä ne aktivoituvat helposti ja tekevät informaationkäsittelystä epäluotettavaa.

On iltoja. Iltaisin sydän tuntuu niin sisäänpainuneelta ja väsyneeltä, että hetkittäin pelkään sen lakkaavan lyömästä silkkaa onnettomuuttani. Makaan kerällä ja kysyn itseltäni kysymyksiä: Miksi tämä tarkalleen tuntuu niin pahalta? Kumpi loukkaa enemmän, se, miten helppoa toiselle on katkaista yhteydenpito, vai se, miten paljon se sattuu itseäni? Luultavasti jälkimmäinen. Miksi tuntuu väärältä, ettei osaa katkaista välittämistään? Miksi kaikki on niin tyhjää ja hajanaista?

Vaikka eihän kaikki tietenkään ole tyhjää ja hajanaista. Kunhan mieleni on. Kävin joogaopettajakoulutuksen ensimmäisessä osiossa. Kuuntelin tarkasti ja katselin videoita ruumiinavauksista ja leikkauksista. Nyökkäsin mielessäni opettajan sanoessa, että harjoittelemme ennen kaikkea kuolemista. Olen leikkinyt ajatuksella ennenkin itsekseni. Varmaankin niin on tapahtunut sen takia, että irti päästäminen tuntuu usein karmivalta ja välillä on todella vaikeaa ojentaa ryhtinsä ja muistuttaa itseään siitä, että tapahtumien ja tuntemusten leimaaminen hyviksi ja huonoiksi, toivotuiksi ja ei-toivotuiksi, on lähinnä turhaa ja itsensä kiusaamista. Kaikesta voi oppia, myös tästä tilanteesta, jossa elämästä on kadonnut mielekkyys ja hetkittäin jopa ilo. Ja kaikki liukuu ohi hurjaa vauhtia, ja on vain yksi elämä. Joko sitä murehtii tai juhlii. Välillä toista, välillä molempia yhtäaikaa.

Huomaan olevani taas aiempaa enemmän hereillä toisten tuntemuksille. Hetkittäin kaupungilla kulkiessa vastaantulijoiden pienten ilmelihasten supistumiset tuntuvat kehoa järistävän voimakkaina. Meditaatiossa silmät kiinni istuessani kuulen toisten hengityksestä asioita heidän vireystilastaan. Kuulen, kuinka jonkun kimppuun käy vaikea ajatus. Joskus unohdun kuuntelemaan toisten hengitystä niin että unohdan omani, ja kuvittelen pienen hetken kuolleeni. Se on vapauttava, kiitollinen ajatus.

Suru tekee visuaalisemmaksi ja auditiivisemmaksi, pelkistää sensedataa tarinoista. Suru kuorii tarinoita.

Mutta en pidä siitä, miltä se tuntuu rintakehässä. On kuin joku olisi naulannut luihin pieniä nauloja ja kuronut niiden välille lankaa, jota kiristetään vähän kerrallaan.

Edellisen kerran, sitä paitsi, suru alkoi alusta saakka muodostaa sanoja, tarinoita, maisemia. Erilaisia kuin ennen, ja sikäli kipeitä, mutta kuitenkin. Nyt tuntuu vain siltä, kuin rintakehää kiristettäisiin ja kurkkua pienennettäisiin päivä päivältä. Hullunkuriset pelot risteilevät päässäni kuin kölittömät kumiveneet törmäillen toisiinsa. Entä jos lakkaan kokonaan puhumasta? Entä jos vain lähtisin kauas-pois? Olenko kadottamassa viimeisetkin suunnat, ja sanat lisäksi? Ja innon tehdä kuvia, kuvata? Kuinka kerkeästi onnettomuuteni siirtyy koiraan? Entä kämppiksiin?

Vaikka tietysti kysymykset ja pelot istuvat sternumilla lähinnä silloin kun olen yksin. Kun on ilta. Kun olen väsynyt ja nälkäinen tai molempia. Kun tuntuu vaikealta ajatella, että minun itseni on riitettävä itselleni ja on typerää haluta mitään muuta. Kun en ole varma, onko pulma siinä, riitänkö, vai siinä, että olen liikaa. Mutta tietenkin olen juuri sellainen kuin kullakin hetkellä olen. Ja hyväksyn sen, hyväksyn kaikki viemärinniljaiset ajatuskudelmat ja palat kurkussa, ymmärtämättömyydet, rikkinäisyyden, ulvovan halun kuulua laumaan, nukahtaa syliin, liikkua jonkun toisen rytmissä. Mutta tuntuu valtavan vaikealta hyväksyä sitä, että tämä kaikki voi olla muille liikaa tai liian vähän. Tai mistä muista minä nyt kirjoitan. On ollut ihmisiä, jotka ovat osanneet olla kanssani. Ja joiden kanssa olen tullut äkisti toiveikkaaksi sen suhteen, että riitän itse itselleni tai en ole liikaa itselleni, että se mikä on, on, se mikä tapahtuu, tapahtuu, eikä se ole hyvä eikä huono asia. Ja sitten on näitä kohtia, joissa on äkisti toivoton ja hukkumaisillaan.

Mutta uskon, etteivät mielen kysymykset ole tyhmiä. Tyhmiä kysymyksiä ei ole. Kysymykset piinaavat tasan niin kauan, että saan koukutettua niiden logiikan ja kudon niistä tarinan. Sitten pukeudun tarinan paitaan eikä enää palele.

Voi olla, että kuvittelen vain havaitsevani muiden tuntemukset tarkemmin. Voi olla, että se johtuu vain siitä, että takerrun heihin katseella epätoivoisesti, kun koetan pitää itseni asfaltin yläpuolella, loskan universumissa.

Ja hengitän. Hengitys hengitykseltä pistän vastaan sydänprässille. Väitän vastaan. Selviän, ihan varmasti selviän. Jos nyt mitään minää on. Jokin selviää, jotain selviää. Mitä selviäminen edes on? Selventymistä? Onko se enemmän jonkin kiinteämmäksi käymistä vai katoamista?

On hetkiä, jolloin mieleni haluaa kysyä, tuleeko koskaan sellaista päivää, jolloin joku tarttuu käteeni ja se on yksinkertaista ja tuntuu hyvältä. Tuijotan sisäänpäin mieltä ja koetan jaksaa olla kiinnostunut siitä, miksi se haluaa kääntää veistä haavassa. Miksi se haluaa muistuttaa joka päivä siitä, ettei toinen sanonut enää pitkiin aikoihin rakastavansa? Miksi se haluaa muistuttaa siitä, miten tarmokkaasti halusin kuvitella, että se johtui jostain muusta kuin siitä, ettei hän voinut sanoa niin, koska se ei olisi ollut totta. (Ja tietysti juuri tuo rehellisyys, sen kaltaiset asiat, tekevät tästä kaikesta niin paljon hankalampaa - saan syyttää vain itseäni. Hölmö fasaani.)

Istun käsivarren mitan päässä tästä kaikesta ja katselen hämmentyneenä, mitä kaikkea mieleni touhuaa. Hetkittäin haluaisin heittää hyvästit moiselle aktiviteetille, mutta tietenkin voin vain istua ja katsella. Tuntuu pyörryttävältä ajatella, että muidenkin ihmisten päässä surisee samanlaisia ampiaispesiä. Ilmankos heidän ilmelihaksensa supistuvat ja rentoutuvat. Ja he liikkuvat katua ylös ja alas ja en tunne heitä, mutta silti heidän ilmeensä liikuttavat.

Ilmankos ihmiset tuntuvat tällä erää jotenkin vaarallisilta.