Epävarmuutta

Pieni ja tumma lintu katselee maanisesti lokkipoijuja, kurinpitojoutsenia ja satunnaisia hyvinvoivan rasvahöyhenisiä sorsia. Suuret ja kokonsa tietävät kanadanhanhet ja söpösti kieltään näyttäen pähkinöitä kärkkyvät valkoposkihanhet eivät sitä liikuta. Joskus se sukeltaa huolettomasti ja pulahtaa pintaan suunnilleen joutsenen nokan alle. Siitä se spurttaa äkisti toisaalle.

Tiedän tämän linnun, olen seurannut sen puuhia ennenkin. Telkkä, sanoo jokin, mutta voiko siihen luottaa? Mistä voi tietää, että muistaa oikein? Enkä tarkoita nyt, ettenkö voisi tarkistaa asiaa. Tietysti voin, ja niin teenkin. Mutta siinä rannassa, tai sillalla, oikeammin, on vain hatara ehdotus, johon en osaa luottaa.

Joka tapauksessa, koen samanmielisyyttä linnun kanssa. Sitä on helpompi ymmärtää kuin toisia vesilintuja. Jokin sen temperamentissa, ajattelen. Huomautan seuralaiselle, että se uikin vähän erilailla kuin muut. Toisten lintujen pää tököttää pystymmässä, määräisemmin. Tämä on kuin koko ajan kaatumassa nokalleen - tai oikeastaan umpisukelluksiin. "Koska se osaa", sanoo seuralainen. Jaa, mitähän lintu miettisi, jos se osaisi verrata itseään toisenlajisiin ja jos se olisi saanut kotikasvatuksen, jonka mukaan pitää tarkasti seurata, miten muut toimivat, ja sitten tehdä samoin? Jälki voisi olla karmeaa.

Lintu ei vaikuta lainkaan neuroottiselta, ainoastaan hivenen maaniselta.

Joskus ihmisissä maanisuus (tai mikä sen nimi nyt sitten olisikaan) suuntautuu sisäänpäin, tunneloituu näkymättömiin. Ystävät näkevät sen ehkä laiskuutena tai saamattomuutena, ehkä jonkinlaisena väsymyksenä. Mutta en muista, milloin mieli hiljenisi, paitsi ehkä venytellessä pitkään lattialla tai tanssiessa niin nopeasti, ettei ajatus voi pysyä mukana eikä harhautua muualle, tai ehkä joskus metsässä ja sitten tietysti hieroessa, sen kaiken tähdentyessä tuntoaistiin kämmenissä. Sisällä kiehuu. Kysymyksiä. Miksi eri vuodet käyttäytyvät eri lailla? Kuinka pitkään menee, että voi tuntea itsensä taas terveeksi ja voimakkaaksi? Milloin alkaa kaivata ihmisseuraa?

Mutta kysymykset kuulostavat jotenkin levollisemmilta nyt. Ne eivät törrötä yhtä jyrkkinä ja vaarallisina. Tekivätkö ne niin? Eivät ehkä. Ehkä muistan tämänkin väärin. Ehkä olen aina suhtautunut kysymyksiin kulmakarvaa nostaen ja nauttien keveyden tunteesta kävellessä. Antaa kysymysten pöristä itsekseen!

Elokuu tuntuu ehkä julmimmalta kuukaudelta. (Vai ovatko kaikki kuukaudet julmimpia juuri kun niitä elää? Jos muistan tässäkin pieleen?) Niin moni tähän ajoittuva ilmiö tahdittaa sisäisessä vuodessa päälle vyöryvää pimeää syksyä ja talvea, koulun istumispakkoa monta tuntia päivässä, ylipäänsä pakotetuksi tulemisen tuntoja, ajatusta, ettei voi vaikuttaa mitenkään olosuhteiden huonontumiseen. Se tuntu oli kadota jo, mutta viime syksyn koulun aloitus tuntuu aktivoineen kahlituksi tulemisen kammon. Kirkas, ihmeellinen kesä, selkeä kesä, tänä vuonna jopa riittävän lämmin kesä alkaa rapistua silmien edessä, ja tekisi mieli kiskaista jarrut pohjaan, koska pian jo minut sullotaan taas johonkin hirvittävään ihmisvarastoon, keinovaloon ja keinolämpöön. Ei niin, ettenkö pitäisi syksystä. Pidänhän minä, kunhan kerkiän ensin tottua siihen ja hyväksyä sen tulon. Ja muistan, ettei tänä syksynä kukaan tule kertomaan, mihin aikaan mitä, vaan saan itse vaikuttaa siihen, milloin syön, nukunko päiväunet, montako ihmistä hieron ja niin edelleen.

Joskus hirvittää, hetkittäin, kun tajuan, etten oikeastaan tiedä, minne olen menossa. Eipä kai kukaan muukaan, mutta osa näyttää unohtaneen asian. Ja sitten, kun ei voi olla varma siitäkään, mistä on tulossa... tai missä on nyt, jos se on jotakin kahden tuntemattoman pisteen välillä...

Onneksi osaan edetä tässä tietämättömyydessä ja epävarmuudessa, onneksi se on tuttua, jos mikä.

Voin vain seistä kaiteen luona ja ihailla telkän tasapotkujen vilkutusta ja kuplavanaa linnun painuessa pohjaan, ja päättää kutsua sitä telkäksi, toistaiseksi. Ja päivä keinuttaa merta ja lintuja, aurinko porottaa vielä, vadelmia vielä roikkuu pensaissa, turistit kulkevat ohi kameroineen, oma kamera on jäänyt kotiin, mutta pian senkin ehkä muistaa.