tiistai 10. elokuuta 2010

Viileä sydän

Lueskelen Thaimaasta kertovaa kirjaa. Koetan päättää, lähdenkö ensi jouluna hakemaan hierontaan lisää vaikutteita Thaimaasta vai Intiasta päin. Jompi kumpi, mutta kumpi? Ei auta kuin perehtyä asiaan.

Kirjassa on mielenkiintoinen kohta, jossa kuvataan viileää sydäntä ja sen arvostamisen perusteita:
Jos purskahdat nauruun keiton kaatuessa päällesi, thaimaalaiset arvostavat sinua ja sanovat tällä länsimaalaisella olevan viileän sydämen (jai jen). Ilmaus tarkoittaa, ettei ihminen koskaan menetä sisäistä tasapainoaan ja pysyy aina rauhallisena, tapahtuipa mitä tahansa. ... Raivostuessaan ihminen menettää kasvonsa, mikä on Thaimaassa vakava asia.

Buddhalaisuus puhuu rauhallisuuden ja sopusoinnun puolesta, mutta asenteeseen on myös vanhempi, pelottavampi selitys: kiukku ärsyttää henkiä ja saa ne levittämään epäsopua ja huonoa onnea, ei pelkästään kiukustuvalle vaan myös muille lähellä oleville. Niinpä kaikille on tärkeää, ettei kukaan menetä malttiaan ja samalla kasvojaan.
Kuinka tuttua! Tunnistan hyvin tuon levottomuuden, eikä se minulle pulpahda esiin vain toisen kiukustuessa tilanteessa, vaan jopa silloin, kun joku puhuu "kiukun purkamisesta". Pari päivää sitten kävin tällaisen keskustelun. Tapasin ensimmäistä kertaa erään ihmisen, ja meille tuli ihan sattumalta puheeksi asiakaspalvelutöiden ehkä haastavin puoli: toisten itseen suuntaamien kiukunpurkausten tyylikäs vastaanottaminen. Tavallaan kiukustuminen tuntuu paljon oikeutetummalta ja helpommin vastaan otettavalta, jos on oikeasti töppäillyt työssään, mutta aika usein asiakaspalvelutöissä ei ole näin. Joku toisaalla on räätälöinyt säännöt ja itse ei voi kuin toimia ohjeiden mukaan, kenties jälkeenpäin antaa ylöspäin palautetta, että näihin asioihin on oltu tyytymättömiä, tai kehottaa kiukkuista asiakasta jättämään kirjallista palautetta. (Suosin jälkimmäistä, koska voihan olla, että saan usein sekavasta purkauksesta jotenkin väärän käsityksen siitä, mikä tarkalleen asiakasta pännii.) Puhuimme juuri näistä hankalista tilanteista, joissa ei voi itse kuin pahoitella sitä, ettei systeemi nyt tue lainkaan tämän asiakkaan tarpeita ja ettei tilanteelle ole siinä kohdin oikeastaan paljon mitään tehtävissä.

"Kyllä minä välillä sanon pahasti takaisinkin", sanoi silloin tuo toinen. "Ai", äännähdin. "Kyllä se on ihan hyväksi vaan, itseäkin aina harmittaa jälkikäteen, kun tulee sanottua suorat sanat jollekulle silloin kun on itse asiakkaana." Katselin häntä miettien kuumeisesti, mitähän tähän voisi sanoa. "Siis kyllähän se kiukku on purettava!" hän julisti. Tässä vaiheessa olin jo niin hämmentynyt, etten osannut kuin hymyillä arasti. Ei, jos tapaan jonkun ensimmäistä kertaa elämässäni, ei minusta selvästikään ole heti sanomaan hänelle jämäkästi, että itse asiassa kiukku ei taida olla mitään semmoista, jonka voisi purkaa. Ettei aggression tuulettaminen monien tutkimusten mukaan mitenkään, no, vähennä seuraavan suuttumuksen esiin nousemisen todennäköisyyttä vaan taitaa itse asiassa vahvistaa tuota käyttäytymismallia. (Vaikka muistan kyllä lukeneeni sellaistakin, että kiroileminen oikeasti tyynnyttää. Mutta kiroileminen ei tunnukaan kehenkään suuntautuvalta aggressiolta, ehkä ei aggressiolta muutenkaan... se on enemmän epätoivoista, ainakin minulla.)

Yritin siinä tilanteessa keksiä aivan hurjasti jotakin mukavaa sanottavaa, jotakin, mistä tuo ihminen voisi tyyntyä ymmärrettäväksi. Petyin itseeni, koska en keksinyt. Sain sanottua jotain sen tyyppistä, että aika jännä tapa ajatella noista asioista ja että en minä vaan osaa suuttua kellekään asiakaspalvelijalle, kun olen niin usein ollut itse vastaavissa töissä. "Ei siinä mitään osaamista ole", toinen letkautti takaisin. Olin hiljaisesti eri mieltä ja kohautin vain harteitani. Me nyt olemme niin erilaisia, ei sille kai vain voi mitään... ja siihen se tilanne raukeni.

Mutta kun luen tuota kohtaa thaikulttuurista, se kuulostaa hyvin tutulta. Minullakin on melko animistinen pelko siitä, mitä tapahtuu, jos kiukun päästää mellastamaan, vaikka tiedän, että joskus kiukulla on ollut myönteinenkin vaikutus tilanteiden setviytymiseen. (Mutta enimmäkseen ei.) Minusta on hyvä päästää tyytymättömyys esiin, pitää huoli siitä, ettei se kasva kiukuksi saakka. Huomaan pitäväni arvossa viileää sydäntä, mutta ristineeni sen itse lämminsydämisyydeksi. Kylmiltähän raivokkaat ihmiset tuntuvat, kylmiltä ja kovilta ja loukkaavilta. Ja miten se kylmyys leviää ja mielet pilaantuvat lähellä ja kaukana; jotenkin tunnun jäsentävän, että ilahtuminen ja pahastuminen leviävät ja kertautuvat ja että siksi olisi niin tärkeää koettaa hallita mieltään, ettei päästä kielteisiä tunnelmia sankentumaan. Jännittävää, miten yksi lyhyt keskustelu ja pieni kappale aika pinnallista kirjaa voivat nostaa näkyville jonkin tällaisen asian.

Se kytkeytyy toiseen seikkaan, jota ajattelin muutama päivä sitten. Silloin ajattelin erilaisia kotikasvatuksia. Silloinkin olin keskustellut jonkun kanssa, ja ymmärtänyt rivien välistä, että tuon ihmisen vanhemmat olivat suhtautuneet myönteisesti, kannustavasti ja jopa ylpeästi lapsensa yhteiskunnallisiin pyrkimyksiin, tyytymättömyyteen poliittiseen tilanteeseen ja niin edelleen. En osaa kuvitella, millaista olisi elää sellaista perhettä, olla oloutettu sellaisiin oletuksiin. Omat vanhempani ovat toki sitä mieltä, että politiikka on mätää eivätkä asiat suju, kuten pitäisi, mutta heidän ratkaisunsa on äänestää ja nurista hiljaa itsekseen. Mikä on se kummallinen pelko, johon onnistuin sohaisemaan osallistumalla sodanvastaiseen mielenosoitukseen teininä? He pelkäsivät äkisti, että jos vilahdan televisiossa vastustamassa sotaa, se voi tarkoittaa heidän bisnestensä kaatumista, sosiaalista paheksuntaa ja niin edelleen. Joskus minusta tuntuu, että vanhempani koettavat pysyä niin näkymättöminä kuin mahdollista. Molemmat tulevat sen ajan mittapuun mukaan täysin vääränlaisista, sopimattomista perheistä ja ovat varmasti kurkkua myöten täynnä väärällä tavalla massasta erottumista. Ehkä piiloutuminen on vastaus siihen? Aika monet myöhäismurrosiän ja alkavan aikuisuuden aikaan paikantuvat kamppailumme koskivatkin juuri tätä: osaanko olla tarpeeksi näkymätön, ja vielä raivokkaammin, haluanko osata tai oppia sellaista näkymättömyyttä (vaikka heistä tuntuisikin, että jos en ala oppia, olemme kaikki tuhoon tuomittuja).

Kun luen thaikulttuurista, huomaan samanlaista tai ainakin hyvin samankaltaista näkymättömyyden vaatimusta siinäkin. Se saa näkyä, että asiat ovat hyvin ja mieli hallinnassa, mutta muu... no, siitä vaiettakoon. Ikävistä asioista ei puhuta ja jos pettyy tai tulee loukatuksi, senkin on paras vain antaa valahtaa itsen päältä pois ja hymyillä.

Muutama viikko takaperin äiti luonnehti itseään: "Minähän en sure enkä itke. Minä ennemmin kannan sen kehossa ja sairastun." Se tuntui jotenkin surulliselta, vaikka en oikeastaan tiedä, onko minulla mitään syytä olettaa, että tämä olisi sen sureksittavampi asenne kuin sekään, että pillastuu kaikesta pienestä, masentuu ja ahdistuu herkästi. Tai tulee monesta seikasta hieman surulliseksi ja mietteliääksi tällaisella haalealla tavalla kuin itse teen. (Ehkä jonkinlainen keskitie voisi olla hyvä... tosin jos ajattelee hupsun mekaanisesti, että rasitusta on joka tapauksessa x määrä, niin tarkoittaisiko se sitten, että mieli ja keho molemmat reistaavat jonkin verran ottaessaan tuota rasitusta vastaan?) Sanoin äidille, että tuota sanotaan somatisoinniksi. Äiti tiesi sen jo valmiiksi.

Kun luen kirjaa, minusta alkaa tuntua yhä enemmän siltä, että Thaimaassa ainakin voisi tuntua tietyllä tavalla kotoisalta. Se tarkoittaa: tietyllä tutulla tavalla ahdistavalta. Koska sydämeni ei ole koskaan ollut ihan niin viileä kuin sen olisi haluttu olevan. Vaikkei se usein kuumukaan kiukusta, se saattaa kyllä hyvin auliisti kertoa voivansa pahoin silloin tällöin. En osaa arvioida, kuinka ahdistavaa minusta tarkalleen olisi oleskella ympäristössä, jossa ei saisi olla rehellinen, jottei sijoittuisi alemmaksi hierarkiassa:
Kertomalla vaikeasta lapsuudesta, sydänsuruista tai rahahuolista turisti tekee itselleen karhunpalveluksen, koska silloin thaimaalaiset pitävät häntä heikkona ihmisenä. Kuulostaa kovalta, mutta Thaimaa perustuu käsitteille pieni ja suuri. Ihmisen kaikki teot arvostellaan, koska hänet yritetään sijoittaa hierarkiaan. Thaimaalainen ei kerro tappioistaan vaan mieluummin liioittelee kaiken sujuvan hyvin. ... Ongelmat piilotetaan, joten piilota sinäkin omasi. Unohda vaatimattomuutesi ja kerro, miten varakas, suosittu ja menestynyt olet!

Älä missään tapauksessa itke julkisesti - se on todellinen heikkouden merkki. Thaimaalaiset sanovat: 'Itke sisäpuolella mutta älä ulkopuolella.'
Jotenkin karmivaa, ainakin silloin jos itkettää, vaikka muut kuinka hymyilisivät ja konfliktit pysyisivät koloissaan. (Ei niin usein käy, mutta joskus harvoin kyllä. Vaikka ihmeellisen pitkälle kasvojen naamioiminen iloisiksi kantaa. Ehkä se pettää vain masentuessa tai tilapäisessä kriisissä, kuten juuri erottua tai kun jalka on murtunut?) Huomaan, miten yhä voimakkaammin ajattelen, että sosiaalisten sääntöjen muotoilussa pitäisi huomioida heikoin mahdollinen tilanne ja mieliala, jotta sääntöjä voisi kutsua inhimillisiksi. Miten vaikeaa.

Toisaalta, jos on valmis maksamaan rehellisyydestä ja tunneavoimuudesta sen hinnan, että tulee leimatuksi "pieneksi", niin tuntuuko se pahalta? Kuinka pahalta tuntuisi tietää, että oma tunneilmaisu ja oman asenteen kuvaaminen, oman ulkopuolisuuden kuvaaminen, levittäisi ympäristöön pahaa levottomuutta, ärtymystä ja surua? (Jotenkin tuntuu siltä, että olen tavoittanut yhden peruspeloista bloggaamisenkin suhteen, minkä tahansa ääneen sanomisen suhteen, minkä tahansa tahtomisen suhteen... toisten vahingoittamisen pelon. Miten hirvittävän kokoinen ja muotoinen se onkaan.)

3 kommenttia:

walopää kirjoitti...

"Kertomalla vaikeasta lapsuudesta, sydänsuruista tai rahahuolista turisti tekee itselleen karhunpalveluksen, koska silloin thaimaalaiset pitävät häntä heikkona ihmisenä. Kuulostaa kovalta, mutta Thaimaa perustuu käsitteille pieni ja suuri. Ihmisen kaikki teot arvostellaan, koska hänet yritetään sijoittaa hierarkiaan. Thaimaalainen ei kerro tappioistaan vaan mieluummin liioittelee kaiken sujuvan hyvin. ... Ongelmat piilotetaan, joten piilota sinäkin omasi. Unohda vaatimattomuutesi ja kerro, miten varakas, suosittu ja menestynyt olet!

Älä missään tapauksessa itke julkisesti - se on todellinen heikkouden merkki. Thaimaalaiset sanovat: 'Itke sisäpuolella mutta älä ulkopuolella.'"

Nuo samat asenteet olen kokenut pätevän länsiafrikassa. Siellä muuten puhutaan myös viileästä sydämestä hienona asiana, ja se tarkoittanee jotain sellaista kuin voimakas persoona, kehittynyt yksilö jne.

Ihan hirveitä ihanteitä nuo yllämainitut. Ne johtavat suureen yksinäisyyteen ja pelkoon.

Juha kirjoitti...

Eikös tuo “Viileä sydän” ole ihmisten kauniina tavoitteena kaikissa uskonnoissa, ei siis vain buddhalaisilla. Luulenpa, että perusharras muslimi katselee kovin vieraana vihaisten jihadistimiesten kiivailua. Mutta sitten on tuo tämän hyveen toinen puoli: “alistuminen suutansa avaamatta”.

Huomasin pari päivää sitten vihastuneeni äidille puhelimessa, tai no peitetysti. Mutta puhelun jälkeen olin pitkään kiihdyksissäni, ikään kuin pelästyneenä, ja tietäen entuudesta, että turhan kuluttavaa. Sitten taas toinen esimerkki. Olin entisen työkaverin pikkutilalla maalaamassa talkoolla autotallia. Olin hänellekin useasti viitannut, kuinka mielelläni tulisin töihin luokseen, päinvastoin kuin erään toisen kaverin, jonka kesäasunnon talkoot ovat muuttuneet ilkeän pomon piiskurileireiksi. No, mitenkä kävi? Meitä oli kaksi sivellinveikkoa, ja työntarkastajana vaimonsa. Tiesin olevani talkoissa, joten minun ei siis kai tarvinnut tuntea työpainetta. Mutta jotenkin tilanne muuttui tunti tunnilta sellaiseksi, että isäntä painoi tulosta 3-kertaisella vauhdilla. Mitä imettä? Sitten se, miten se liittyy “Viileään sydämeen”. Huomasin nimittäin, miksi isännän piti leikkiä niin kovaa työnsankaria: hän teki urakkaa vaimolleen. Oltuani nyt usean kerran heidän tilallaan, ja kun läsnä on ollut sekä isäntä että emäntä olen yhä hämmästyneempi siitä, kuinka kaikki asiat heillä tehdään niin kuin vaimo haluaa, kuten tässä maalausprojektin edistyminen. Miehellä on minusta äärimmäinen “Viileä sydän”, eli haluaa välttää konflikteja loppuun saakka.

Oma kokemukseni on, että “Viileä sydän” -asenteella voittaa enemmän kuin häviää. Kun jättää avaamatta suunsa silloin kun ajatukset jo huutavat raivosta, ei kuulekkaan omaa vihaista ääntään paasaamassa, ja yhtäkkiä ajatukset leijaavat jo jossain mielyttävässä. Mutta kaikella saa olla rajansa, jossakin kohtaa kukaan tai ainakaan useimmat thaimaalaisetkaan eivät voi suositella “Viileää sydäntä”.

Veloena kirjoitti...

Siinä on minusta vielä iso ero, että jättääkö jotain sanomatta tai tekemättä siksi, että rauhallisesti arvelee sen joka tapauksessa turhaksi tai suorastaan vahingolliseksi juuri tässä tilanteessa, vai siksi, että kurkkua kuristaa pelko siitä, ettei sellainen ole sopivaa. Jotenkin ensimmäisen tapauksen viileä sydän on ihailtava, siinä tapahtuu harkintaa ja valintaa, mutta toinen, siinä ei oikeastaan ole läsnä valinnan elementtiä vaan pelkkä pelon tyrannia.

Joskus senkin tulkitsee sivulta väärin, vaikeneeko toinen tahtoisesti vai pelosta. Ja jopa itsen kohdalla sen voi hahmottaa, no, jos ei väärin, niin eri tavoin: jonkin tilannetyypin suhteen pysyy pessimistisenä, ajattelee, ettei puolensa pitäminen tai surujen jakaminen tässä kyllä voisi mitenkään toimia, ja sitten vasta jälkikäteen tajuaa, että pelko pirulainen se siinä manipuloi näennäisesti harkittua valintatilannetta. Hmmh.