Pinkopohja, ristiveto ja elämä yhtä potentiaalista käsittämistasoa

Muistan sen, kun kuulin ensimmäisen kerran ajatuksesta, että mieli on aluksi tabula rasa, tyhjä taulu. Vaikka pää tuntuikin iltapäivällä ja kahvia juotua aika kumisevalta ja määrättömältä ja piirteettömältä, se silti tuotti huvittunutta tirskuntaa: Risto "Tabula" Rasa. Huokaus. Tai ei oikeastaan. Siitä on vain kauan ja silloin oli vielä paljon vaikeampi innostua asioiden systemaattisesta käsittelemisestä, koska systemaattisuuteen pitää ensin oppia enkä minä oppinut sitä ennen yliopistoa millään elämänalueella (paitsi ehkä seksuaalisuuden suhteen; seksuaalisuus oli ensimmäinen projektini, ensimmäinen totisesti ja jopa kunnianhimoisesti otettu oma juttuni - tiedän kirjoittaneeni aiemmin, etten ymmärrä kunnianhimoa, mutta vähitellen olen tullut siihen tulokseen, että seksuaalisuuden kohdalla teen tästä poikkeuksen - ja syvennyin siihen varsin totisesti ja tarmolla mutta syventyminen ei ollut luonteeltaan kollektiivista eli kaikki, jotka tiesivät tästä päähänpinttymästä, huvittuivat tai kummastelivat mutteivät lähteneet mukaan ihmettelyyn ja penkomiseen; myöhemmin, vasta paljon myöhemmin, olen ymmärtänyt, että eihän se nyt ollenkaan sovi siihen kuvaan, joka tyttöydestä kernaasti annetaan ja jonka moni tyttö mieluusti nielaisee, koska kuvien nielemisestä saa välittömiä palkintoja; minä en tietysti pitänyt kuvaa lainkaan relevanttina, koska en joka tapauksessakaan onnistunut mieltämään itseäni miksikään suloiseksi, viattomaksi, puhtaaksi tai ihmiseksi; minulla ei ollut mitään hävittävää, vaikken nielaissutkaan kuvaa tai koettanut teeskennellä sen mukaista olentoa).

(Kun katselen tätä, miten kirjoitan, mietin kyllä, olenko edelleenkään systemaattisuuden suurimpia ystäviä.)

Tabula rasa: olento, jonka kokemus rakentuu tyhjästä. Jolla ei olisi muistumia, mieltymyksiä ja tuttuuksia suolenmutkan kurinasta ja tietynlaisesta verensokeritasosta, vatsanpeitteen lävistävistä lauluista ja stressihormonien oikeaksi koetusta määrästä. (Nyt kun en taas osaa nukkua paljonkaan, koen vasta eläväni. Kiitos, äiti. En tule kenties koskaan ymmärtämään, mitä olisi elää elämää, jossa päiväkausia kestävä levollisuus koetaan muuna kuin huolestuttavana möllykkämäisyytenä ja masennuksen orastamisena. Mitä, ettei innostuisi esseestä niin että menettää yöunenssa? Ettei innostuisi jokaisesta vastaantulevasta ideasta, liftaisi niiden kyytiin?) Tänä aamuna luin yhtä Italia-kirjaa, koska olemme matkaamassa Italiaan toukokuussa ja koetan antaa itselleni muutakin ajateltavaa kuin kvantitatiivisen tutkimuksen harjoitustyö, jonne kernaasti katoaisin viikoiksi ja öiksikin pöllyttämään lukuja ja niiden yhteyksiä, ilmiöiden yhteisiä variansseja aineistossa ja ryhmäkohtaisia eroja ilmiöiden suhteen. Saan katkaistua tuon katoamishingun vain lukemalla jotain muuta: jotain, mikä tuo mieleen konkreettiset polut ja rautatieasemat.

Kirjan yksi kohta saa minut miettimään, josko mieli olisi sittenkin pinkopohja. Ei tyhjä, mutta pingotettu eri suuntiin kiskovien ihanteiden välille. Varmasti mahdollinen metafora, muttei kovin järkevä ehkä. Siteeraan joka tapauksessa:

Kuunnelkaa ihmisten puhetta. Sananvalinta on barokkimaista: taas kerran osoitus estetiikan keskeisyydestä italialaisten elämässä. Tiedättekö, miksi parlamentissa ei olla yksimielisiä, vaan siellä "kirjataan ylös näkökantojen perustavanlaatuinen yhdenmukaisuus"? Entä miksi säätiedotuksissa ei sada vaan niissä "ennustetaan tihetyvää pilvisyytä seuraavia sadekuuroja"? Siksi, että monimutkaisuus on yksi itsesuojelun muoto (minut on ymmärretty väärin), sievistelyä (olen oppinut henkilö), kosmetiikkaa (minusta on mukavaa sulostuttaa todellisuutta), jengiin kuulumista (kuulun lääkärien, meteorologien tai asianajajien kastiin, ja näin me puhumme, anteeksi vain).

Lähde: Beppe Severgnini, La Bella Figura, suom. Hannimari Heino.

En voi sanoa, etteikö tuo kuulostaisi tutulta, ja muistelen joitain omia palopuheitani jargonia vastaan. Mutta en missään nimessä voi pitäytyä toisten tuhmuutta ulkopäin paheksuvassa asemassa: minäkin käyttelen jargonia innokkaasti, puhun teknisistä termeistä ja saatan pitää sitkeästi kiinni siitä, että barokkisen tai oikeastaan kaoottisen rikas maailma on täsmällisimmin kuvattavissa barokkisen tai kaoottisen rikkaalla kielellä. (Tai ainakin rikkailla, monilla teorioilla.)

Huomaan kielen kanssa asioidessani (kuten nyt) olevani jatkuvassa ristivedossa sen suhteen, että toisaalta asiat olisi järkevää ilmaista hyvin yksinkertaisesti (toisille näkökulma voi olla aivan uusi, eivätkä he vielä pysty omaksumaan kuitenkaan monisyistä mallia ja ehkä hukkaavat avainpointsin, jos hellyn detaljoimaan ilolla: eiväthän kirjoitukseni ole barokkiklassikoita eikä niiden tulkitsemisesta järjestetä yliopistoluentoja, joilla asiantunteva luennoitsija johdattaisi kuulijoita spiraaleittain syvemmälle ajatuksen kuvioon, malliin asioiden sujumisesta - tarvittaisiin siis ehkä ennemmin karkea karttapiirros kuin vivahteikas akvatintojen sarja, koska eivät kuulijat ilman syvällistä perehtymistä ymmärtäisi, miten nuo kuvat liittyvät yhteen - joskus vain ongelmana on, etten minäkään ymmärrä ja silloin ei auta kuin kuvata detaljikkaasti kerta toisensa jälkeen ennen kuin rautalankamallia voi edes alkaa hahmottaa, ja niin sitä selittää selittämistään toisille aavistustaan siitä, että nämä ja nämä seikat voisivat liittyä yhteen jollakin salaperäisellä tavalla) ja toisaalta se ei tunnu tekevän oikeutta sille, mitä koetan ilmaista. (Eihän maailma ole malli vaan paljon muutakin, ja mitä jos perustamme päätelmämme ja sitoudumme maailmantutkimuksissamme rautalankamalleihin - tästä tulee mieleen yksi keskustelu, jossa taas keskustelukumppani kuvasi, miten kaikki kommunikaatiotilanteethan ovat kilpailutilanteita, joissa statussuhteet määräävät about kaiken. Siinäpä oiva esimerkki siitä, miten teoria jyrää havainnot, etenkin havainnot, jotka poikkeavat kenties varsin yleisestikin vallitsevasta tilanteesta. Jos omaksun tällaisen näkökulman maailmaan ja kommunikaatioon, miksi edes yrittäisin kommunikoida toisin? Koska eihän se kai olisi mahdollista. Tai ainakin voisin olla varma, että minut sitten poljettaisiin, koska luovuttaisin toisille saman tien sen, mitä he tavoittelevat, eli dominanssin tilanteessa. Mutta en usko, että asia on näin yksinkertainen. Huomaan ainakin itse tavoittelevani paljon muutakin kommunikaatiotilanteissa. Itse asiassa ärryn suunnattomasti, jos kommunikaatio supistuu lähinnä dominanssikamppailuksi. Tosin ärryn myös siitä, jos yritän käydä mielenkiintoista keskustelua ja saada toiselta nyhdettyä näkemyksiä tai ideoita asian kehittelyyn, ja toinen vain toteaa latuskamaisesti, että jos sinulla kerran on tuommoinen käsitys niin hyvä, edetään sen mukaisesti. Mitä keskustelua se nimittäin enää on? Monologia voin käydä itseksenikin.)

Ja vielä yksi toisaalta, haa: Toisaalta koetan pitää mielessä Deweyn huomautuksen, ettei kielen tehtäväkään ole kuvata kaikkea, kaikkia detaljeja. Kielen tehtävä on mahdollistaa kommunikaatio niistä. Mutta entä jos haluan kommunikoida ja jakaa jotain hyvinkin hienosyistä ja detaljikasta? On pysyttävä kärsivällisenä ja kenties joskus keksittävä kuvaus, joka sitoo nykyisiä tyydyttävämmin ilmiön helpommin käsitettäväksi ja silti jättää käsityksen sisäistäneiden mielikuvitukselle vapauden liikkua ilmiössä, sen vivahteissa.

Ajatella, miten helppoa kommunikointi voisikaan olla, jos problematisoisi sitä vaikkapa vain pilkkusääntöjen tasolla! Tai sen suhteen, mitä statusta on sopivaa hakea tilanteissa aasta ööhön.

Severgninin kuvaus maanmiestensä esteettisistä viehtymyksistä kuulostaa jotenkin hauskalta ja tutulta muussakin kuin kielen kohdassa. Pohjoinen järkiperäisyys ja konstailemattomuus, suoranainen jäyhyys, on aina tuntunut minusta kauhean vieraalta. En tiedä, miksi. Työhullu kyllä osaan olla, totta vie, mutta se muu, jahkailu sopivuuden suhteen ja sen sellainen, ei tunnu lakkaavan hämmästyttämästä. Tuntuu hauskalta taas matkata Italiaan: ehkä löydän siellä pohjoisuuteni hetkittäin.

Sanottakoon sanansa myös esteettisestä: minua on hämmentänyt kaikki nämä vuodet se, että kun puhutaan tai useammin kirjoitetaan estetiikasta teorioiden arviointiperusteena, oletusarvona tuntuu monesti olevan, että mitä yksinkertaistetumpi ja pelkistetympi teoria, sen esteettisempi se on. (Ei aina, ei tietenkään: esimerkiksi James McAllister Beauty and Revolution in Science -kirjassaan näyttää siitä lyhyen lukemani otteen - kesällä lisää! - aikana esittävän, että eri tieteenaloilla on eri estetiikkansa ja että esimerkiksi Darwin sai esteettistä nautintoa tarkastellessaan eliötä ympäristössään ja näitä yhdistäviä monia hienovaraisia vuorovaikutuksia.) Tai ehkä tämä on vain se kanta, jota on korostettu käymilläni tieteenfilosofian luennoilla jostain syystä. En itse ole kieltämässä tietenkään, etteikö matematiikassa ja logiikassa olisi omaa viehätystään. Se muistuttaa minua jotenkin valkoisista, minimalistisista asunnoista mutta on kyllä paljon lähestyttävämpää, liikahduttavampaa ja sympaattisempaa kuin nuo asunnot. (Kuten sanottua, voisin hukuttautua kvantitatiivisen pikku tutkimuksemme lukuihin piehtaroimaan - valkoisesta minimalistisesti sisustetusta asunnosta taas todennäköisesti etsisin aika pian uloskäyntiä: ei semmoinen ole minusta mikään ihmisen paikka.) Minua kismittää vain se, että ajatellaan kauneuden välttämättä tarkoittavan jotain jonkin tietyn ihmisryhmän, kulttuurin tai aikakauden ihannoimaa kauneuskäsitystä. Jotain aika abstraktia, rajattua, tehokkaasti kehystettyä. (Jota vastaan taide, tämä kannattaa huomata, on usein hammasta purren ja päättäväisesti argumentoinut omalla fyysisellä tavallaan, suostumatta asettumaan säyseästi taaksepäin tuijottaviin määritelmiin.) Ei tunnu mitenkään selvältä, että tieteissäkään nämä ihanteet olisivat olleet niin yleisesti hyväksytyt. Eri aikakausina ainakin halutaan ja haetaan hyvin eri tyylistä ilmaisua ja formulointia. Mihin se liittyy? Onko siinä mukana esteettistäkin pohdintaa?

Ja miten irrottaa esteettinen komponentti mistään arviointikriteereistä? Mistä tiedän, että maailma oikeasti on monisyinen ja rikas ja tarjoaa loputtomasti uniikkeja tapahtumakulkuja? Ehkä vain esteettinen preferenssini jyrää havaintoni mahdollisuuden avoimeen vastakannankin mukaiseen tarkasteluun? Pystyn vaihtamaan näkökulmaa jossain määrin, ihastelemaan ensin runsautta ja sitten nuljauttamaan itseni säännönmukaisuuksien ihmettelyyn, mutta se näkökulma, johon en osaa nuljauttaa itseäni sitten mitenkään, on ajatus siitä, että säännönmukaisuudet olisivat lopulta jotakin todellisempaa tai itsessään arvokkaampaa (käyttöarvohan niillä on, se on selvää) kuin runsauden kukkeat prosessit. (HUONO PLATONISTI, näin on.) Että se runsaus olisi jotain epäollenaisempaa, harhaista tai havainnoinnin näkökulmaisuuden ja siitä seuraavan hankalan jaettavuuden takia epäillyttävää. Pikemminkin minua epäillyttää se, jos suositaan sitä, mikä kiteytyy kauniisti ja riidattomasti. (No, onko sellaista edes, on toinen asia... mutta noin niin kuin jatkumon ääripäinä, pyydän sinua ajattelemaan tätä näin.) (Enkä sano, että senkään välittäminen olisi erityisen helppoa, en sitäkään. Kerran jos toisenkin olen tänä vuonna kuullut ihmisten huokaavan sitä, miten huonoja he ovat lukujen kanssa.) Miksi se minua niin kovasti epäillyttää? Vaikeaa eksplikoida. Intuitio, aavistus, haluttomuus redusoida tosioleva sellaiseen, joka jää niin monelta huomaamatta, kokonaisilta lajeilta tajuamatta, haluttomuus pyyhkäistä kokemus, ilot ja kauhut irrelevantin luokkaan. Sitkeä, päättäväinen kieltäytyminen emergenssin mitätöinnistä.

Mutta sen kyllä sanon, että tässä kaikessa on jotain epäillyttävän esteettistä. Ja se liittyy ehkä tuohon ylle kirjoittamaani ristivetoon kaiken kommunikaation kanssa. Ehkä kokisin jotenkin aliarvioivani keskustelukumppanin kehitysmahdollisuudet, jos en edes kommunikaation lähikehityksen vyöhykkeellä käyttelisi aavistuksen (mutta vain aavistuksen) verran turhan monimutkaisia rakenteita? (Mikä tarkoittaa kai sitä, että esimerkiksi tällä tekstillä on tietty yleisönsä, jota en harkitse mutta jonka teksti seuloo esiin: se, joka kokee tämän hieman monimutkaiseksi, muttei lannistu lukiessaan. Ne, joilta menee täysin yli hilseen, lopettavat kesken, ja ne, joille tämä on ihan pässinlihaa - mutta onko koskaan mikään rautalankamalleihin tähtäämätön esitys kaikilta etenemisaskeliltaan pässinlihaa toiselle? eikö aina nouse vähintään tekstin inspiroimia kysymyksiä kuten miten tämä tässä vaiheessa nousi hänen mieleensä, miksei tuossa, mihin kohtaan itse sen mieltäisin ja niin edelleen - haukottelevat ja etsivät parempaa tekemistä.)

(Minusta kyllä tuntuu, että itsekin olen koko ajan vähän alueella, jossa en löydä varmoja jalansijoja. Ehkä niitä ei olekaan - ehkä kun on tarpeeksi leikkinyt vuorikaurista ajatusten kallioilla, käsitys aktuaalisesta käsitystasosta katoaa ja jää enää potentian läähättävä tuntu?)