Huutoa sormet kauas näkymättömään imeytyen

On eri asia huutaa yksin metsässä kuin huutaa salissa, jossa jumppa-alustat haisevat juuri paketista aukikäärityiltä. On lauantaiaamu, ihmiset yläpuolisissa asunnoissa ehkä juuri heräilevät. Annan sormien imeytyä kauas etuviistoon, näkymätön kiskoo niitä puoleensa ja niiden siirtymä heijastuu selkään, venyttää sitä, samalla pää nousee lattiasta ja ääni purkautuu. Ääni, joka kietoutuu lantion ympärille ja avaa sieltä säikeen kerrallaan.

Välillä en osaa kuin hämmästellä juoksevia ihmisiä. He jotenkin selviytyvät kaduille ja piinaavat itseään yksityisyydessä kilometri toisensa perään. Hämmennystä syventää se, että tiedän itsekin tehneeni niin. Siitä on kauan, sitä tapahtui ennen kuin polveni tekivät siitä lopun. En osaa enää kuvitella, miten saisin itseni järjestymään sillä lailla. Voin kotona tehdä muutaman vatsalihasliikkeen, mutta saturoidun melko nopeasti ja totean, että tässähän tämä jo oli. Mutta jos makaan salissa ja muutkin tekevät ja näen, etteivät hekään kuole siihen, jaksan toisella tavalla. On kohtia, joissa tarvitsen kannustusta. (Tietynlaista kannustusta, sellainen "pusertaa, jaksaa, jaksaa" ei tehoa lainkaan, herättää ainoastaan inhon pusertamista kohtaan. Olen pusertanut elämässäni aivan liian monet kohdat kehostani tukkoon ja liikuntavammoille. Olen päättänyt tarvitsevani lempeyttä. Sitä kieltä hermotukseni puhuu, vain lempeys saa sen rentoutumaan, päästämään irti, liikahtamaan kauniisti ja tehokkaasti. Tehokkaasti: mahdollisimman vähän ponnistaen ja silti puhtaasti.) Kannustukseksi riittää se, että muutkin näyttävät jaksavan.

Jaksan venytellä itsekseni. Siihen osaan muodostaa rutiinin. Tai siis, jaksan venytellä itsekseni, jos en käy kokopäivätyössä tai kokopäiväkoulussa. Kokopäivätekemisen jälkeen unohdan, miten järjestäydytään lattialle, miten päästetään irti jännityksestä ja avataan kehoa. Juuri kokopäivätekminen vaatisi vastapainokseen ja jaksun kehittämiseksi reipasta liikkumista ja lihashuoltoa, mutta mikäs teet, jos ei jaksa? Tiedän, etten kamppaile tämän ongelman kanssa yksin. Moni muukaan ei jaksa. Joku löysää liikkumisesta, ei vain jaksa kuin maata työn jälkeen. Joku tekee samoin kuin itse teen, löysää työstä, etsii vaikka väkipakolla maailmasta sellaisia töitä, joita on mahdollista säännöstellä sen verran, että jaksaa kiinnostua ja ymmärtää laittaa tietokoneen soittamaan venyttelyyn sopivaa musiikkia ja painuu lattiatasoon. Ja välillä ottaa kävelysauvat ja tarpoo ripeästi hiekkateitä tai uppoaa turkoosiin ja juoksee siinä silmät kiinni, pidentäen joka hengityksellä selkärankaa ainakin mielikuvituksessaan. (En aio edelleenkään ryhtyä syyllistämään itseäni siitä, etten jaksa kokopäivätyötä; sellainen ei tee minulle hyvää. Tekeeköhän kellekään? Minua hämmentää tämä yhteiskunta, meillä on niin paljon materiaalista hyvää, mutta yritämme tappaa itsemme työllä. Miksi?)

Huomaan, ettei venyttelyohjelmani ole kovinkaan tehokas. On venytyksiä, joita suoraan sanottuna välttelen. Enkä saa oikein aikaiseksi mitään dynaamista venytystä. Siksi päätän kokeilla Timeless body -menetelmää. Niinpä makaan eräs lauantaiaamu uudenhajuisella jumppamatolla ja tunnen, miten huuto purkautuu sisältäni. Tunnen paljon muutakin muissa liikkeissä ja asennoissa. Tuli leviää jalan nivelien pyörittelyssä nilkoista ja sääristä nivusiin saakka, läähätän ja hikoilen. Ristiselkää avaavassa liikkeessä tunnen, miten toinen lonkkani lonksuu jäykästi ja kivuliaasti, koska ristiselkä ei suostu joustamaan milliäkään. (Ja tietysti toinen puoli kuin kipeytyvä - puoli, jonka SI-nivelen luo ei nouse sinelmää. Ehkä jäykkä puoli repii pehmeän sidekudoksen arpea jatkuvasti auki? Vamman täytyy olla hyvin pieni, koska magneettikuvassa se ei näy. Mutta yhtäkaikkisesti sinelmä päivystää edelleen nivelraon luona magneettikuvan todistuksista piittaamatta. Se on pysynyt siinä, mitä, nelisen kuukautta.) Ajattelen siinä työstäessäni ja tunnustellessani sitä, mitä menetelmän kehittäjä Nurit Krauss on kirjoittanut kivusta ja parantumisesta.

Sekin tulee mieleen, että jos kukaan ei sanoisi, että jalkateriä pyöritetään mahdollisimman suurella liikeradalla, varpaatkin koukistuen ja ojentuen, vielä kahdesti kahdeksan kertaan ulos- ja sisäänkiertäen, lopettaisin nilkkojen lämmittelyn tähän. Ne ovat jo lämpimät, puolustautuisin itsekseni ja siirtyisin eteenpäin. Mutta nyt vain pyöritän nilkkoja ja tuli leviää ylemmäs, ylemmäs. Jopa takapuoleni lämpiää. Sama polte, joka hulmahtaa äkisti sidekudokseen sen rentoutuessa yin-joogan pitkissä venytyksissä, leviää, vaikken ole suunnannut venytystä mihinkään, pyöritellyt ja ojennellut vain jalkojani ohjeiden mukaan. Sidekudos, vai sittenkin hermotus? Vaikeaa sanoa, mikä tarkalleen aktivoituu. Ei kai sen ole väliksikään. Jos jokin muu kudos ympärillä kehittää tulehduksenkaltaista tilaa, suomemmin ärsyyntyy, hermotus ei toimi niin hyvin kuin pitäisi. Ja toisaalta, jos hermotus ei toimi niin kuin pitäisi vaan antaa vaillinaista tai viivästynyttä signaalia, muut kudokset eivät osaa aktivoitua liikkeessä tukemaan rakenteita optimaalisella tavalla. (Tai edes siedettävällä tavalla...) Keho muodostaa niin monimutkaisen tapahtumien kentän, jossa holistiset prosessit syöksähtelevät edestakaisin, etten suhtaudu kovinkaan vakavasti epäonnistumiseeni palavan tunnun paikantamisessa tiettyyn kudostyyppiin. Riittää, että lämpiämistä tapahtuu. Tiedän sen edeltävän rentoutumista ja liikkeen helpottumista. Kivun hallintaa. (Ei, kipu ei häviä noin vain, mutta on tiloja, joissa sitä sietää suopeammin, käpristymättä sen ympärille kauhusta. Oletettavasti kroonisen kivun kanssa toimeentuleminen meditaation avulla iskee juuri tähän kohtaan: sietämiseen, käpristymisestä rauhallisesti kieltäytymiseen.) Tai ainakin kipukäyttäytymisen hallintaa...

Viimeinen kohta on se, jossa saa huutaa. Tässä vaiheessa keho tuntuu paljon pehmeämmältä, siedettävämmältä, yhteistyökykyisemmältä. Mutta silti huutamista riittää. Ja jo aiemmissakin liikkeissä keho huoahtelee, puhkuu, ähisee, pihisee, haukottelee. Se päästää irti hajuttomasta, mauttomasta ja ilmeettömästä sisäsiisteyden vaatimuksesta, joka sopii hurjan huonosti yhteen kipujen, turhautumisen, loukkaantumisen, pelon ja myöskin ylitsevuotavan riemun kanssa. (Minulla ainakin välillä vetäisee suruksi, kun olen sellaisella tuulella, että haluaisin halailla kaikkia ja ehkä maata suuressa hengittävässä kasassa heidän kanssaan, ja sitten, pirkale soikoon, istutaan jossain kokouksessa tuoleilla tai ravintolassa ja välissä on pöytä ja on pakko jähmettyä siihen paikalleen ja voi vain hymyillä, mutta sekin on pelottavaa, joskus minua on syytetty flirttailusta, kun olen vain hymyillyt keskustellessa ja ollut fokusoimattoman onnellinen ja kiinnostunut maailmasta. Huh, joskus ja joissain seurueissa ilokin tuntuu kielletyltä! Onneksi mitä vanhemmaksi tulen, sen tarkemmin vetäydyn tällaisista seurueista. Sekin tuntuu tavallaan väärältä, koska kuinka he oppisivat iloa ja rakastamista, jos he eivät näe sellaista tapahtuvan... mutta toisaalta, jos se heitä jollakin tavalla uhkaa, eivät he sille kuitenkaan avaudu, ei kai se voi olla minun vastuullani viedä iloa sinne, minne sitä ei haluta.)

On ihanaa saada huutaa seurassa pelkkää ääntä, huutaa ulos ja kurkottaa tilaan ja tuntea, miten pettymykset ja väsähtäneisyys ja nuiva sisäily purkautuvat kehosta ja miten paljon sitä kaikkea onkaan taas kertynyt, vaikka saankin nykyään hieroa ihmisiä. Se oikeasti auttaa kestämään omia kipuja yllättävän paljon, että voi helpottaa jonkun toisen ohimenevämpiä kolotuksia. On ihanaa saada maata siinä ja huutaa ja tiedostaa, miten kerrostalo kohoaa kaikkialla ympärillä ja sateen hakkaama kaupunki kuivuu auringossa ja on viikonloppu ja tätä kaikkea ei tarvitse piilottaa mihinkään. Tulla havaituksi ja havaita, tehdä se seurueessa. Tietysti irti päästäminen huutamalla on metafora, mutta keho vastaa ääneen yllättävän hyvin. Yksin venytellessäni olen harvoin hiljaa. Sekin on yksi peruste musiikille: talon seinät ovat paperia, ja jos huudan ja puhisen ja valitan, joku saattaisi ahdistua, eihän hän voisi tietää, että hakeudun venytyksiin vapaaehtoisesti siellä suljetun oven takana. Musiikki peittää. Mutta musiikki auttaa myös kestämään. Se on rakenne, johon mielen turvaköysi on hyvä loksauttaa kiinni. Takareisi venyy, pian kertosäe tulee uudestaan, vielä hetken kipuun hengittämistä, sitten saa valahtaa lämpimään hiljaisuuteen, seuraavan kappaleen alkutahteihin, järjestää itsensä uudelleen venytykseen.

Yksin tekeminen tuntuu toisenlaiselta kuin seurassa tekeminen. Hengittäminen, venyttäminen, nukahtaminen, huutaminen. Tanssi musiikkiin tai ilman musiikkia, koreografiaan tai improvisoiden. Ruoan pureksiminen ja nielaiseminen.

Sekin tuntuu hullunkuriselta, kun tarkemmin pohtii, että vapaaehtoisesti pyöräilee toiselle puolen kantakaupunkia ja lukitsee pyörän tanssistudion pihaan, jotta sitten hetkeä myöhemmin voisi tuntea, ettei voi aivan vapaasti valita, jaksaako tehdä tämän toistojen sarjan loppuun saakka. Mutta voi sen ajatella myös toisin: että menee sinne hakemaan tukea. Että toiset ihmiset ja heidän hengittämisensä ja huutamisensa, heidän nilkkojensa pyöriminen on kuin käsi, joka lempeästi ohjaa oman liikkeen vaikean, huudattavan paikan ohitse tai yli. Että ei tarvitse jäädä yksin oman kehoneuvottomuutensa kanssa, oman kysyvän kipunsa vangiksi. Ei tarvitse salata eikä hävetä, voi hyväksyä ja saada apua siihen kestämiseen, joka on yksin toisinaan liian vaikeaa.

- Keskeytän kirjoittamisen hetkeksi ja näen ikkunasta ystävättären työntävän vaunuja tai rattaita mäkeä alas musta mekko päällään. Vilkuttaisin, ellei hän olisi selin ja elleivät valaisemattomat asunnot näyttäisi mustilta aukoilta kirkkaasta päivänvalosta tarkastellen.

Aivan näillä minuuteilla alkaa ilmoittautuminen sekä Kalliola-opistoon että työväenopiston liikuntatunneille. Onneksi yksin ei tarvitse jäädä, ei ainakaan kehonsa liikuttamisen kanssa.