perjantai 20. elokuuta 2010

Pulsaatio

Elämä sujuu. Ei se tarkoita mitään! Vaikka joinain aamuina tuntisi niin suurta väsymystä että on kuin joku olisi tunkenut nyrkin syvälle henkitorveen, hoipperehtii jaloilleen ja pian kävelee jo edestakaisin, tarkkailee, kokeilee, nolostuu, avautuu, nauraa yhdessä. Väsymys mietityttää välillä. Mistä se tulee? Pitäisikö se nimetä? Entä jos siihen tottuisi ja alkaisi pitää sitä tavanomaisena? Voisiko jonkun toisen tavanomainen tuntua tältä? Kuvittelen nyt niitä ihmisiä, jotka sanovat, että tarvittiin kaksi kuppia käyntiin lähtemiseen.

Yksi päivä ajattelen koiran taluttaessa minua, että ehkä tämä kaikki johtuu siitä, että on ollut projekti. On ollut tahto ja sitä on kuunnellut ja nyt on uusi ammatti ja koko talvi on mennyt väsymyksessä ja äärisinnittelyssä. Menee aikaa, että virkistyy ja löytää takaisin maailmaan, jossa voi keittää yrttiteetä ja käydä vessassa kesken päivää. Sitten ajattelen, että ehkä sittenkin tämä on kipua, kipukäyttäytymistä. Että kivun hallintaan ja sietämiseen vain kuluu niin paljon puhtia, ja on niin paljon asioita, joihin ei huvita lähteä mukaan kiristämään hampaita, kaikki istuvat asiat esimerkiksi, kuten kahvilassa istuminen, baarissa istuminen, elokuvissa istuminen, ja sitten jalkapallo, joka satuttaa toisella tavalla. Ja vielä kolmas arvaus: josko tämä olisikin sitä, ettei ole projektia. Ei vielä.

Kaikki tämä alkoi oivalluksesta, etten ole tänä vuonna tutustunut vielä läheisesti kehenkään, joka olisi aiemmin ollut vieras. Se tuntui jotenkin huolestuttavalta. Sitten muistin, että olenhan tutustunut itseeni aivan uusissa ympäristöissä ja viitekehyksissä. Se minä on melkein kuin joku muu ihminen.

Olen nyt paininut monta päivää itseni kanssa koettaen hyväksyä, että muutokset ottavat aikansa. En voi vain kouluttautua uuteen ammattiin ja olla simsalabim siinä kotonani. Nyt kun koulu on loppunut, huomaan kaiken epävarmuuteni sata kertaa selvemmin, koska ei ole ympäristöä, josta voisin ärtyä ja jonka sietämiseen voisin keskittyä eskapistisesti. Koetan suhtautua rauhallisesti ja lempeästi tähän haparoivaan väsymykseen.

Se on vanha tuttu, näyttää aina vain vähän erilaiselta tilanteesta riippuen.

Se saa miettimään juurtumista, josta luen hyvän blogikirjoituksen. Minusta tuntuu, että elämässä on valtavan erilaisia vaiheita. Että vuoronperään juurtuu ja sitten irtoilee. Enimmäkseen kai juurtuu. Se käy aika huomaamatta. Ja juurtuipa ihmiseen tai paikkaan tai tapaan tai harrastukseen, se kaikki tarkoittaa, että jättää joitakin asioita tekemättä. Niitä, joita ei ilman tuota juurtumista jättäisi tekemättä. Ja joihin saattaa pelmahtaa koiranpennun riemulla sitten kun juuri katkeaa...

Huomaan, etten osaa kovin hyvin kroonista levottomuutta. En oikein sisimmässäni ymmärrä, kun ystävä kuvaa omia vaikeuksiaan sitoutua toiseen ihmiseen. En osaa selvästi itse penätä oikeudenmukaisuuksia pikkuasioissa. (Niin monet asiat miellän pikkuasioiksi.) Niinpä (tai sitten jostain muusta syystä, mutta leikitään nyt, että se olisi tämä syy) minun suhteeni eivät katkea viikoissa tai kuukausissa vaan venyvät vuosien mittaisiksi. En osaa myöskään haluta parempaa parisuhdetta, koska ei minun fantasioideni taso ole noin määräinen silloinkaan, kun elän pohjattoman yksin. Enhän minä silloinkaan halua parisuhdetta, vaan että joku joskus pitäisi minua kädestä kiinni tai että saisin nukahtaa syliin turvallisentuntuisesti (mikä tarkoittaa myös sekuaalista elämää; on vaikeaa nukahtaa niin lähellä toista kehoa jos sen ja oman rajaa ei ole murrettu; hajujen ja raajojen pitää sekoittua - joskus epäilen, että elämismaailmani on kinesteettisempi ja olfaktorisempi kuin useimmilla keskustelukumppaneillani). Joskus silti saatan tajuta, että nyt on lähdettävä, että tässä suhteessa minä ja tuo toinen emme tunnu arvostavan tarpeeksi toistemme pyrkimyksiä ja tavoitteita tai ainakaan keinoja päästä niitä lähemmäs. (Tavoitteettomuuskin voi kai olla tavoite.) Sellaisen asian tajuaminen repii juuriltaan.

Mitä ne juuret oikeastaan tarkoittavat? Mihin ne kiinnittyvät, mitä ne ovat, mihin ne paikantuvat? Minusta tuntuu, että omat juureni kaivautuvat selällään makaamiseen. Maata selällään kalliolla, kellua selällään veden kantamana, tai nurmella juoksemisen jälkeen, tai lattialla, se tuntuu aina viileältä ja opastaa selkää tarkemmin kuin mikään muu alusta enkä mistään hinnasta haluaisi mattoa enkä jumppa-alustaa mikäli mahdollista, maata ja laskeutua ja juurtua, kuunnella pulsseja. Hengityksen rytmi. Sydämen syke. Ja sitten se hitaampi, muljuvampi, jota voisi kuvitella kraniosakraaliseksi pulssiksi tai lymfanesteen hulahteluksi. Vaikka en ole oikeastaan paljon lököillyt elämässäni, niin olen kai hyvin varhaisesta vaiheesta saakka pysähtynyt näiden rytmien ääreen ja kuulostellut niitä uteliaasti, tuntenut niiden varman sykkeen kehon eri osissa. Ja sitten tuntenut, kuinka äkisti keho herpoaa, avautuu. Jokin lihas päästää otteestaan, tusssh. Ja toinen. Jalkaterät kierähtävät ulkokiertoon, selkä ja alusta ovat sulaneet yhteen.

Selällään on parasta maata yksin. Nyt sitä on tehtävä päivittäin jo senkin takia, etten katoaisi toisten ihmisten rytmeihin.

On muitakin kohtia, joihin olen pysähtynyt juurtumaan, jos se on sallittu. Lapsena hevosten kanssa rakastin nousta hevosen selkään ilman satulaa, tuntea hevosesta uhoavan lämmön ja mieluiten ojentua makaamaan hevosen kaulan ja sään päälle, kädet pitkälle hevosen kaulaan kietoutuen. Niin suuri ja niin lämmin eläin, ja mahdollisuus vain levittäytyä sen pinnalle ja tuntea sen liikkeet ja värähdykset sen hätistäessä kärpäsiä ihoaan jännittäen tai hännällään huiskaisten. Aika harvoin se kävi mahdolliseksi, mutta sitä selkeämmin muistan nuo onnen hetket. Yleensä hevosten kanssa kaikki oli aikataulutettu tarkkaan ja piti laittaa satula väliin ja istua suorana ja oppia koko ajan uutta ja suorittaa, keskittyä ryhtiin ja polvien suuntaan ja hevosen pohkeiden ja kuolaintuntuman väliin narraamiseen. Joskus työnnettiin kilpailemaan, mikä oli kaikista pahinta. Olisi pitänyt olla nopea ja tarkka, ja minä halusin vain kuunnella hevosen ääniä ja tuntea sen mahdollisimman laajalti, ymmärtää sitä eikä suostutella sitä ihmisten kotkotuksiin. Samalla tavalla nykyään minusta on ihanaa kulkea koiran kanssa ja seurata, mistä se kiinnostuu, mihin se menee, mitä se haluaisi. Ajatuksissani koira on vertaiseni ja sen kasvot omieni tasolla. Kun makaamme sängyllä keskipäivän levolla, siitäkin erottuu monta rytmiä. Toisin kuin muiden käsiä, minun käsiäni se ei nuole. Se tietää, että kuuntelen sormikorvin ja kämmenkorvin ja ehkä se kuuntelee kylkikorvin takaisin tai sitten kuulostelee itsessään sitä, mistä minäkin tavoitan osan.

Kummallisimmilta tuntuvat kohdat, joihin juuri edelleen ulottuu. Kuten ne, joiden kanssa asui ja nukkui muttei enää. Vaikka huone olisi pilkkopimeä ja korvissa ja nenässä aistimisen estävät tulpat, luulen, että käden toisen kyljen päälle asettaen tietäisin tarkasti, kenestä olisi kyse. Se tekee kohtaamisista joskus surumielisiä. On joku, jonka tuntee tietyllä tasolla niin hyvin, mutta joka on käynyt toisella tasolla tavoittamattoman vieraaksi. Ja silloin ymmärtää äkisti, että vierashan hän tavallaan kaiken aikaa olikin, silloinkin kun kuvitteli, että näin jatkuu ikuisuuksiin tai ainakin myöhäisvanhuuteen saakka, tämä ihminen ja minä kasvamme yhteen ja sellainen maailma vain on. Se kai on kaikista surullisinta ja samalla vapauttavinta. Se auttaa hahmottamaan, ettei läheisyys ole tavallaan edelleenkään kadonnut minnekään, vaikka joskus hymyileminen on vaikeaa ja näkee toisen ilmeessä vilahtavan epätoivoa, epäonnistumisen muistoa, joskus halveksintaakin, kun keskusteluun nousee jokin oma asia, joka häntä on ärsyttänyt jo silloin kauan ennen ja joka on riehaantunut täysin valloilleen eron myötä.

Huomaan, etten oikeastaan haluaisi asuakaan muualla, mutta haluaisin, että mieltäisin taas jonkin paikan kodiksi. Nyt kun nukun milloin missäkin, ja asunnoista on tullut Vompsun asunto ja Faunin asunto - he eivät näet vaihda kortteeria - eikä minulla ole mitään asuntoa, joka olisi pysyvä ja oma selkeästi, olen kadottanut sanan koti merkityksen ja se on alkanut liukua takaisin kohti varhaista merkitystä, johon liittyy kaikkea hämärää ja ahdistavaa ja vääriä ääniä (kuten televisio) ja nalkutusta siitä, ettei ikkunaa saisi avata yöksi. Taistelen vastaan ja koetan vakuuttua siitä, että vielä minä joko saan hyvän kodin tai alan pitää kodittomuutta luontevana, juurrun siihen. Eihän minulla aina ole muutenkaan fyysistä kotia ollut. Koko sen ajan, jonka asuimme Kissan asunnossa, esimerkiksi, tunsin kummallista vieroksuntaa asuntoa kohtaan. Koetin sisustaa sitä mukavammaksi, täyttää eläin- ja kasvielämällä ja kaikkea, mutta yhtäkaikki se oli aivan liian iso ja pimeä ja kolkko kodiksi ja eläinten ja kasvien menestyksekäs juurtuminen sinne vain korosti, miten tunkeilijaksi itseni siellä tunsin. Enhän oikeastaan tiedä sitäkään, tarvitsenko kodin. Välillä minulla on ollut koti, mutta ehkä sekin aaltoilee. Mutta haluaisin jonkin paikan, jossa voisin loikoa selälläni pulsatoiden mieltämättä sitä jonkun muun alueen valtaamiseksi.

Olemme katselleet siirtolapuutarhamökkejä nyt kun näyttää siltä, että siinä voisivat yhdistyä oikeastaan kaikki ne hajanaiset kuvanriekaleet, joita liitämme hyvään elämään. Tuoli omenapuiden alla, joukkoliikenne, kasvien amppeleilla puihin kesäksi ripustaminen, ystävät lähellä. En kyllä ymmärrä, voiko meillä olla varaa sellaiseen. Katsotaan nyt.

Tunnen itseni vähän viiripääksi, kun huomaan suuntautuvani milloin mitäkin kuvaa kohti. Mutta ehkä se ei ole huono asia. Ainakin saan hupia ja uutuudenviehätystä tarkkailessani, milloin minnekin säntäilen. Sitä kun ei osaa oikein mitenkään ennustaa.

(Fauni oli eilen yrittänyt selittää ystävilleen, mitä tarkoittaa se, etten pidä kilpailuista. Se kuulosti hassulta, ja huomautin, että taidan olla liian tarkkailija ja rentouden arvostaja voidakseni pitää kilpailuista. Kilpailuissa ei ole sillä lailla aikaa tarkkailla, kun pitäisi osallistua. Ja niin usein muidenkin suoritukset ovat tukkoisia liiasta yrittämisestä, että alkaa voida pahoin. Ei tämä taida liittyä tähän mitenkään, mutta tuli nyt mieleen.)

Taidan olla eksynyt pahastikin siitä, mistä kuvittelin kirjoittavani. Tai kuvittelinko? Ehkä en edes kuvitellut mitään erityistä.

Kuten kirjoitin, elämä sujuu. Erilaisia vaiheita seuraa toisiaan. Aluehallintoviranomaisella ei taaskaan vastata puhelintiedusteluun. Mutta ei se mitään, koiran ilo ulkona tarttuu minuun ja ajattelen pihlajanmarjojen säilömistä vodkaan.

2 kommenttia:

Villiina kirjoitti...

Juurtumisen kokemus hevosen kanssa on paljolti samaa mitä olen kokenut ja aivan samalla tavalla suhtaudun edelleen kilpailuihin yms. Silti harrastan jotain mitä voisi kutsua kehotietoiseksi ratsastukseksi ja paljolti siinä harjoitellaan jonkinlaista kouluratsastusta. Sun kokemus ratsastuksen harjoittelusta, opetuksesta jne on varmaan hyvin samaa kuin se oli silloin ja on edelleenkin useimmissa paikoissa, mutta nykyään on myös mahdollisuus oppia erilaisilla tavoilla "liikkumaan hyvässä yhteistyössä hevosen kanssa, niin että siihen kohdistuva "rasitus" minimoituu. Tavoitteena on siis hyödyntää tätä "hyötyeläintä" hyvinvointimielessä ja eettisiä arvoja kunnioittaen. Huh. Tulipa oikein juhlapuhe :-D.

Sulla on oikein kiinnostavia ajatuksia ja oikein odotan päivityksiäsi :-) Yksi harvoista blogeista mitä enää jaksan seurata!

suklaahirviö kirjoitti...

Meillä on samanlaisia hyviä hevoskokemuksia. Mun mielestä oli kivaa kokea heppa uimassa. :)

Pidin siitä tunteesta, ilman satulaa ja hevonen niin keskittynyt siihen kahlaamiseen tai uimiseen, tuntui ihanasti kuin minä [ihminen selässä] olisin unohtunut ja eläin vain polski onnellisena, oli oma itsensä.

Noissa kokemuksissa oli mun mielestä hyvää se, että annoin hevosen tavallaan tehdä oman tahtonsa mukaan.. Se ui jos halusi uida, tai sitten kahlaili. Oli mukavaa 'olla mukana', mutta tavallaan luopua käskijän asemasta. Olla kanssaeläjä isolle eläimelle, kanssakokija..