Hermostus

Jokin muistaa, etten pidä näistä tilaisuuksista. Se en ole minä, ei ainakaan mikään tietoinen minä, mutta on erotettavissa epämääräinen etukäteishermostus, joka meinaa kasvaa paniikiksi ilman mitään syytä. Keksin hyvän hameen, mutta koen kauhua paitojen suhteen tajutessani hankkiutuneeni eroon kaikista mustista peruspaidoista. Kaikki vaatteet näyttävät kummallisilta yllä. Haluan rajata silmät. Siitä jo pitäisi tietää hermostuksen kytevän.

Mistä tarkalleen ottaen on kyse? Kyvyttömyydestä keksiä, mitä käsilleen tekisi? Tiedosta, ettei ole mikään verkostoituja? Epämääräisestä nolostuksesta sen suhteen, että on jo etukäteen ajatellut voivansa paeta ulkosalle rupattelemaan jonkun ennestään tutun kanssa? Vai pelkäänkö edelleen aiheuttavani häpeää ja huonoja viboja? En oikein ole varma siitäkään, saisinko sanoa asiasta kysyville seurustelleeni pitkään eksän kanssa, asuneemme yhdessä liki kymmenen vuotta. Onko se jotenkin tahditonta tai ahdistavaa? Pitäisikö vaan sanoa olevamme vanhoja opiskelukavereita? Toisaalta, melkoista vähättelyä sekin. Ei kai sen vieraita ihmisiä luulisi hätkäyttävän. Tuskin eksääkään. Mutta en tiedä, en oikeastaan tiedä yhtään, miten minun odotetaan käyttäytyvän, tai onko ylipäänsä odotuksia koko asian suhteen. Enkä tiedä, muistavatko eksän tutut minua ollenkaan. Tai haluavatko he nähdä tai tervehtiä. Kun ei niiden kaikkien kanssa ole sillä lailla itse jutellut, on vain seissyt juhlissa monen vuoden ajan ja nyökytellyt ja hymyillyt siinä vähän sivumpana, osaamatta oikein osallistua niin viileisiin keskusteluihin. Monet heistä tuntuivat pelottavilta silloin ja tuntuvat edelleen.

Ihmisiä on tulossa paljon, sekin tuntuu vaikealta. Eivät nämä vaikuta juhlilta vaan festareilta tai ravintolalta, ja se tarkoittaa tiettyjä haasteita. En oikein ymmärrä, miksi sellaiset olosuhteet hermostuttavat minua niin paljon, mutta huomaan kyllä niin tapahtuvan. Koetan arvailla, mutta saan kiinni vain laimeita hypoteeseja siitä, että kun en ymmärrä ihmisten pariutumiskäyttäytymistä enkä flirttailua ja sen sellaista enkä toisaalta osaa oikein verkostoituakaan, niin en oikeastaan ymmärrä suurta osaa juhlissa näkemästäni. (Tämä asia vielä varmistuu lisää keskustelussa yhden vanhan ystävän kanssa.) Minusta on hauskaa nähdä vanhat tutut, ainakin ne, joiden kohtaaminen sujuu jotenkin suuremmitta jännitteittä, joista voin arvata, että he muistavat minut. (Tuntuu jotenkin nolostuttavalta puhua toisen kanssa, jos hän ei muista itseä tai toisinpäin. Hullunkurista, miksi niin?) Olen ajatellut: no niin, näen siellä monta tuttua, minun ei tarvitse välittää hölmöistä epävarmuuksistani ja peloistani, tuttujen näkeminen on sen arvoista. (Ja onhan se.)

Joskus hermostus laantuu illan aikana, mutta nyt ei käy niin. Koetan suunnata mielenkiintoni niihin keskusteluihin, joita käyn, ja antaa lopun tilan ja ajan ja joukon olla ja velloa siellä jossain kauempana, mutta äänet ja tuoksut ja vieraiden kehojen tönäykset eivät suostu pysymään etäällä vaan tunkeutuvat tajuntaan. Äkisti olen tietoinen myös omasta kehostani, se ei enää pysy turvallisesti näkymättömänä vaan jäsentyy havaintokenttääni jonakin, jota pitäisi tarkkailla ja kontrolloida, koska. Koska mitä? En tiedä! Niinpä koetan kannatella keskivartaloani ja juon aivan liikaa punaviiniä.

Se hieman liudentaa hermostusta.

Aamulla silmäilen hämmentyneenä ihmisten hehkutusta facebookissa. He toipuvat niin nopeasti tai eivät ehkä edes pode. Enkä nyt puhu darrasta vaan hermostuksesta, tietysti. Luulen, että iltaan mennessä oma stressitasoni laskee niin ikään siedettäväksi ja alan vähitellen tulkita tilaa, musiikkia, tilannetta, keskusteluita eri tavalla, korostaa keskusteluiden oivalluksia ja niissä koettua läheisyyttä, ja lopulta kenties hermostus vieraiden massoista, puheista, ilmeistä, eleistä ja odotuksista tosiaan etääntyy ja erotan sen metelin keskeltä sympaattisia kasvoja ja sanoja. Sitten ehkä osaan kiittää juhlista, mutta vielä en osaa.

Tuntuu jotenkin hankalalta, ettei osaa aina iloita ja solahtaa tilanteisiin vaivatta. Etenkin jos tilanne on sellainen, jossa odotetaan iloista, huoletonta käytöstä ja mielialaa. Sekin tuntuu pahalta, että kiitollisuuteen pitää vähitellen hiertää itsensä, työstää sitä esiin. Kiitollisuus tuntuisi jotenkin asialliselta, kun toiset ovat nähneet kovasti vaivaa. Ja on itse päättänyt mennä paikalle ja yrittää nauttia. (Edes viiveellä! Edes asenteen tasolla, jos ei välittömänä tuntemuksena...) Helposti alkaa pelätä olevansa ihan vihoviimeinen ilonpilaaja ja tekisi mieli sensuroida itsensä kaikista seuraavistakin isoista juhlatilaisuuksista, koska ei vain osaa. Mutta jos ei osaa, eikö ole hyvä idea opetella?

Vasta aamun keriydyttyä jo hieman auki tajuan, mikä juhlasta tulee mieleen. Koulunpiha. Välitunnit. (En odottanut välitunteja vaan toivoin, ettei niitä olisi ollut lainkaan. Tunnit rentouttivat, välitunnit nostivat kohinan korviin ja sama tunne, ettei tiedä koodia, osaa asettua seurueeseen ja niin edelleen.) Itken vähän helpotuksesta ja samalla tunnen pettymystä siitä, miten vähän ihminen elämässään etenee ja oppii. Ja jään hämmennykseen sen suhteen, olisiko koulunpiha-assosiaatio mahdollinen ilman otsatukkaa. Koululaisena minulla oli otsatukka, nämä ovat ensimmäiset tämän sortin juhlat aikuis-otsatukallisena, enkä ole koskaan aiemmin tajunnut isojen juhlien ja koulunpihan olon samankaltaisuutta, miettinyt vain, miksi olen niin solmussa.