perjantai 7. toukokuuta 2010

Avaruusplimplomrentoutusputki ja lankashoppailumielenrauha

Magneettikuvauslaitteen designista ei ole tingitty. Olen etukäteen kuvitellut peltistä, ehkä vaalean petrolinsinistä etulevyä, muttereita, ruuveja, neliskanttista muotoilua ihmisensisäistysputkea lukuunottamatta. Mutta laite levittäytyykin huoneeseen valtavana muovisena sylinterinä, vähän kuin disneyworldin jättimäinen kodinkone. (En olen käynyt disneyworldissa, mutta kuvittelen, että siellä voisi olla jättiläiskokoisten kodinkoneiden halli, jossa saisi kiivetä blenderiin ja kiipeillä sähkövatkaimen terähäkeissä.) Se on valkoinen ja aukkoa kiertää vaaleanvihreä rantu, ja aukon yläpuolella lukee SIEMENS. Kummallakin puolen pyöreää aukkoa vilkkuvat numerovalot ja näppäimistöt, joilla kenties säädetään jotakin. Aukon edessä odottaa vuode. Käyn sille selin ja saan tyynyt pään ja polvien alle. Patja tuntuu olevan tempuria.

Olen unohtanut oman ceedeeni pukuhuoneeseen, mutta tuumaan, että kun tämä on kallista lystiä, varmasti palvelukin on sen mukaista, ja pyydän hoitajaa hakemaan minulle omat musiikkini, sieltä sopii laukusta penkoa. Kun hoitaja lähtee hakemaan musiikkeja - kyllä, siellä on vain yksi levy, se juuri - mieleeni pilkahtaa, että entäs jos laukussa onkin puoliksimädännyt banaaninkuori tai muuta ällöä, sellaisia yllätyksiä nimittäin löytyy laukuistani tuon tuosta. No, ei sen kai ole väliä. Eivätköhän hoitajat ole nähneet villimpiäkin käsväskyjä. Ja äkisti kuulosuojaimista alkaa virrata Sigur Ros. Levy on löytynyt.

Hoitaja tulee vielä viereeni ja sanoo kaiken olevan nyt valmista. Tarkistan, saavatko käteni letkottaa missä hyvänsä. Saavat. Jätän ne vatsan päälle suojaksi, toisessa kädessä hassu koiranvinkulelumainen puristuskapula, jolla voin hälyyttää hoitajan paikalle, jos minulle tulee tarve liikkua. Sänky nousee tasaisesti ja liukuu sylinterin sisään. Koska valkoinen muovikaari näyttää tylsältä, suljen silmät ja teen samaa kuin muutenkin Sigur Rosin tahtiin: rentoudun, hengittelen vain ja olen.

Neljäkymmentä minuuttia on pitkä aika pysyä aivan paikallaan. Parinkymmenen minuutin päästä selkäranka on rentoutunut paikallaanoloon ja alustan kannatteluun jo niin paljon, että haluaisin siirtää takaraivoa ja ristiluuta kauemmas toisistaan. Mutta magneetti nakuttelee musiikin takana vaihtaen välillä paikkaa, tahtia ja taajuutta, joten pidättelen kehoani valahtamasta rennompaan asentoon. Takareisissäkin tuntuu äkillinen hervahdus, kun hamstring-lihakset rentoutuvat kertaheitolla. Kun lähentäjät ja leveän peitinkalvon jännittäjälihas rentoutuvat, jalat tahtoisivat hervahtaa ulkokiertoon. Koetan pitää jalkoja paikallaan mahdollisimman rennosti, niin vähällä lihasvoimalla kuin mahdollista. Kone nakuttaa, Sigur Ros plimplommaa, nakse nielee kahden kuukauden vuokran suuruisen summan surutta.

Haluaisin päästää irti ja laskea kehon pitkäksi ja löysäksi, mutta hengittäminenkin tuntuu vähän rikolliselta, eikä minulla ole tietenkään varaa ottaa magneettia uusiksi. (Ja jos tarkalleen mietitään, ei minulla oikeastaan olisi varaa maata sylinterissa naksunan sisässä, mutta joskus on vain oltava miettimättä tarkalleen.) Äkkiä tajuan, miten laajasti hengittäminen tuntuu lannerangan nikamissa ja miten ristiluukin hieman keinuu hengityksen tahtiin. Koetan hengittää ainakin todella hitaasti, ettei kuvista tulisi suttuisia.

Yritän kuvitella magnettiset signaalit, jotka matkustavat keräimeen lantioni ja alavatsani päällä. Magneetit ovat sylinterin paksujen seinämien takana hyvin kylmässä tilassa. Seinämät ovat niin paksut, koska magneetit ovat aika suuria ja niiden asuinpaikan kylmyys on eristetty ympäristöstä tyhjiön avulla. En oikein ymmärrä prosessia, vaikka olenkin lueskellut sivua, jossa selitetään magneettikuvauslaitteen toimintaa. Jääräpääni yhdistää laitteen enemmän suurelloisiin kodinkoneisiin ja tieteiselokuvien unikapseleihin.

Äkisti kaikki on ohitse. Sen huomaa siitä, että tällä kertaa kopseen tauottua musiikki kuulosuojaimista katkeaa kesken kappaleen. Sitten joku sanoo vaimeasti, kaukaa, että nyt kuvat ovat valmiit. Kädet nostavat kuulokkeet korvilta ja sänky lähtee liukumaan laitteesta ulos.

Saan mukaani elämäni toivottavasti kalleimman cd-levyn.

Olen kaikesta jotenkin niin kovissa kierroksissa, että päätän tarvitsevani hieman muuta ajateltavaa. Koska isoäidinneliöhulluus ja mykyröiden loistavien tulosten myötä yhä pahentunut värjäyshulluus (koetan selvitä lataamaan kuvia lähiaikoina; ihan uskomatonta, miten vaisuista, rumista langoista tulee kauniita intensiivisten värien myötä) ovat työn alla ja rytmittävät ajatuksiani, poljen pyörän keskustaan ja käyn yhdessä lankakaupassa sekä ostamassa Behnfordsilta Kool-aid -värejä, joita olen kuolannut jo monen viikon ajan, mutta ollut koko ajan joko liian kipeä tai sitten koulussa tai töissä. Löydän mitä ihanimpia lankoja, muun muassa alpakka- ja kamelisekoitelankoja. Oih! Ja vaikka langat ovatkin melko hintavia, eivät ne tunnu ollenkaan kalliilta kahden eri alueen magneettikuvan hintaluokkaan verrattuna... sitä paitsi on jollakin tavalla hauskaa, että isoäidinneliöpäiväpeitteeseen käytetyistä langoista osa on saatu lahjaksi ystäviltä, osa mummulta, osa on ostettu kaupasta ja osa kirpparilta, ja kuiduista mukana on perusvillan lisäksi merinoa, silkkiä, alpakkaa, kamelia, angoraa, mohairia, kashmiria, bambua, puuvillaa.

Iltapäivä venyy, sataa. Koetan levätä ja olla tekemättä liikaa lanka- ja virkkausasioita. Maanantaina alkaa näyttö, nyt olisi vain otettava rauhallisesti. Mutta huomenna on töitä ja ylihuomenna äitienpäivä, koko ajan täytyy liikkua eestaas ja tehdä asioita ja kenties kaikki silti järjestyy.

2 kommenttia:

hehku kirjoitti...

Ikävä kuulla, että sinulla on liitoskipuja. Itse jouduin kärsimään niistä (pienemmässä määrin) loppuraskaudesta, liukkailla kävellessä tuohon vuodenaikaan jouduin olemaan tosi varovainen. Mutta ne paranivat jo synnytyssairaalassa. Luulisi, että sama ohje pätee kuin viimeisillään raskaana olevien kohdalla: lepoa, lepoa ja lepoa :-)

hehku kirjoitti...

... eikä mitään "mobilisaatiota", herra nähköön.